Rutherfordin atomimalli
Wikipedia
Ernest Rutherford osoitti kuuluisassa sirontakokeessaan vuonna 1911 atomin ytimen olemassaolon. Osan kultakalvosta sironneiden alfahiukkasten liikesuunnat muuttuivat odottamattoman paljon niiden kimpoillessa takaisin tulosuuntaansa. Tämä osotti edeltävän Thomsonin atomimallin mahdottomaksi. [1]
Rutherfordin mallin mukaan atomeilla on pieni ydin, ja sitä ympäröi elektroniverho. Atomin massa on keskittynyt lähes kokonaan atomin ytimeen. Rutherfordin tutkimusten mukaan atomin halkaisija on suuruusluokkaa 10-10 m ja ydin 10-14 m, joten suurin osa atomin tilavuudesta onkin tyhjää toisin kuin Thomsonin atomimallissa, jossa positiivinen varaus on jakautunut tasaisesti koko atomin tilavuuteen.
Rutherfordin atomimallia on kuvattu planeettajärjestelmää muistuttavana rakenteena, jossa Coulombin sähköinen vetovoima aiheuttaa ympyräradoilla pysytteleville elektroneille normaalikiihtyvyyden.
Rutherfordin atomimalli ei kuitenkaan vastaa täysin nykytietämyksen mukaista mallia. Klassisen sähkömagneettisen teorian mukaan kiihtyvässä (tässä tapauksessa keskeiskiihtyvässä) liikkeessä oleva varauksen (elektronin) pitäisi emittoida sähkömagneettista säteilyä. Tällöin elektronin radan tulisi energian menetyksen takia päätyä ytimeen spiraalirataa pitkin. Rutherfordin atomimalli ei pysty myöskään selittämään tutkimuksissa todettuja atomin spektrejä. Pari vuotta myöhemmin Rutherfordin mallin muodostumisesta Niels Bohr postuloikin omassa atomimallissaan, ettei elektroni ydintä kiertäessään noudata klassisen mekaniikan lakeja, vaan elektronin energiatilat ovat kvantittuneita. Bohrin mukaan elektronin energia lisääntyi, kun se absorboi fotonin ja vähentyi, kun se emittoi fotonin.
[muokkaa] Katso myös
[muokkaa] Lähteet
- ↑ Young & Freedman: ”38”, University Physics with Modern Physics, 11. painos. Pearson, 2004. ISBN 0-321-20469-7. (englanniksi)
- Heikki Lehto, Raimo Havukainen, Janna Leskinen, Tapani Luoma: Fysiikka 8: Aine ja säteily, s. 45
