Rivers of Blood -puhe

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

The Rivers of Blood -puhe oli Ison-Britannian maahanmuuttoa ja syrjinnän vastaista lainsäädäntöä käsittelevä puhe, jonka Konservatiivipuoluetta edustanut parlamentin jäsen Enoch Powell piti 20. huhtikuuta 1968.

Powell piti puheensa Midland Hotelissa Birminghamissa konservatiivien kokouksessa kello 14.30. Birminghamilainen televisioyhtiö ATV näki kopion puheesta etukäteen puhetta edeltävänä aamuna, ja sen uutispäällikkö määräsi tv-ryhmän tapahtumapaikalle, jossa se kuvasi osan puheesta. Aikaisemmin viikolla Powell oli sanonut ystävälleen Clement Jonesille, Wolverhampton Express & Star -lehden toimittajalle: "Pidän viikonloppuna puheen, joka nousee ylös raketin lailla; mutta toisin kuin raketit, jotka tippuvat maahan, tämä pysyy ylhäällä." Vaikka Powell itse kutsui puhetta "Birminghamin puheeksi", on se muuten tunnettu Rivers of Blood -puheena. Nimi tulee puheessa olleesta viittauksesta Vergiliuksen Aeneis-runoelmaan.

Puhe sai aikaan suurta paheksuntaa brittiläisessä julkisuudessa, ja teki Powellista samalla yhden suosituimmista ja halveksituimmista poliitikoista Britanniassa. Monien mielestä Powellin näkökantojen suosio oli ratkaiseva tekijä konservatiivien yllätysvoitossa vuoden 1970 parlamenttivaaleissa. Powellista tuli yksi pitkäaikaisimmista kapinallisista, jotka vastustivat seurannutta Heathin konservatiivihallitusta.

Puhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puheen alussa Powell muisteli keskusteluaan yhden kannattajansa, keski-ikäisen työläismiehen, kanssa muutamaa viikkoa aiemmin. Powell kertoi miehen sanoneen: "Jos minulla olisi rahaa lähteä, en pysyisi tässä maassa… Minulla on kolme lasta, jotka kaikki ovat ylioppilaita ja joista kahdella on jo oma perhe. En ole tyytyväinen ennen kuin he kaikki ovat muuttaneet ulkomaille. 15 vuoden tai 20 vuoden päästä tässä maassa mustat hallitsevat valkoisia." Powell jatkoi:

Tavallinen kunnon kansalainen sanoo omassa kotikaupungissani keskellä kirkasta päivää minulle, kansanedustajalleen, että tämä maa ei kelpaa asuinpaikaksi hänen lapsilleen. Minulla yksinkertaisesti ei ole oikeutta kohauttaa hartioitani ja ajatella jotain muuta. Sadattuhannet ihmiset sanovat ja ajattelevat aivan samaa kuin tämä mies - ei ehkä kaikkialla Britanniassa, mutta kylläkin niillä alueilla, joilla on jo meneillään totaalinen muutos, jolle ei ole mitään vertailukohtaa Englannin historian viimeisen tuhannen vuoden aikana.


Powell lainasi tilastoja, joiden mukaan Britanniassa tulisi olemaan 3,5 miljoonaa maahanmuuttajaa ja heidän jälkeläistään viidentoista tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Powell arvioi, että vuoteen 2000 mennessä luku olisi viidestä seitsemään miljoonaa, noin yksi kymmenesosa väestöstä. Powell väitti, että olisi kiireellistä pysäyttää jatkuva sisäänvirtaus ja kannustaa mahdollisimman suurta maastamuuttoa, koska vuoteen 1985 mennessä enemmistö maahanmuuttajayhteisöstä olisi syntynyt Britanniassa. Powell vakuutti, että se oli "osa Konservatiivien virallista politiikkaa". Hän jatkoi:

Meidän täytyy olla hulluja, kirjaimellisesti hulluja valtiona salliessamme vuosittain 50 000 perheenjäsenen muuttaa maahan. Suurin osa näistä ihmisistä muodostaa pohjan maahanmuuttajataustaisen väestön tulevalle kasvulle. Tämä on kuin katselisi kansakunnan kasaavan ahkerasti omaa hautaroviotaan. Olemme niin hulluja, että sallimme naimattomien ihmisten muuttaa maahan, jotta he voisivat perustaa perheen sellaisen kanssa, jota he eivät ole koskaan nähneet järjestettyä avioliittoa.


Powell puolsi vapaaehtoista maastamuuttoa "avokätisen avustuksen" avulla ja väitti, että monet maahanmuuttajat olivat kysyneet häneltä mahdollisuutta tähän. Hän sanoi, että kaikkien kansalaisten tuli olla tasaveroisia lain edessä, ja että:

Tämä ei tarkoita sitä, että maahanmuuttajat ja heidän jälkeläisensä pitäisi kohottaa etuoikeutetuksi luokaksi tai erityisryhmäksi, tai että kansalaiset eivät saisi omissa asioissaan kohdella yksiä maanmiehiään eri tavalla kuin toisia, tai että kansalaisilta kuulusteltaisiin heidän syitään ja motiivejaan siihen, että he ovat laillisesti käyttäytyessään kohdelleet jotakuta henkilöä erilailla kuin jotakuta toista.


