Rooma – avoin kaupunki

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Rooma – avoin kaupunki
Roma città aperta
Open City DVD.jpg
Ohjaaja Roberto Rossellini
Käsikirjoittaja Sergio Amidei
Federico Fellini
Alkuperäistarina:
Sergio Amidei
Alberto Consiglio
Tuottaja Giuseppe Amato
Ferruccio De Martino
Roberto Rossellini
Säveltäjä Renzo Rossellini
Kuvaaja Ubaldo Arata
Leikkaaja Eraldo Da Roma
Pääosat Aldo Fabrizi
Anna Magnani
Marcello Pagliero
Valmistustiedot
Valmistusmaa Italia
Tuotantoyhtiö Excelsa Film
Ensi-ilta 27. syyskuuta 1945
23. joulukuuta 1955 (Suomi)
Kesto 105 min
Alkuperäiskieli italia
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet

Rooma – avoin kaupunki (Roma, città aperta) on Roberto Rossellinin ohjaama italialainen elokuva vuodelta 1945. Elokuvaa on pidetty ensimmäisenä neorealistisena elokuvana.[1] Pääosia näyttelevät Aldo Fabrizi, Anna Magnani ja Marcello Pagliero, ja tapahtumapaikkana on Rooma saksalaismiehityksen aikana vuonna 1944. Elokuva on saanut elokuvajuhlilla useita palkintoja.

Juoni[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksalaiset sotilaat marssivat halki nälän koetteleman Rooman. Gestapon jahtaama insinööri Giorgio Manfredi pakenee pitkin kattoja. Työläisnainen, nuori leskiäiti Pina johtaa naisryhmää, joka valtaa leipomoita ja kauppoja saadakseen ruokaa kerrostalonsa asukkaille. Pappi Don Pietro Pellegrini auttaa vastarintaliikettä välittämällä viestejä ja rahaa. Don Pietron on määrä toimittaa seuraavana päivänä Pinan vihkiminen Francesco-nimisen miehen kanssa, joka myös kuuluu vastarintaliikkeeseen ja jonka asunnossa Giorgio tilapäisesti piileskelee.

Pinan poika Marcello ja tämän ystävät harjoittavat salaa omaa vastarintatoimintaa ja tekevät illalla pommiattentaatin. Aamulla italialaisten fasistien avustamat saksalaiset sotilaat ratsaavat koko kerrostalon. Don Pietro ehtii kätkeä poikien pommit, ja Giorgio livahtaa pakoon, mutta Francesco vangitaan. Pina ammutaan kadulle, kun hän juoksee vangitsijoiden perään, ja Don Pietro ottaa orvoksi jääneen Marcellon hoiviinsa. Vastarintaliikkeen miehet kuitenkin vapauttavat Francescon, joka viettää yön Giorgion kanssa Giorgion entisen tyttöystävän Marinan luona. Siellä yöpyy myös kotoa pois muuttanut Pinan sisar Lauretta, joka työskentelee samassa revyyteatterissa kuin Marina.

Marina on katkera, koska Giorgio ei enää rakasta häntä. Kuunneltuaan salaa Giorgion ja Francescon keskustelua Marina ilmiantaa heidät tuttavalleen Ingridille, joka on Gestapon päällikön apulainen. Palkkioksi ilmiannosta Marina saa Ingridiltä turkin ja valheellisen lupauksen, ettei Giorgiota vahingoiteta. Kaupungin Gestapo-päällikkö Bergmann vangitsee Giorgion, Don Pietron ja näiden seurassa olleen saksalaisen sotilaskarkurin heidän ollessaan matkalla turvaan kaupungin ulkopuolella sijaitsevaan luostariin. Jäljempänä kulkenut Francesco pääsee pakoon.

