Rüdiger von der Goltz

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Rüdiger von der Goltz
Henkilötiedot
Syntynyt8. joulukuuta 1865
Züllichau, Preussi, Saksan keisarikunta (nykyinen Sulechów, Puola)
Kuollut4. marraskuuta 1946 (80 vuotta)
Bernbeuren, Baijeri, Saksan miehitysvyöhyke
Kansalaisuus saksalainen
Ammatti sotilas ja kreivi
Sotilashenkilö
Palvelusmaa(t)  Saksan keisarikunta
Palvelusvuodet 1885–1918
Komentajuudet Saksan keisarillinen armeija
Taistelut ja sodat
Sotilasarvo kenraaliluutnantti, ”Saksan kenraali Suomessa”
Kunniamerkit 1. ja 2. luokan rautaristi, 1914
Pour le Mérite, 15.5.1918
Vapaudenristin 1. luokka miekoin ja jalokivin, 8.7.1918

Gustav Adolf Joachim Rüdiger Graf von der Goltz (8. joulukuuta 1865 Züllichau, Preussi;[1] nykyinen Sulechów, Puola – 4. marraskuuta 1946 Bernbeuren, Baijeri, Saksan miehitysvyöhyke) oli saksalainen kenraalimajuri ja kreivi, joka komensi Suomeen vuoden 1918 sisällissodan aikana lähetettyä Saksan Itämeren-divisioonaa sekä saksalaisiin vapaajoukkoihin kuuluneita VI reservijoukkoja 4. helmikuuta – 12. lokakuuta 1919 Latviassa.

Ensimmäisen maailmansodan alkuvuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itä-Preussissa syntynyt Rüdiger von der Goltz valmistui upseeriksi 1886. Hän toimi ennen ensimmäistä maailmansotaa yleisesikuntaupseerina. Von der Goltz haavoittui syyskuussa 1914 Marnen taistelussa.[1] Kuukauden kuluttua hän palasi rintamalle ja komensi Goltzin sekaprikaatia ja sitten Mecklenburgin 34. jalkaväkiprikaatia Noyon torjuntataisteluissa vuonna 1914. Seuraavana vuonna Goltz siirrettiin Puolaan Varsovan pohjoispuolelle Venäjän vastaiselle rintamalle, minne matkalla hän hautasi toisen poikansa. Samaan aikaan Puolan rintamalla venäläisten puolella taistelivat C. G. E. Mannerheim, Johan Laidoner ja Pēteris Radziņs. Lokakuussa 1915 onnistuneiden hyökkäysten jälkeen von der Goltz palasi divisioonan mukana länsirintamalle ja päätyi Ypernin ja Albertin kautta Vimyn kukkulalle.lähde?

Vuonna 1916 von der Goltzista tehtiin kenraalimajuri.[1] Kesäkuussa 1916 hänestä tuli 1. kaartinrykmentin komentaja. Rykmentti osallistui 1916–1917 Sommen, Ylä-Sommen sekä Siegfried-linjan taisteluihin. Kreutznachissa von der Goltzille ilmoitettiin Saksan Itämeren-divisioonan perustamisesta sekä Suomeen lähdöstä.[2]

Toiminta Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Von der Goltz (kuvassa keskellä) Suomessa vuonna 1918.

Itämeren-divisioona nousi maihin Hangossa 3. huhtikuuta 1918 ja otti Helsingin haltuunsa 13.–14. huhtikuuta.[1] Levähdystauon jälkeen Goltzin joukot valtasivat Hämeenlinnan ja siirtyivät sitten Osasto Brandensteinin avuksi Lahteen.[1]

Von der Goltz jäi joukkoineen Suomeen sisällissodan jälkeen ja oli maassa merkittävä poliittinen vaikuttaja.[1] Hänen valta-asemansa Suomessa vahvistui, kun keisari Vilhelm II antoi hänelle heinäkuussa 1918 ainutlaatuisen arvonimen ”Saksan kenraali Suomessa”. Sodan kestäessä von der Goltzin päämaja oli Riihimäellä. Sodan päätyttyä Helsingin-päämaja eli Deutsches Kommando oli ensi alkuun Pohjois-Esplanadin varrella Hotelli Kämpissä. Von der Goltz kuitenkin siirsi sen Esplanadin toiselle puolelle entiseen kenraalikuvernöörin palatsiin eli Smolnaan.lähde?

