Rintamerkki
Wikipedia
Rintamerkki on pahvista, metallista, muovista tai kankaasta valmistettu pieni vaatteisiin kiinnitettäväksi tarkoitettu esine, jossa on jokin symboli tai tunnuskuvio. Merkit ovat tavallisimmin symboleita, joilla korostetaan kuulumista johonkin ryhmään. Rintamerkki voi kuitenkin olla myös pelkkä koriste tai mainos. Perinteiset merkit kiinnitettiin vaatteisiin neuloilla, ruuveilla tai liittimillä. Ne voitiin myös liimata tai ommella.
Merkkien historia alkaa muinaisuudesta. Ihmiset ovat aikojen alusta koristautuneet yhteisönsä tunnuksin. Amuletit, soljet, rahat, mitalit, brakteaatit, napit, sotilastunnukset, jetongit, rintamerkit, hihamerkit, pinssit kuuluvat samaan perheeseen.[1]
Rintamerkkien käyttö on vanha perinne järjestötoiminnassa ja se on levinnyt kansainvälisiä teitä. Suomessa merkkejä alettiin harrastaa 1800-luvun lopulla, jolloin yhdistystoiminta vapautui siihen kohdistuneista rajoituksista. Osakunnat, raittius- ja urheiluseurat ja työväenjärjestöt ryhtyivät valmistuttamaan rintamerkkejä. Merkit olivat tuolloin useimmiten jäsenmerkkejä, joiden kantajilla oli jäsenyyden takaamia oikeuksia. Merkki rinnassa toimi esimerkiksi pääsylippuna tilaisuuksiin ja antoi oikeuden käyttää puheenvuoroja. Ensimmäiset merkit olivat usein rusetteja tai pahvimerkkejä. Poliittisia rintanappeja on käytetty Yhdysvalloissa jo 1800-luvulta lähtien, kun selluloidi keksittiin. Suomessa niiden käyttö yleistyi vasta 1960 - 1970-luvuilla.
Poliittisia merkkejä on valmistettu moniin erityistarkoituksiin: jäsen-, vaali-, puoluekokous-, keräys-, kunnia- ja juhlamerkkien lisäksi on valmistettu henkilöihin ja tapahtumiin liittyviä merkkejä.[2]
Rintamerkkejä käytetään yleisesti varojen keräämiseen eri tarkoituksiin. Merkkien myyntiä harjoittavat niin hyväntekeväisyysjärjestöt kuin poliittiset ja aatteelliset järjestötkin. Kampanjamerkeillä pyritään tuomaan julki ajankohtaisia kysymyksiä ja tavoitteita.
[muokkaa] Katso myös
[muokkaa] Aiheesta muualla
[muokkaa] Viitteet
- ↑ Sihvola Marjukka: Rintamerkit jetongista pinssiin. Narinkka, Helsingin kaupunginmuseo. 1996, 194-207, 195.
- ↑ Westerlund Lars: Työväenliikkeen kuvakieli. Perinne ja uusiutuminen 1900-luvulla. Työväentutkimus 1995, 15.
