Ristiretket vendejä vastaan

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Ristiretket
Ristiretket Pyhälle Maalle
Ensimmäinen ristiretki (10951099)
Toinen ristiretki (11471149)
Kolmas ristiretki (11871192)
Neljäs ristiretki (12021204)
Viides ristiretki (12171221)
Kuudes ristiretki (12281229)
Seitsemäs ristiretki (12481254)
Kahdeksas ristiretki (1270)
Yhdeksäs ristiretki (1271)
Pohjoiset ristiretket
Ristiretket vendejä vastaan (1100-luku)
Ristiretket Baltiaan (1200-luku)
Ristiretket Suomeen
Muut ristiretket
Albigenssiristiretki (12091229)
Lasten ristiretki (1212)

Ristiretket vendejä vastaan käytiin 1100-luvulla nykyisen Pohjois-Saksan alueella asuneita slaavilaisia vendejä vastaan. Aluksi retket olivat tanskalaisten ja saksien yrityksiä laajentaa valtaansa vendien alueelle. Vuonna 1147 paavi Eugenius III:n bulla antoi Pohjois-Euroopan kristityille luvan sotia paikallisia pakanoita vastaan sen sijaan, että heidän olisi pitänyt lähteä ristiretkelle Jerusalemiin. Saksit ja tanskalaiset löivät yhteistyössä vendit ja pakottivat heidät maksamaan veroa. Vuoden 1147 sota oli ainoa vendejä vastaan käyty sota, joka sai paavilta virallisen ristiretkijulistuksen.

Tanskan kuningas Valdemar I ja Saksin herttua Henrik Leijona jatkoivat vendialueiden valtausta. Vendejä vastaan käytyjen sotien aikana Tanskasta tuli lyhyeksi aikaa Itämeren alueen suurvalta. Kuningas Valdemar ja piispa Absalon kukistivat Arkonan kaupungin Rügenin saarella vuonna 1169. 1200-luvun alkuun mennessä vendien ruhtinaat olivat omaksuneet kristinuskon, ja esimerkiksi Mecklenburgin ja Pommerin hallitsijoista tuli aikanaan merkittäviä kristittyjä ruhtinaita.

Tärkeimpiä lähteitä tästä ajasta ovat Saxo Grammaticuksen 1200-luvulla kirjoittama Tanskan historia (Gesta Danorum) ja saksalaisen kronikoitsija Helmoldin slaavilaisten kronikka (Chronica Slavorum).

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vendien asuttamat maat 1100-luvulla.

Vendit asuivat Itämeren eteläpuolella. Alue oli 900-luvulla ollut saksalaisten hallinnassa, ja he olivat rakentaneet sinne kirkkoja. Saksa oli kuitenkin menettänyt jalansijansa, ja vendit olivat jatkaneet vanhojen jumaliensa palvomista. Kristityt katsoivat, että heillä oli oikeus vallata takaisin maat, jotka olivat kerran olleet kristittyjä.[1] Vendeihin kuului useita länsislaavilaisia kansoja. Läntisimpinä asuivat polabit, vagrit ja obotriitit. Polabit asuivat Elben varrella, vagrit Itä-Holsteinissa ja obotriitit Mecklenburgissa. Idempänä, Oderille asti ulottuvalla alueella, asuivat ljutitseiksi ja viltseiksi kutsutut kansat. Yksi näistä kansoista asui Rügenin saarella, jossa sen kulttipaikka Arkona sijaitsi. Peene-joen itäpuolella asuivat pomeraanit, joiden asuttama alue jatkui aina Veikselille asti. Vendien pääelinkeino oli maanviljely, ja he asuivat etupäässä pienissä kylissä. Vendeillä oli myös useita kaupunkeja. Vagrien pääkaupunki oli Stargard (nykyinen Oldenburg), polabien Ratzeburg ja obotriittien Veligrad (nykyinen Mecklenburg). Idempänä tärkein kaupunki oli Oderin suistossa sijaitseva Szczecin. Eri kansoilla oli yleensä kuningas (knes), jonka valta vaihteli suuresti. Usein papistolla oli enemmän sanavaltaa kuin kuninkaalla, ja kaupunkien asukkaat toimivat yleensä itsenäisesti.[2]

Pyhän sodan juuret Itämeren alueella voidaan ajoittaa vuoteen 1108. Magdeburgin piispa Adelgot lähetti tuolloin monille paikallisille ruhtinaille, muun muassa Flanderin kreiville, kirjeen, jossa hän pyysi heitä apuun kukistaakseen pakanalliset slaavit. Slaavit olivat nousseet kapinaan kristittyjä isäntiään vastaan. Muun muassa Tanskan kuningas Nils olisi kirjeen mukaan lupautunut auttamaan. Kirjeen takana oli ilmeisesti Saksan kuningas Henrik V eikä paavi, joten virallisena ristiretkijulistuksena sitä ei voida pitää. Kirjeessä nimitettiin ”meidän Jerusalemiksemme” (Ierosalem nostra) niitä alueita, jotka piispa halusi kristittyjen valtaavan. Pakanallisten maiden valtaus pohjolassa rinnastettiin siis pyhän maan valtaukseen Lähi-idässä.[3]