Gestapon päämajassa Giorgiota kuulustellaan väkivaltaisesti, ja Don Pietro joutuu katsomaan. Kidutusta pelkäävä sotilaskarkuri hirttäytyy sellissään. Bergmann paljastaa, että Giorgio on todellisuudessa kommunistipuolueeseen kuuluva merkittävä vastarintaliikkeen johtaja Luigi Ferraris. Bergmann pyrkii murtamaan Don Pietron sanomalla että hän on ollut tietämättään ateistien liittolainen, ja vastaavasti Giorgion muistuttamalla, että monarkistien ja kommunistien yhteistyö vastarintaliikkeessä on valheellista. Kumpikaan ei kuitenkaan puhu. Giorgio kuolee kidutuspenkkiin, ja huoneeseen ohjattu Marina pyörtyy nähdessään hänet kuolleena. Ingrid ottaa takaisin Marinalle antamansa turkin, ”seuraavaa kertaa varten”. Don Pietro teloitetaan seuraavana päivänä Marcellon ystävineen seuratessa teloitusta verkkoaidan takaa.

Näyttelijät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

 Näyttelijä  … rooli  
 Aldo Fabrizi  … Don Pietro Pellegrini  
 Anna Magnani  … Pina  
 Marcello Pagliero  … Giorgio Manfredi eli Luigi Ferraris  
 Vito Annicchiarico  … Marcello, Pinan poika  
 Nando Bruno  … Agostino, suntio  
 Harry Feist  … majuri Bergmann  
 Giovanna Galletti  … Ingrid  
 Francesco Grandjacquet  … Francesco  
 Eduardo Passarelli  … paikallinen santarmi  
 Maria Michi  … Marina Mari  
 Carla Rovere  … Lauretta, Pinan sisar  
 Carlo Sindici  … poliisikomisario  
 Joop van Hulzen  … kapteeni Hartmann  
 Ákos Tolnay  … itävaltalainen sotilaskarkuri  

Tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rossellini, Federico Fellini ja Sergio Amidei aloittivat elokuvan käsikirjoituksen teon elokuussa 1944, kaksi kuukautta sen jälkeen kun liittoutuneet onnistuivat karkoittamaan saksalaiset Roomasta. Käsikirjoitusta he tekivät sodan tuhojen keskellä. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 1945. Elokuva kuvattiin Rooman kaduilla ja oikeissa rakennuksissa sekä taiteellisista että taloudellisista syistä. Rahaa oli käytettävissä vähän ja elokuvan tekeminen oli vaarallista.[1] Rossellini luotti melodraaman perinteisiin tehokeinoihin, kuten elokuvan keskeisten hahmojen tunnistamiseen ja hyvien ja pahojen erottamiseen. Elokuvan tärkeimmistä tapahtumapaikoista rakennettiin neljä sisälavastetta.

Aiemmin on oletettu, että kuvauksen tuloksena syntynyt filmi on koottu useasta osasta, niin että elokuvasta tuli ikään kuin dokumentti tai uutisfilmi. Mutta kun Cineteca Nazionale entisti kopion 1995, ilmeni että "alkuperäinen negatiivi koostui kolmesta eri filmityypistä: ulkokohtauksissa on ollut käytössä Ferrania C6 ja sisäkuvauksissa filmeinä herkempi Agfa Super Pan ja Agfa Ultra Rapid". Aiemmin selittämättömät muutokset kuvan kirkkaudessa ja yhtenäisyydessä selitetään nyt "huonolla kehityksellä (kehitysajan vaihtelu, riittämätön liikuttaminen kehitysnesteessä ja riittämätön kiinnite).[2] Toinen selitys vaihtelevalle laadulle on se, että elokuvan tekijät ostivat filmimateriaalin mustasta pörssistä.[1]