Kenraalin asemaa silloisessa Suomessa kuvaa se, että kun valtionhoitaja Svinhufvud ja senaatin puheenjohtaja Paasikivi tahtoivat neuvotella kenraalin kanssa, he menivät usein tämän luokse sen sijaan, että kenraali olisi kutsuttu heidän luokseen. Tilannetta kuvaa hyvin saksalaismielisen kenraalimajuri Hannes Ignatiuksen kirje silloiselle Suomen Berliinin-lähettiläälle Edvard Hjeltille, taustana keskustelu valtionhoitaja Svinhufvudin kanssa:[3]lähde tarkemmin?

»Tajusin selvästi, että itsenäisyydestämme on vain varjo jäljellä, von der Goltz on Suomen todellinen valtionhoitaja ja kaikki muut vain sätkynukkeja hänen käsissään.»

Suomalaiset saksalaismyönteiset porvaripiirit osoittivat von der Goltzille kunnianosoituksia. Toukokuussa 1918 senaattori E. N. Setälä kutsui von der Goltzin Suomalais-Ugrilaisen Seuran kunniajäseneksi.[4] Toukokuussa von der Goltzille järjestettiin myös juhlavastaanotto hänen vieraillessaan senaatissa.[5] Helsingin yliopiston ylioppilaskunta kutsui von der Goltzin vuosijuhlaansa joulukuussa 1918, jossa ylioppilaskunnan puheenjohtaja K. J. Kalliala piti von der Goltzia ja Saksan armeijaa ylistäneen puheen.[6] Kirjailija Maila Talvio, jonka puoliso J. J. Mikkola kuului Suomessa von der Goltzin lähipiiriin, kirjoitti Suomen Kuvalehdessä julkaistun von der Goltzia ylistävän artikkelin.[7]

Von der Goltz upseereineen ajoi vahvasti saksalaista kuningasta Suomeen. Pääehdokas oli keisari Vilhelm II:n poika prinssi Oskar, mutta keisari ei häntä kuitenkaan hyväksynyt.

Saksan kukistuttua von der Goltz palasi kotimaahansa 16. joulukuuta 1918.[1] Vuonna 1919 hän johti saksalaista vapaajoukkoa, joka taisteli Baltian maissa näiden kansallisia joukkoja ja bolševikkeja vastaan.[1]

Toiminta Baltiassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

 Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä.
Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Saksan tehtyä aselevon ympärysvaltojen kanssa marraskuussa 1918 määräsi ympärysvaltojen valvontakomissio saksalaiset joukot vetäytymään aikataulun mukaisesti Saksan valloittamilta alueilta, jotka olivat itsenäistyneet tai itsenäistymässä. Ainoastaan Baltiassa valvontakomissio edellytti, että saksalaiset jäävät paikoilleen estämään Neuvosto-Venäjän talonpoikien ja työläisten puna-armeijan etenemistä Saksan tappion ja kansallisuusliikkeiden yhteisvaikutuksen aiheuttamassa sotilaallisessa tyhjiössä.

Baltiassa neuvostovenäläistä hyökkäystä johti latvialainen tarkka-ampujajoukko, jota vastaan virolaiset taistelivat Etelä-Virossa, saaden tukea suomalaisilta ja brittilaivastolta, minkä varjolla he kieltäytyivät saksalaisten tuesta. Latviassa kansallismielisten johtaja Kārlis Ulmanis pyysi saksalaisilta apua neuvostovenäläisiä vastaan. Brittiläisen kenraaliluutnantti Hubert Goughin mukaan saksalaisten piti vetäytyä aseleposopimuksen 12. artiklan mukaisesti Venäjälle kuuluvilta alueilta sitten kun liittoutuneet katsovat sen tarpeelliseksi alueilla vallitsevan sisäisen tilanteen perusteella.

Osa saksalaisista alkoi vetäytyä Latviasta, mutta majuri Josef Bischoff perusti rautaprikaatiksi (Eiserne Brigade) kutsutun saksalaisen yksikön hidastamaan neuvostovenäläisen puna-armeijan etenemistä. Paikallisten saksalaisten lisäksi alkoi Saksasta tulla vapaaehtoisia. Rautaprikaati yhtyi Saksan 8. armeijan rippeisiin muodostaen rautadivisioonan (Eiserne Division). Latviassa lisäksi baltiansaksalaiset ja jotkut latvialaiset muodostivat balttilaisen joukon (Baltische Landeswehr), jonka oli tarkoitus osallistua neuvostovenäläisten pysäyttämiseen, ja myös auttaa palauttamaan Baltian maiden itsenäistymisen mukana mennyt saksalaisten johtoasema Latviassa, tai perustaa sen alueelle oma baltiansaksalainen valtio. Perustettua Eiserne Divisionia ryhtyi komentamaan helmikuussa Kuurinmaalla VI reservijoukkojen komentajaksi käsketty von der Goltz. Baltische Landeswehria komensi puolestaan majuri Alfred Fletcher.