Tanskalaisten ja vendien vihanpito[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Knut Lavard oli Tanskan kuninkaan Eerik Ejegodin poika. Hänen serkkunsa Maunu Niilonpoika murhasi hänet vuonna 7. tammikuuta 1131. Knut julistettiin myöhemmin pyhimykseksi. Knutin kuoleman jälkeen hänen vaimonsa Ingeborg synnytti pojan, josta tuli kuningas Valdemar I.

Saxo kertoo, että vendiläiset merirosvot hyökkäsivät Tanskaan Eerik I Ejegodin ollessa kuningas. Vendit tappoivat erään Auten, joka kuului yhteen Tanskan mahtisuvuista. Auten veli Skjalm Hvide otti asian esille käräjillä ja sai tanskalaiset lähtemään kostoretkelle vendejä vastaan. Tanskalaiset piirittivät Wolinin kaupunkia, kunnes sen asukkaat maksoivat lunnaita ja luovuttivat merirosvot tanskalaisille, jotka kiduttivat heidät kuoliaaksi. Erikin seuraaja Niilo Sveninpoika taisteli puolestaan obotriittien kuningasta Henrikiä vastaan. Henrik oli jo aikaisemmin kääntynyt kristinuskoon, mutta hänen alamaisensa olivat vielä sinnikkäästi pakanoita. Niilon joukot kärsivät murskatappion, ja vendit tekivät puolestaan kostoretken Tanskaan. Sotaa jatkoi Eerik Ejegodin poika Knut Lavard, joka sai vuoteen 1129 mennessä valtaansa suuren osan läntisten vendien maista. Saksan kuningas Lothar nimitti Knutin obotrittien kuninkaaksi (rex Obotritorum). Knutin suurin kilpailija oli Niilon poika Maunu, ja kummatkin yrittivät laajentaa valtaansa tekemällä sotaretkiä vendien ja muiden pakanoiden alueelle. Maunu soti muun muassa Ruotsissa, jossa hän oli vähän aikaa Götanmaan kuninkaana. Niilo ja Maunu tekivät myös yhdessä Puolan kanssa sotaretken pommerilaisten maahan. Näitä sotaretkiä ei voi kuitenkaan pitää ristiretkinä, koska niiden tarkoitus oli lisätä tanskalaisten ylimysten valtaa.[4]

Arkona sijaitsi korkealla kukkulalla Rügenin saaren pohjoisimman niemen kärjessä.

Knutin kuoleman jälkeen vuonna 1131 läntiset vendit pääsivät irti Tanskan vallasta. Obotriittien kuninkaaksi nousi Nyklot, ja vagrien ja polabien kuninkaaksi nousi Pribislav. Kummatkin sanoutuivat irti kristinuskosta ja ilmoittivat kannattavansa vanhoja jumalia. Tanskassa Knutin veli Eerik II Emune taisteli Niiloa ja Maunua vastaan. Vendit käyttivät Tanskan sekavaa tilannetta hyväkseen ja tekivät useita hyökkäyksiä, jopa ryöstöretkiä Norjaan asti. Eerik Emune lähti puolestaan kostoretkelle vendien maille sen jälkeen, kun hän oli saanut Tanskan valtaansa noin vuonna 1136. Hän päätti vallata Arkonan, jossa sijaitsi pakanajumalan Svantovitin temppeli. Arkona oli lähes mahdoton vallata, koska se sijaitsi korkealla kukkulalla niemen kärjessä. Kaupunkiin pystyi hyökkäämään ainoastaan lännestä päin, ja sinne oli rakennettu valli. Eerik aloitti Arkonan piirityksen, muttei saanut kaupunkia vallattua. Lopulta arkonalaiset suostuivat rauhaan sillä ehdolla, että he saisivat pitää Svantovitin temppelin, vaikka kääntyisivät kristinuskoon ja antaisivat tanskalaisen papin asettua asumaan kaupunkiinsa. Heti tanskalaisten lähdettyä arkonalaiset ajoivat papin pois kaupungistaan.[5]

Holsteinin laajentuminen itään[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksin herttua Henrik Leijona.