Vastaanotto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuvaa on hyvin varhaisesta vaiheesta lähtien pidetty neorealistisen elokuvan malliesimerkkinä, jopa siinä määrin, että sen yhdessä elokuvien Paisa – vapauden tuli ja Saksa vuonna nolla kanssa muodostamaa kolmikkoa sanotaan Rossellinin "neorealistiseksi trilogiaksi". Robert Burgoyne on sanonut, että se on "erinomainen esimerkki André Bazin määrittelemästä [neorealistisesta] elokuvanteosta."[3] Myöhempi tutkimus on tuonut esiin, että tämä elokuva ei oikeastaan ole niinkään neorealistinen vaan pikemminkin melodramaattinen.[4] Kriitikot ovat olleet erimielisiä siitä, todistaako suunniteltu katolisen Pinan ja kommunisti Francescon avioliitto todella historiallisessa vastarinnassa tapahtuneesta kommunistien ja katolisten yhteistyöstä.[5]

New York Timesin elokuvakriitikko Bosley Crowtherin kritiikki vuonna 1946 oli hyvin myönteinen, ja hän kirjoitti: "Elokuvasta saa kokonaisvaikutelman, että siinä on todellisen kokemuksen tunnetta, joka tulee niin näyttelemisestä kuin käsikirjoituksesta ja ohjauksestakin. Erinomaista Aldo Fabrizi pappina tekee näyttelijäntyötä, joka tuo hyvin vaativaan rooliin arvokkuutta ja humaaniutta. Marcello Pagliero on myös loistava vastarintajohtajana, ja Anna Magnani tuo vaatimattomuutta ja aitoutta naiseen, joka tapetaan. Muutkin näyttelijät ovat varauksettoman hyviä lukuun ottamatta Harry Feistia saksalaisen komentajan osassa. Hänen hienostunut arroganssinsa on hiukan liian raakaa, mutta se lienee ymmärrettävää."[6]

Esitykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuvan ensi-ilta oli Italiassa 27. syyskuuta 1945, kun sodan tuhot Roomassa olivat yhä nähtävillä. Yhdysvalloissa 25. helmikuuta 1946 New Yorkissa esitetystä ensi-illan versiosta oli sensuroitu 15 minuuttia. Federico Fellini kertoo elokuvan matkan Italiasta Yhdysvaltoihin omaelämäkerrallisessa esseessään "Sweet Beginnings". Roomaan komennettu yhdysvaltalainen sotamies Rod Geiger tapasi Rossellinin ja Fellinin näiden kuvatessa elokuvaa. Fellinin esseen mukaan Geiger oli "'puolijuopunut' sotilas, joka törmäsi (kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti) elokuvan kuvauspaikkaan. [Hän] esitteli itsensä muka amerikkalaiseksi tuottajaksi, vaikka 'ei ollut kukaan eikä hänellä ollut penniäkään'".[7] Geiger päätyi silti Yhdysvaltoihin elokuvan kelat matkatavaroissaan ja onnistui saamaan elokuvan teattereihin.

Geiger nosti kunnianloukkausoikeusjutun Fellinin kuvauksesta siitä, mikä oli Geigerin osuus asiassa.[7] Elokuvan esittämistä ei sallittu monissa maissa. Esimerkiksi Länsi-Saksassa se oli kielletty vuosina 1951–1960. Argentiinassa se vedettiin 1947 pois esityksestä nimettömän virkamiehen määräyksestä syytä selittämättä.[8]

Palkinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ehdokkuus

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Nummelin, Jyri: Valkoinen hehku. Johdatus elokuvan historiaan. Vastapaino, 2005, sivu 198. ISBN 951-768-164-X.
  2. Forgacs, David. Rome Open City. London: BFI, 2000.
  3. Burgoyne, Robert. "The Imaginary And The Neo-Real" Enclitic, 3, 1 (Spring, 1979) Minneapolis, University of Minnesota Press.
  4. Hillman, Roger. "The Penumbra of Neorealism," Forum for Modern Language Studies, 38, 2 (2002): 221–223.
  5. Shiel, Mark. Italian Neorealism: Rebuilding the Cinematic City. New York: Wallflower Press (2006): 51.
  6. Crowther, Bosley. New York Times, "How Italy Resisted," 26.2.1946.
  7. a b Cases.justia.com
  8. Warren, Virginia Lee. The New York Times, "Delayed Censorship," 7.12.1947.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]