Helmikuun lopussa 1919 saksalaisilla ja latvialais-kansallisilla joukoilla oli Latviasta hallussa enää vain Liepāja (saks. Libau) satama, mutta von der Goltzin komentamana joukot saavuttivat voittoja ja onnistuivat valtaamaan ensin Ventspilsin (saks. Windau) ja lopulta Riian sen eteläpuolelta. Hyökkäys oli koordinoitu saksalaisten avusta kieltäytyneiden virolaisten kanssa, jotka samanaikaisesti ajoivat neuvostovenäläisä takaa Pohjois-Latviassa.

Kun neuvostovenäläiset olivat vetäytyneet Latviasta, liittoutuneiden valvontakomissio määräsi Saksan sosiaalidemokraattista hallitusta vetämään saksalaiset vapaajoukot (Freikorps) Baltiasta. Vastauksena tähän yritti von der Goltz vallankaappausta Latviassa saksankielisen vähemmistön tuella poistamalla latvialaisen Ulmaniksen vallasta ja nostamalla valtaan luterilaisen pastori Andrievs Niedran.

Saksalaiset saivat britit vakuuttumaan siitä, ettei saksalaisia joukkoja kannata vielä poistaa Baltiasta, koska tällöin se jäisi alttiiksi Neuvosto-Venäjän vaikutukselle. Britit suostuivat ja niin saksalaiset sekä Venäjän väliaikaisen hallituksen politiikkaa jatkaneet valkoiset valtasivat 23. toukokuuta 1919 Riian latvialaisilta. Valtaajia syytettiin myöhemmin 300 latvialaisen surmaamisesta Jelgavassa, 200 latvialaisen surmaamisesta Tukumsissa, 125 latvialaisen surmaamisesta Väinänlinnassa sekä 3 000 latvialaisen surmaamisesta Riiassa.

Landeswehrin sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Landeswehrin sota
 Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä.
Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Latvian kansallismieliset kääntyivät saksalaisia vastaan ja pyysivät tukea virolaisilta, jotka olivat valloittaneet bolševikkeja tukevilta latvialaisilta Pohjois-Latvian Väinäjoen pohjoispuolelta. Von der Goltzin komentamat joukot etenivät 19. kesäkuuta kohti latvialaista Cēsisin kaupunkia tarkoituksenaan neutraloida latvialaisten jälkeen myös virolaiset kansallismieliset sekä perustaa saksalaisten johtama valtio Baltiaan.

Viron joukkojen komentaja Johan Laidoner vaati saksalaisten vetäytymistä Gauja-joen eteläpuolelle. Tätä ennen Laidoner oli käskenyt virolaisia joukkoja valtaamaan Gulbenen rautatieaseman. Joukot valtasivat Straupen (entinen Ropa) ja jatkoivat etenemistään Limbažiin. Virolaiset kävivät vastahyökkäykseen ja saksalaisten oli vetäydyttävä Limbažista. 21. kesäkuuta virolaiset olivat saaneet vahvistuksia ja hyökkäsivät majuri Fletcherin komentamaan Baltische Landeswehria vastaan, minkä oli vetäydyttävä Cēsisin koillispuolelle. Keventääkseen virolaisten Baltische Landeswehriin kohdistamaa painetta von der Goltzin komentama Eiserne Division hyökkäsi Straupesta kohti Stalpea.

Aamulla 23. kesäkuuta 1919 saksalaiset alkoivat kuitenkin vetäytyä Riiastakin. Liittoutuneet alkoivat jälleen vaatia saksalaisten vetäytymistä Baltiasta ja tulitaukoa Freikorpsien sekä virolaisten kesken näiden edetessä kohti Riikaa.