Samalla kun tanskalaiset taistelivat keskenään, Holsteinin kreivi Aadolf II ja hänen kilpailijansa Henrik Badewideläinen laajensivat valtaansa vendien alueille. He valtasivat Liubicen (Lyypekki) ja Ratzeburgin. Hyökkäysten syynä oli sekä kilpailu aatelisten välillä että halu kostaa vendeille aikaisemmat ryöstöretket. Holsteinilaiset hyökkäsivät pienin ratsuväkijoukoin ja rakensivat puulinnoituksia vendien alueille. Pian alueille muutti talonpoikia ja heidän mukanaan pappeja. 1140-luvulle mennessä holsteinilaiset saivat vallattua vagrien maat, ja ajan myötä alueen väestö alkoi puhua saksaa ja kääntyi kristinuskoon. Myös polabien kuningas Pribislav kääntyi kristinuskoon. Aadolf perusti aivan Liubicen viereen Lyypekin kaupungin, josta tuli pian merkittävä kauppapaikka. Aadolf oli Saksin herttuan Henrik Leijonan vasalli, joten hänen piti pian luovuttaa Lyypekki Henrikille. Saksalaisten valtaukset jäivät melko pieniksi, koska heillä oli vähän sotilaita ja vendit alkoivat tehdä kovempaa vastarintaa.[6]

Vuoden 1147 ristiretki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tanskan kuningas Eerik murhattiin vuonna 1137, minkä jälkeen syttyi pian sisällissota kuninkaaksi valitun Eerik Lamin ja erään Olofin välillä. Kun Eerik luopui vallasta 1146, sekä Knuut Maununpoika (Maunu Niilonpojan poika) että Sven Grate (Eerik Emunen poika) julistautuivat kuninkaiksi. Vuonna 1147 Knuut ja Sven solmivat rauhan ja lähtivät yhdessä sotaan.[7]

Bernhard Clairvauxlainen

Vuonna 1144 Eurooppaa ravisutti Edessan kreivikunnan kukistuminen. Paavi Eugenius III alkoi saarnata uuden Lähi-itään tehtävän ristiretken puolesta. Paavi ei kuitenkaan tyytynyt tähän toisena ristiretkenä tunnettuun retkeen, vaan antoi myös Kastilian kuninkaalle Alfonso II:lle luvan hyökätä muslimeja vastaan omassa maassaan. 13. maaliskuuta 1147 Bernhard Clairvauxlainen osallistui saksalaisten suurmiesten kanssa Frankfurtissa pidettyyn kokoukseen. Paikalla oli myös useita saksilaisia suurmiehiä. Monella Pohjois-Euroopan aatelisella ei ollut varaa lähteä Jerusalemiin, eivätkä saksilaiset halunneet lähteä Konrad III:n kanssa pyhälle maalle, vaan halusivat sotia Elben takana asuvia slaaveja vastaan. Bernhard suostui saksien ehdotukseen, ja 11. huhtikuuta paavi Eugenius julisti bullan, jonka mukaan Pohjois-Euroopan kristityt saivat sotia lähellään asuvia pakanoita vastaan sen sijaan, että lähtisivät ristiretkelle Jerusalemiin. He saisivat samat etuoikeudet kun muutkin ristiretkiin osallistuneet, etupäässä syntien anteeksiannon. Paavi nimitti ristiretken johtajaksi Havelburgin piispan Anselmin.[8]

Vendejä vastaan käydyt sodat saivat siis nyt pyhän sodan leiman. Tanskalaiset ja saksalaiset eivät kuitenkaan olleet taistelleet vendejä vastaan uskonnollisista syistä. Nytkin he ajattelivat, että ei kannattaisi yrittää käännyttää pakanoita väkisin, sillä se olisi vaatinut liikaa voimavaroja. Saksit halusivat etupäässä paavin hyväksynnän sodille, joita he muutenkin kävivät. Ennen kuin saksit ja tanskalaiset ehtivät aloittaa sodan, vendikuningas Nyklot hyökkäsi holsteinilaisten asutuksia vastaan heinäkuussa 1147. Vuoden 1147 ristiretkestä tulikin näin vastahyökkäys.[9]

Messenin rajakreivi Konrad Suuri.
Brandenburgin rajakreivi Albrekt Karhu.