Powell väitti että journalistit jotka vaativat hallitusta säätämään syrjinnänvastaisia lakeja olivat "samanluonteisia ja joskus työskentelivät samoissa sanomalehdissä kuin ne jotka vuosi toisensa jälkeen 1930-luvulla yrittivät estää tätä maata näkemästä sitä vastaan nousevaa uhkaa." Hän sanoi, että sellaista lainsäädäntöä käytettäisiin alkuperäisten englantilaisten syrjimiseen ja että se olisi kuin "tulitikun heittäminen ruutiin." Powell kuvaili kantaenglantilaisen väestön asemaa näin:

Ihmiset huomasivat olevansa muukalaisia omassa maassaan syistä, joita he eivät voineet käsittää, koska viranomaiset toteuttivat täydelliseen linjattomuuteen perustuvia maahanmuuttopoliittisia ratkaisuja, joista kansan mielipidettä ei koskaan kysytty. Kansalaiset huomasivat, että odottaville äideille ei ollut tilaa synnytyssairaaloissa, lapsille ei ollut koulutuspaikkoja, ihmisten kotiseudut ja kaupunginosat olivat muuttuneet tunnistamattomiksi, heidän tulevaisuudensuunnitelmansa ja -mahdollisuutensa oli murskattu. Työpaikoilla ihmiset huomasivat, että työnantajat eivät vaatineet ulkomaalaistaustaisilta työläisiltä samantasoista kuria ja osaamista, jota kotimaisilta työntekijöiltä vaadittiin. Kansalaiset saivat kuulla ajan myötä yhä useammin, että he olivat nyt ei-toivottuja omassa maassaan. Kaiken kukkuraksi kansalaiset ovat nyt saaneet kuulla, että parlamentti aikoo säätää lain, joka antaa maahanmuuttajille etuoikeuden syntyperäisiin kansalaisiin verrattuna: aiotaan säätää "syrjinnän vastainen" laki, jonka ei ole tarkoituskaan suojella kansalaisia tai korjata heidän kärsimiään vääryyksiä, vaan joka antaa muukalaisille, katkeroituneille ja provokaattoreille vallan nöyryyttää kansalaisia rangaistuksena heidän yksityisistä teoistaan.


Powell lainasi kirjettä, jonka hän oli saanut northumberlandilaiselta naiselta. Kirje käsitteli vanhaa naista, joka asui wolverhamptonilaisella kadulla, jossa hän oli ainoa valkoihoinen asukas. Nainen oli menettänyt miehensä ja kaksi poikaansa Toisessa maailmansodassa, ja oli laittanut talonsa huoneita vuokralle. Maahanmuuttajien muutettua tielle, naisen valkoihoiset vuokralaiset lähtivät. Eräänä päivänä kaksi mustaihoista miestä olivat koputtaneet hänen ovelleen seitsemältä aamulla saadakseen käyttää puhelinta, mutta kuten kuka tahansa siihen aikaan olisi tehnyt, nainen kieltäytyi. Miehet alkoivat heti tämän jälkeen uhkailla häntä. Hän oli pyytänyt paikalliselta viranomaiselta kiinteistöveron alennusta, mutta virkamies oli kehottanut häntä vuokraamaan talonsa huoneita. Kun nainen sanoi, että ainoat vuokralaiset olisivat mustia, virkamies toisti: "Rotusyrjintä ei kannata tässä maassa." Seuraava osa, jota Powell lainasi, kuului:

Häntä pelottaa mennä ulos. Ikkunoita rikotaan. Hänen kirjeluukustaan tungetaan ulostetta. Kun hän menee kauppaan, häntä seuraavat lapset, hurmaavat, leveästi hymyilevät piccaninnit (englantilainen halventava nimitys mustaihoisista lapsista). He eivät osaa puhua englantia, mutta yhden sanan he tietävät. "Rasisti", he hoilaavat. Kun uusi rotusuhdelaki hyväksytään parlamentissa, tämä nainen on varma siitä että hän joutuu vankilaan. Ja onko hän niin väärässä? Ihmettelen tosiaan.


Powell sanoi, että vaikka "useat tuhannet" maahanmuuttajat haluavat integroitua, hän väitti, ettei enemmistö halunnut, ja että joillain oli ilmiselviä haluja hautoa rodullisia ja uskonnollisia eroja saadakseen siten valtaa, ensin muita maahanmuuttajia kohtaan ja myöhemmin kaikkia. Hän lainasi Sibyllan ennustusta eeppisestä runosta Aeneis, 6, 86: "sodat, hirvittävät sodat, ja Tiber vaahtoamassa verenpaljoudesta" (Bella, horrida bella, Et Thybrim multo spumantem sanguine).

Kun katson tulevaisuuteen, minut täyttää pahaenteisyyden tunne. Kuten roomalaiset, näen "Tiber-joen vaahtoamassa verenpaljoudesta". Se traaginen ja hallitsematon ilmiö Atlantin toisella puolella jota katsomme kauhistuneina, mutta joka siellä juontaa juurensa itse Yhdysvaltain historiasta ja olemassaolosta, on tulossa tänne omasta tahdostamme ja omien laiminlyöntiemme vuoksi. Se on itse asiassa melkein jo tullut tänne. Etnisten vähemmistöjen aiheuttama ongelma alkaa olla Britanniassa määrällisesti samaa tasoa kuin Yhdysvalloissa jo ennen 1900-luvun loppua. Vain määrätietoisuus ja pikaiset toimet voivat estää tämän tapahtuman edes nyt. En tiedä, onko odotettavissa riittävää poliittista tahtoa tällaisen toiminnan vaatimiseen ja aikaansaamiseen. Tiedän vain, että asian näkeminen mutta siitä vaikeneminen olisi suurta petosta.


Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]