Britit vaativat von der Goltzin päällikkyyden luovuttamista Venäjän valkoista armeijaa komentavalle venäläiselle eversti Pavel Bermondtille. Brittiläisen Hubert Goughin puolestaan piti ottaa komentoonsa majuri Fletcherin komentaman Baltische Landeswehrin. Majuri Bischoff muodosti saksalaisen legioonan tusinasta Freikorpsin yksiköstä ja luovutti ne Bermondtin komentoon. Bermondtin ja Goughin komentoon luovutettujen saksalaisten joukkojen vahvuus oli kaiken kaikkiaan 14 000 sotilasta, 64 lentokonetta, 56 tykistöasetta ja 156 konekivääriä, missä kuusi ratsuväkiyksikköä ja kenttäsairaala.

Ympärysvaltojen painostuksesta von der Goltz matkusti miehineen takaisin Saksaan lokakuussa 1919.[1]

Von der Goltzin tapaan myös Pavel Bermondt yritti vallankaappausta, minkä latvialaiset ja virolaiset kansalliset yksiköt torjuivat saaden tulitukea Britannian laivaston alukselta Riian satamassa.

Muistelmat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rüdiger von der Goltz julkaisi vuonna 1920 muistelmansa Toimintani Suomessa ja Baltian maissa.

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Goltz, Rüdiger von der, Toimintani Suomessa ja Baltian maissa, WSOY 1920
  • Goltz, Rüdiger von der, Meine Sendung im Finnland und im Baltikum, Leipzig 1920. (verkossa)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Pertti Haapala, Tuomas Hoppu et al.: Sisällissodan pikkujättiläinen. Helsinki: WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-35452-0.
  • Edvard Hjelt, 1919: Vaiherikkailta vuosilta – Muistelmat II: Sotavuodet ja oleskelu Saksassa.
  • Viro-vuosikirja 2006: Kenraali, kreivi Rüdiger von der Goltz, sivut 36–45, maj. evp. Pauli V. Koskinen, 2006, Tallinna, Tallinna-kustannus Oy, ISBN 952-5293-31-9, ISSN 1235-8622

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b c d e f g h i Haapala, Hoppu s. 201
  2. ↑ Viro-vuosikirja
  3. ↑ Hjelt
  4. ↑ Kunnianosoitus kreivi von der Goltzille. Uusi Suometar, 19.06.1918, nro 92, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 15.11.2018.
  5. ↑ Kreivi von der Goltz senaatissa. Uusi Suometar, 09.05.1918, nro 53, s. 7. Kansalliskirjasto. Viitattu 15.11.2018.
  6. ↑ Die solenni. Ylioppilaslehti, 01.12.1918, nro 9, s. 7. Kansalliskirjasto. Viitattu 15.11.2018.
  7. ↑ Kreivitär Hannah von der Goltz. Suomen Kuvalehti, 12.10.1918, nro 41, s. 8. Kansalliskirjasto. Viitattu 15.11.2018.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Bermond-Awaloff Pavel, Im Kampf gegen den Bolschevismus. Erinnerungen von..., Berlin 1925.
  • BischoffJosef, Die letzte Front. Geschichte der Eiserne Division im Baltikum 1919, Berlin 1935.
  • Darstellungen aus den Nachkriegskämpfen deutscher Truppen und Freikorps, Bd 2: Der Feldzug im Baltikum bis zur zweiten Einnahme von Riga. Januar bis Mai 1919, Berlin 1937; Bd 3: Die Kämpfe im Baltikum nach der zweiten Einnahme von Riga. Juni bis Dezember 1919, Berlin 1938.
  • Die baltische Landeswehr im Befreiungskampf gegen den Bolschevismus. Ein Gedenkbuch, herausgegeben vom baltischen Landeswehrein, Riga 1929.
  • Kiewisz Leon, Sprawy łotewskie w bałtyckiej polityce Niemiec 1914–1919, Poznań 1970.
  • Łossowski Piotr, Między wojną a pokojem. Niemieckie zamysły wojenne na wschodzie w obliczu traktatu wersalskiego. Marzec-kwiecień 1919, Warszawa 1976.
  • Paluszyński Tomasz, Walka o niepodległość Łotwy 1914–1920, Warszawa 1999.
  • Von den baltische Provinzen zu den baltischen Staaten. Beiträge zur Entstehungsgeschichte der Republiken Estland und Lettland, Bd I (1917-1918), Bd II (1919–1920), Marburg 1971, 1977.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Goltz 1. ja 2. Tietosanakirja. Osa 11, palsta 313. Tietosanakirja-osakeyhtiö 1922
Kansainväliset
Kansalliset
Henkilöt
Muut
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Rüdiger_von_der_Goltz&oldid=22162262”