Tanskan kuninkaat Sven ja Knuut lähtivät yhdessä sotaan vendejä vastaan. He vihasivat toisiaan, mutta luultavasti arkkipiispa Eskil sai heidät tekemään yhteistyötä. Tanskalaisten tarkoitus oli hyökätä Nyklotin linnoittamaa Dobinia vastaan mereltä samaan aikaan, kun Bremenin piispa Adelbero ja Henrik Leijona hyökkäisivät sinne maitse. Samalla Anselm Havelburgilaisen johtama armeija hyökkäisi Diminiin. Tanskalaiset valtasivat helposti Dobinin sataman, mutta vendit hyökkäsivät tanskalaisten laivastoa vastaan sen jälkeen, kun osa joukoista oli noussut maihin. Vendit kukistivat helposti tanskalaisten laivaston. Yksi syy tanskalaisten tappioon oli, etteivät jyllantilaiset halunneet auttaa hätään joutuneita skånelaisia. Kun Sven ja Knuut kuulivat laivaston tappiosta, he kiirehtivät Dobinista paikalle ja onnistuivat ajamaan vendien laivaston pakoon. Sven menetti kuitenkin laivansa taistelun aikana, ja hänen joukkonsa kärsivät suurempia tappioita kuin Knuutin joukot. Sven päätti palata Tanskaan, missä hän taas aloitti taistelun Knuutia vastaan. Myös Knuut päätti tämän jälkeen jättää ristiretken, joten saksit saivat yksin taistella Dobinia vastaan. Lopulta dobinilaiset antautuivat sillä ehdolla, että he vapauttivat kaikki vankinsa ja ottivat vastaan kasteen.[10]

Diminiä vastaan lähteneessä saksalaisten armeijassa olivat mukana Magdeburgin, Halberstadtin, Münsterin, Merseburgin ja Mährenin piispat. Armeijaa johti paavin legaatti Anselm Havelburgilainen. Ristiretkeläiset polttivat pakanallisen pyhäkön Malchowissa. Mukana olivat myös Meissenin rajakreivi Konrad Suuri ja Brandenburgin rajakreivi Albrekt Karhu (Albrecht der Bär). Rajakreivit halusivat jatkaa retkeä itään Szczeciniin, joka oli jo kristitty kaupunki. Pommerilaisten piispan Albertin ja paikallisen ruhtinas Ratiborin vastalauseiden (tai Szczecinin vahvojen muurien) vuoksi ristiretkeläiset kuitenkin kääntyivät takaisin. Pohjolan ensimmäinen virallinen ristiretki epäonnistui siis täydellisesti. Uusia alueita ei saatu paavin alaisuuteen, ja obotriittien kuningas Nyklot oli vielä vallassa eikä häntä ollut saatu käännytettyä kristinuskoon, vaikka hänestä olikin tullut saksien vasalli. Tanskalaiset ja saksit olivat myös tulleet epäluuloisiksi toisiaan kohtaan.[11]

Tanskan sota vendejä vastaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Roskilden piispa Absalon.

Vuoden 1147 ristiretken jälkeen Tanskan kahden kuninkaan, Svenin ja Knuutin, välinen sisällissota leimahti taas käyntiin. Rauha saatiin aikaan vasta vuonna 1157, kun Sven, Knuut ja Knut Lavardin poika Valdemar jakoivat Tanskan keskenään. Knuut murhattiin kuitenkin pian, minkä jälkeen Valdemar kukisti Svenin taistelussa. Valdemarista tuli Tanskan kiistaton hallitsija. Saksien ja vendien välit olivat olleet vuoden 1147 ristiretken jälkeen huomattavan hyvät, mutta Tanska oli saanut kokea useita vendien ryöstöretkiä 1150-luvulla. Tanska oli ollut ennen Valdemarin valtaannousua täysin sekasorron vallassa. Kuningas Sven oli yrittänyt useaan otteeseen hyökätä vendejä vastaan, mutta ilman menestystä. Vendien sotaretket saavuttivat huippunsa vuonna 1157, jolloin Saxon mukaan jopa 1500 laivaa hyökkäsi Hallantia vastaan.[12]

Kun Valdemar nousi Tanskan kuninkaaksi, hän kutsui maan suurmiehet koolle päättämään sodasta vendejä vastaan. Valdemarin suunnitelma ei kuitenkaan saanut kannatusta, koska sotaretkeä pidettiin liian vaarallisena ja Valdemarin valtaannoususta oli liian vähän aikaa. Valdemarin oli annettava periksi. Seuraavana vuonna hänen lapsuudenystävästään Absalonista tuli Roskilden piispa. Absalon ja Valdemar päättivät tehdä yllätyshyökkäyksen vendejä vastaan. Valdemar matkusti Skåneen, missä arkkipiispa Eskil asettui suunnitelman taakse. Eskil uhkasi jopa julistaa pannaan kaikki tanskalaiset, jotka eivät tukisi kuninkaan retkeä. Eskilin näkökulmasta sota vendejä vastaan oli pyhää sotaa. Tanskan laivasto kokoontui Skånessa ja lähti sieltä Rügeniä kohti 260 laivan voimin. Valdemarin suunnitelmissa oli hyökätä Arkonaa vastaan, mutta toisin kun 1130-luvulla, tarkoitus oli vallata kaupunki ja tuhota sen pakanatemppeli. Hyökkäys epäonnistui heti alkuunsa, kun laivasto joutui myrskyn kouriin. Valdemarin laiva upposi myrskyssä, mutta kuningas pelastautui toiseen laivaan. Myrskyn jälkeen laivastosta oli jäljellä vain 60 laivaa. Hallantilaiset eivät halunneet enää tämän jälkeen jatkaa sotaretkeä, vaan palasivat kotiin. Lopulta Valdemar päätti hyökätä muutamaa pientä kylää vastaan, koska hän ei halunnut palata kotiin ilman minkäänlaista voittoa. Mutta samalla kun Valdemar ja Absalon ryöstivät maaseutua, vendien laivasto hyökkäsi tanskalaisten laivaston kimppuun. Tanskalaiset saivat ajettua vendit pakosalle, mutta vendit palasivat pian, ja lopulta tanskalaisten oli paettava.[13]

