Ruostepapurikko

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Ruostepapurikko
Lasiommata megera-02 (xndr).jpg
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Niveljalkaiset Arthropoda
Alajakso: Kuusijalkaiset Hexapoda
Luokka: Hyönteiset Insecta
Lahko: Perhoset Lepidoptera
Alalahko: Glossata
Osalahko: Erilaissuoniset Heteroneura
Yläheimo: Päiväperhoset Papilionoidea
Heimo: Täpläperhoset Nymphalidae
Alaheimo: Heinäperhoset Satyrinae
Tribus: Elymniini
Suku: Pararge
Laji: megera
Kaksiosainen nimi
Pararge megera
(Linnaeus, 1767)
Synonyymit
  • Lasiommata megera
Katso myös
 Commons-logo.svg Ruostepapurikko Commonsissa

Ruostepapurikko (Pararge megera) on täpläperhosten heimoon ja heinäperhosten alaheimoon kuuluva keskikokoinen päiväperhonen. Laji esiintyy palearktisella alueella.

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruostepapurikko esiintyy Pohjois-Afrikasta lähes koko Eurooppaan pohjoisimpia alueita lukuun ottamatta. Idässä alue ulottuu Venäjälle ja Vähän-Aasian kautta Syyriaan, Libanoniin ja Iraniin. Pohjois-Euroopassa laji esiintyy Skandinavian eteläosissa ja Ruotsissa Uplannin korkeudelle saakka.

Suomessa ruostepapurikko on havaittu vain satunnaisena harhailijana Lounais-Suomessa ja Ahvenanmaalla. Viimeisimmät havainnot ovat 1940-luvulta.

Koko ja ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koiras kuvattuna Kreikassa.
Naaras kuvattuna Italiassa.

Ruostepapurikon nimialalajin etusiiven pituus on 19–25 mm. Siipien yläpinnan pohjaväri on oranssinkeltainen ja siinä on tummia verkkokuvioita. Naaraan siipien yläpinnan pohjaväri on usein hieman vaaleampi kuin koiraan. Koiraalla on etusiiven yläpuolella selvä koirastäplä. Etusiiven yläpuolen kärjen silmätäplä on iso ja takasiiven yläpuolella on pienempiä silmätäpliä, joiden lukumäärä voi vaihdella. Takasiiven alapuolen pohjaväri on harmaa ja tyvi- ja diskaalialan kirjaukset ovat epämääräisiä. Postdiskaalialassa on ruskearenkaisia silmätäpliä.

Ruostepapurikosta esiintyy Sardinian ja Korsikan saarilla alalaji Lasiommata megera paramegaera, jonka etusiiven pituus on 18–19 mm. Siipien yläpuolen postdiskaalialan tummat kirjaukset ovat nimialalajiin verrattuna heikompia tai puuttuvat kokonaan. Sisiliassa ja Mallorcalla esiintyy alalajia muistuttavia muotoja.

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruostepapurikon elinympäristöä on nimialalajilla metsänaukeat, puutarhat ja kiviset maastot noin 2 700 metrin korkeudelle saakka. Sardinian ja Korsikan alalaji esiintyy vuoristossa kivisessä maastossa ja avoimilla nummiseuduilla noin 1 000 metrin korkeudessa.

Lentoaika ja elintavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lentoaika on levinneisyysalueen eteläosissa maaliskuusta alkaen kahtena tai kolmena sukupolvena. Keski-Euroopassa ensimmäinen sukupolvi lentää yleensä kesäkuusta alkaen ja toinen sukupolvi elo–syyskuussa. Lämpiminä kesinä Keski-Euroopassa voi olla kolme sukupolvea. Sardinian ja Korsikan alalaji lentää huhti–syyskuussa ilmeisesti kolmena sukupolvena. Laji talvehtii keskenkasvuisena toukkana.

Ravintokasvi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toukan ravintokasveja ovat nadat (Festuca), nurmikat (Poa) ja koiranheinä (Dactylis glomerata).

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Olli Marttila, Tari Haahtela, Hannu Aarnio, Pekka Ojalainen: Suomen päiväperhoset. Tekijät ja Kirjayhtymä Oy, 1990. ISBN 951-26-3471-6.
  • Lionel G. Higgins, Norman D. Riley, suom. Olavi Sotavalta: Euroopan päiväperhoset. Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1973. ISBN 951-30-2311-7.
  • Pertti Pakkanen: Ruostepapurikko. Suomen Perhostutkijain Seura.