Valdemar teki toisen retken saman vuoden syksyllä. Nyklotin poika Prislav oli aikaisemmin siirtynyt tanskalaisten puolelle ja antanut kastaa itsensä. Nyt hän auttoi tanskalaisia, jotka tekivät yllätyshyökkäyksen Rügenin asukkaiden kimppuun. Tanskalaiset päättivät vielä tehdä uuden retken seuraavana vuonna, mutta huonon sään ja eri maakunnista kotoisin olevien joukkojen välisten kiistojen takia Valdemarin oli pakko peruuttaa koko retki.[14]

Sota obotriitteja vastaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valdemar I Suuri.

Saksin mahtava herttua Henrik ei ollut sekaantunut sotaan vendejä vastaan. Nyt hän kuitenkin näki, että Valdemarin valta oli kasvamassa, joten hän päätti solmia liiton Valdemarin kanssa ja lähteä yhdessä sotaan vendejä vastaan. Valdemarille tämä sopi hyvin. Henrik ja Valdemar päättivät hyökätä sakseja lähimpänä olleita obotriitteja vastaan vuonna 1160. Henrikin joukot tunkeutuivat obotriittien maille, mutta vendit aloittivat heti sissisodan ja väijytykset. Obotriittien kuningas Nyklot kaatui yllättäen yhdessä väijytyksessä. Valdemar ja Absalon purjehtivat samalla Warnowjokea pitkin, mutta joki oli niin matala, etteivät he päässeet etenemään. Pian he saivat kuulla, että vendit olivat liittoutuneet heitä vastaan ja lähettäneet laivastonsa heidän peräänsä. Valdemar määräsi siksi laivaston purjehtimaan avomerelle, mutta vendejä ei näkynyt missään. Valdemar epäili vendien piileskelevän jossain lähistöllä, mistä he voisivat yllättäen hyökätä tanskalaisten kimppuun, ja yritti houkutella vendit avomerelle ovelan juonen avulla. Tanskalaisten kurittomuus kuitenkin kostautui, ja vendit pääsivät pakenemaan.[15]

Muutaman päivän päästä rügenilaiset saapuivat Valdemarin luokse ja ehdottivat rauhaa. Valdemar suostui. Samalla Henrikin joukot löivät Nyklotin pojat ja heidän alueensa jaettiin Henrikin vasallien kesken.[16]

Sota Vologostia vastaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Absalonia esittävä patsas Kööpenhaminassa.

Rügenilaiset alkoivat vähitellen hyväksyä sen, että he olivat joutumassa Tanskan valtapiiriin, ja joskus he tekivät jopa yhteistyötä tanskalaisten kanssa. Yksi tällainen tapaus oli Vologostin kaupungin valtaus joskus 1160-luvun alussa. Vologost oli rikastunut kaupankäynnillä, eivätkä sen asukkaat tunnustaneet ketään kuningasta. Vologostilaiset pyysivät Pommerin kristittyä herttuaa Bogislavia apuun. Hän ei ollut kovin kiinnostunut sodasta, mutta hän neuvotteli mielellään rauhan Valdemarin ja Vologostin välillä. Vologostilaiset tunnustivat Valdemarin kuninkaakseen ja lupasivat estää merirosvojen pääsyn Peenejoelle.[17]

Vuonna 1164 obotriitit nousivat kapinaan sakseja vastaan Nyklotin pojan Pribislavin johdolla. Pribislav kukisti saksilaisten armeijan Diminin lähettyvillä ja sai pian valtaansa isänsä vanhat alueet. Henrik Leijona pyysi nyt apua Valdemarilta, joka lähti tanskalaisten ja rügeniläisten kanssa sotaan obotriitteja vastaan. Valdemar hyökkäsi liutizeja vastaan, koska he olivat liittoutuneet Pribislavin kanssa. Samalla Henrikin joukot valtasivat Diminin ja jatkoivat matkaansa aina Peenejoelle asti, missä Valdemarin laivasto kuljetti heidät joen yli. Tämän nähdessään vendit olivat valmiita solmimaan rauhan. Henrik ja Valdemar solmivat sopimuksen, jonka mukaan he jakaisivat tulevat valloitukset keskenään, mutta eivät kuitenkaan pystyneet hallitsemaan valtaamiaan alueita. Henrik alkoi pelätä Valdemarin kasvavaa valtaa ja yritti myös saada rügenilaiset kapinoimaan Valdemaria vastaan.[18]

Rügenin valloitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arkonan alue nykyään.

Tanskalaiset olivat kehittäneet sotataitojaan vuosien mittaan ja olivat nyt selvästi voimakkaampia kuin vendit. Tanska oli kuitenkin vielä heikko valtio, joka saattoi varustaa vain pienen laivaston. Itse asiassa vendejä oli enemmän, ja heidän kaupunkinsa olivat hyvin varustettuja. 1160-luvun lopulla tanskalaisten taktiikka muuttui. Valdemar ja Absalon ottivat tavoitteekseen alistaa Rügenin asukkaat Tanskan valtaan ja käännyttää heidät kristinuskoon. Tanskalaiset ryöväsivät Rügeniä ja lähialueita vuosina 1166, 1167 ja 1168. Saksit hyökkäsivät myös liutizeja vastaan vuonna 1168. Vuodenvaihteessa 1168–69 rügenilaiset nousivat kapinaan tanskalaisia vastaan. Tällä kertaa Valdemar päätti vallata Arkonan ja tuhota Svantovitin temppelin. Arkona toimi Rügenin lukkona, sieltä käsin saattoi hallita koko saarta. Myös Pommerin kristityt ruhtinaat Kasimir ja Bogislav osallistuivat tähän retkeen.[19]

Svantovitin patsaan rekonstruktio.

Valdemar aloitti Arkonan piirityksen ja antoi rakentaa heittokoneita. Kaupunkia ympäröivät maavallit, joiden päällä oli vielä puinen linnoitus. Saxon mukaan piiritys oli kuitenkin turhaa, koska Svantovit oli todellisuudessa Pyhän Vituksen kultin irvikuva; Kaarle Suuri oli nimittäin aikoinaan pakottanut vendit maksamaan veroa Pyhälle Vitukselle. Pyhimys tulisi tietysti rankaisemaan arkonalaisia omana juhlapäivänään. Valdemar valmistautui kuitenkin taisteluun. Taistelu alkoi yllättäen pienenä kahakkana nuorien tanskalaissotureiden ja arkonalaisten välillä. Tanskalaiset heittelivät kiviä linnoitusta kohti, ja arkonalaiset vastasivat samalla mitalla. Pian tanskalaiset keksivät sytyttää tuleen puisen linnoituksen, ja kohta kaupungin portti oli ilmiliekeissä. Tanskalaiset innostuivat tästä ja yrittivät levittää tulta, samalla kun arkonalaiset yrittivät sammuttaa sitä vedellä. Veden loputtua heidän oli pakko yrittää sammuttaa tulta maidolla. Tanskalaiset hyökkäsivät nyt keskelle tätä sekasortoa. [20]

Arkonalaiset huomasivat pian, etteivät he pystyneet taistelemaan yhtä aikaa tanskalaisia ja tulta vastaan. Hädissään he huusivat, että halusivat neuvotella piispa Absalonin kanssa. Absalon vastasi suostuvansa neuvotteluihin, jos arkonalaiset eivät enää yrittäisi sammuttaa tulta. Arkonalaiset suostuivat tähän, ja Valdemar esitti ehtonsa. Svantovitin patsas ja temppeli tuli tuhota, ja arkonalaisten piti kääntyä kristinuskoon. Svantovitin temppelin aarteet oli luovutettava tanskalaisille ja sille kuuluvat maat tulevalle kristitylle papistolle. Rügenilaisten piti myös osallistua Tanskan kuninkaan ledung-laivastoon. Valdemar vaati myös vuosittaista rahalahjaa ja panttivankeja. Arkonalaiset suostuivat kaikkiin ehtoihin. Pian myös Rügenin toiseksi suurin kaupunki Garz suostui rauhaan tanskalaisten kanssa samoin ehdoin. Seuraavana päivänä Svantovitin puinen patsas raahattiin temppelistään tanskalaisten leiriin. Siellä se hakattiin pieniksi palasiksi ja poltettiin. Myös Svantovitin temppeli poltettiin. Valdemarin rakennuttamat heittokoneet purettiin, ja tanskalaiset rakensivat puutavarasta kirkon temppelin tilalle.[21]

Absalon matkusti tämän jälkeen Århusin piispan Svenin kanssa Garziin ottamaan vastaan kaupungin antautumisen. Myös rügeniläisten kuningas Tetislav saapui paikalle ja antautui Rügenin ylimystön kanssa. Garzissa Absalon antoi tuhota kaupungin kolme temppeliä, jotka oli omistettu jumalille nimeltä Rügevit, Porevit ja Porenut. Tämän jälkeen Rügen oli kokonaan tanskalaisten vallassa. Sotaretkellä mukana olleet pommerilaiset olisivat halunneet osan saaliista, mutta Valdemar antoi Tetislavin jatkaa rügeniläisten kuninkaana sillä ehdolla, että tämä tunnusti Tanskan kuninkaan ylivallan. Pommerilaiset lähtivät raivoissaan kotiin. Paavi Aleksanteri III sai syksyn aikana kuulla tanskalaisten saavutuksista. Kirjeessään Absalonille paavi hyväksyi sen, että Rügen kuuluisi Absalonin valtapiiriin. Samaan aikaan paavi lähetti myös piispa Eskilille kirjeen, jossa hän julisti Valdemarin isän Knut Lavardin pyhimykseksi.[22]

Valdemarin ja Henrik Leijonan sopimuksen mukaan heidän piti jakaa tasan voitot vendejä vastaan käydyistä sodista. Valdemar ei kuitenkaan aikonut suostua tähän. Siksi Henrik aloitti sodan ja yllytti myös vendejä nousemaan kapinaan tanskalaisia vastaan. Vuonna 1171 Valdemar oli saanut tarpeekseen ja luovutti Henrikille osan Rügenin saaliista.[23]

Vendit Tanskan vallan alla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valdemar antoi vendien johtajien säilyttää asemansa, joten heidän valtansa vain kasvoi entisestään. Aikaisemmin Arkonan temppelin papeilla ja kaupunkien kauppiailla oli ollut suuri vaikutusvalta paikallisiin hallitsijoihin. Veljekset Tetislav ja Jaromar hallitsivat Rügeniä ja olivat lojaaleja Tanskan kuninkaalle, koska he itse hyötyvivät siitä. Tetislavin kuoleman jälkeen Jaromar hallitsi rügeniläisten ruhtinaana (princeps Rugianorum) aina kuolemaansa asti vuonna noin 1218. Henrik Leijona oli puolestaan yrittänyt kukistaa vendien hallitsijat täydellisesti ja korvata heidät saksilaisella aatelistolla. Tämä ei ollut onnistunut, ja myös Henrik oppi pian, että vendejä oli helpompi hallita välikäsien kautta.

Valdemar jatkoi Rügenin valtauksen jälkeen taistelua merirosvoja vastaan. Vendiläiset merirosvot ryöstivät vieläkin ajoittain Tanskan rannikkoa, ja Valdemar oli päättänyt tuhota merirosvot lopullisesti. Tanskan laivasto toimi Öölannin edustalla asti, ja tanskalaiset saivat nyt ensi kosketuksen kuurinmaalaisiin ja virolaisiin. Yhdessä rügenilaisten kanssa tanskalaiset tekivät myös hyökkäyksiä pommerilaisten maille. Tämä säikäytti Pommerin herttuat Kasimirin ja Bogislavin niin, että he pyysivät Henrik Leijonan apuun. Pommerista tuli Saksin lääni, jota Kasimir ja Bogislav hallitsivat Henrikin alamaisina. Lopullinen yhteenotto merirosvojen kanssa tapahtui vuonna 1172 Falsterin meritaistelussa. Tämän jälkeen vendiläisten merirosvojen toiminta loppui miltei täydellisesti.[24]

Samalla kun tanskalaiset ryöstivät Pommerin maaseutua, Tanskasta saapui munkkeja paikallisiin kaupunkeihin. Sisterssiläismunkkeja saapui Esrumin luostarista Peenen varrella sijainneeseen Darguniin ja Szczecinin lähellä sijainneeseen Kolbacziin 1170-luvun alussa. Lundista saapui premonstratensseja Belbukiin ja Grobeen. Munkit joko asettuivat vanhoihin luostareihin tai perustivat uusia. [25]

Keisari Fredrik Barbarossa. Saksan kuningas vuodesta 1152 ja keisari vuosina 1178-1190.
Knuut Valdemarinpojan sinetti, jossa on vanhin tunnettu kuva Tanskan vaakunasta.
Valdemar II:n sinetti.

Vuonna 1173 Valdemar teki ryöstöretken vagrien maille. Alue oli muutaman vuosikymmenen ajan kuulunut Saksin valtapiiriin. Tämän jälkeen Valdemar hyökkäsi myös liutizien maita vastaan, ja vendit ostivat rauhan valtavalla rahasummalla. Sota jatkui silti vuonna 1177. Tällä kertaa Valdemar ja Henrik Leijona tekivät jälleen yhteistyötä. Tanskalaiset ryöstelivät pommerilaisten aluetta kahtena vuonna peräkkäin, ja pommerilaiset maksoivat lopulta suuret lunnaat, jotta tanskalaiset solmisivat heidän kanssaan rauhan. Tämän jälkeen seurasi rauhallisempi kausi. Valdemar alkoi suunnitella uutta sotaretkeä, mutta sairastui ja kuoli vuonna 1182. Samaan aikaan Henrik Leijona oli joutunut vaikeuksiin keisari Fredrik Barbarossan kanssa. Hän kärsi tappion keisaria vastaan ja joutui maanpakoon.

Pommerin valtaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Henrikin tappion myötä vendit menettivät ainoan mahdollisen suojelijansa tanskalaisia vastaan. Valdemarin poikien Knuut VI:n (kuninkaana 1182–1202) ja Valdemar II:n (kuninkaana 1202–1241) aikana Tanskan valta kasvoi entisestään. Henrikin herttuakunta jaettiin pienempiin osiin, eivätkä uudet hallitsijat pystyneet estämään Tanskan vallan laajentumista. Keisari piti Tanskan laajentumista vaarallisena ja yllytti Pommerin herttuaa Bogislavia sotaan Tanskaa vastaan. Tanskalaiset kukistivat liutizien ja pommerilaisten laivaston Greifswalder Boddenin meritaistelussa 19. toukokuuta 1184. Seuraavana vuonna tanskalaiset alkoivat piirittää Kamienin kaupunkia. Paikalliset papit (Kamien oli ollut kristitty jo vuosikymmeniä) yrittivät neuvotella tanskalaisten kanssa. Lopulta herttua Bogislav suostui rauhaan, jonka mukaan hän sai pitää Pommerin läänityksenä Tanskan kruunulta. Tämän jälkeen Tanskan kuningas oli kiistatta vendien hallitsija. Tulevina vuosina myös lännempänä, obotriittien ja vagrien mailla asuvat saksalaiset ja vendit tunnustivat Tanskan kuninkaan hallitsijakseen. Knuut Valdemarinpoika alkoi nyt kutsua itseään "tanskalaisten ja vendien kuninkaaksi".[26]

Kristitty Vendimaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1100-luvun sotien seurauksena vendeistä tuli kristittyjä. Vendien ruhtinaat ymmärsivät melko pian uuden uskonnon edut, sillä kristinusko antoi heille entistä paremmat mahdollisuudet hallita alamaisiaan. Pomeraanien ruhtinas Vartislav oli jo 1120-luvulla aloittanut alamaistensa käännyttämisen. Vendisotien jälkeen vendit alkoivat itse tarmokkaasti levittää kristinuskoa Baltiassa asuneiden pakanoiden keskuudessa. Muun muassa Rügenin ruhtinaan Jaromarin poika Vizlav I näytteli tärkeää roolia Viroon tehdyllä ristiretkellä vuonna 1219. Vendien ruhtinassuvuista tuli sotien jälkeen merkittäviä kristittyjä hallitsijoita. Pakanaruhtinas Nyklotin poika Pribislav kääntyi kristinuskoon 1160-luvulla, ja hänen pojastaan Henrik Borevinista tuli kaikkien Mecklenburgin ruhtinaiden, herttuoiden ja suurherttuoiden esi-isä. 1300-luvulla Albrekt Mecklenburgilainen, eräs Henrikin jälkeläisistä, hallitsi Ruotsin kuninkaana. Myös Pommerin herttuat olivat alkujaan vendejä, ja ruhtinas Bogislavin jälkeläinen Eerik Pommerilainen oli Kalmarin unionin kuninkaana 1400-luvulla.[27]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Harrison s.194
  2. Harrison s. 196–199, Christiansen s.27–31
  3. Harrison s. 191–192
  4. Harrison s. 207–213
  5. Harrison s.217-222
  6. Harrison s.224-225, Christiansen s.52
  7. Harrison s.222-223
  8. Harrison s.223-226, Christiansen s.53
  9. Harrison s.227-228
  10. Harrison s.229-230
  11. Harrison s.230-231
  12. Harrison s.239-242
  13. Harrison s.242-247
  14. Harrison s.247-248
  15. Harrison s.248-250, Christiansen s.65-66
  16. Harrison s.250-251, Christiansen s.66
  17. Harrison s.251
  18. Harrison s.251-253, Christiansen s.66
  19. Harrison s.253-257
  20. Harrison s.257-259
  21. Harrison s.259-261
  22. Harrison s.261-264
  23. Harrison s.264
  24. Harrison s.264-270
  25. Harrison s.277, Christiansen s.68
  26. Harrinson s.271-277
  27. Harrison s.280-281

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]