Rentohaarikko

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Rentohaarikko
Rentohaarikkokasvusto.
Rentohaarikkokasvusto.
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Caryophyllales
Heimo: Kohokkikasvit Caryophyllaceae
Suku: Haarikot Sagina
Laji: procumbens
Kaksiosainen nimi

Sagina procumbens
L.

Katso myös

  Rentohaarikko Wikispeciesissä
  Rentohaarikko Commonsissa

Rentohaarikko (Sagina procumbens) on pienikokoinen kohokkikasvi.

Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rentohaarikko kuvattuna Otto Wilhelm Thomén teoksessa Flora von Deutschland, Österreich und der Schweiz (1885).
Rentohaarikon ruusukelehtiä.

Monivuotinen rentohaarikko jää 3–8 cm korkeaksi, ja kasvaa mattomaisiana mättäinä usein aivan maata myöten. Varret ovat rentoja tai kohenevia, usein juurehtivia ja tavallisesti kaljuja. Lehdet ovat rihmamaiset, pareittain yhdystyvisiä ja lyhytotaisia. Ruusukelehdet ovat 4–28 mm pitkiä. Kukat ovat yksittäin. Nuppuvaiheessa ja kodan kypsyessä kukkaperät ovat roikkuvia. Nuput ovat pallomaisia. Kukat ovat tavallisesti nelilehtisiä. Verhiö on kooltaan 1–2,5 mm leveä, teriö tavallisesti puuttuu tai on verhiötä lyhyempi. Heteitä on neljä tai joskus viisi kappaletta. Rentohaarikko kukkii Suomessa kesä-syyskuussa. Hedelmä on verhiötä pienempi kota.[1][2] Rentohaarikko on itsesiittoinen ja siemeniä kehittyy pitkin kesää.[3]

Rentohaarikko risteytyy tunturihaarikon (Sagina saginoides) kanssa lajien yhteisellä esiintymisalueella.[4] Lajien risteymä tunnetaan nimellä rönsyhaarikko (S. × normaniana).[5] Toisinaan rentohaarikko voi risteytyä myös polkuhaarikon (S. subulata) kanssa.[2]

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rentohaarikkoa kasvaa koko Euroopassa lukuun ottamatta Ukrainan ja Venäjän eteläosia sekä Pohjois-Venäjää. Lajia tavataan paikoitellen myös Marokossa, Turkissa, Kaukasuksen alueella, Sieprian keski- ja eteläosissa sekä Pohjois-Japanissa. Pohjois-Amerikassa rentohaarikkoa kasvaa lähinnä mantereen itärannikolla. Laji on levinnyt myös paikoitellen Etelä-Amerikkaan, Australiaan ja Uuteen-Seelantiin.[4] Suomessa rentohaarikko on alkuperäislaji aivan pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Se on yleinen laji Oulun korkeudelle saakka. Pohjoisempaan päin mennessä laji harvinaistuu, ja pohjoisimmassa Lapissa sitä tavataan lähinnä ihmisasutusten ja pääteiden läheisyydessä.[6]

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luonnonympäristössä rentohaarikko kasvaa kallionkoloissa ja rantojen avopaikoilla. Kulttuuriympäristössä sitä tavataan myös teillä, kadunvarsilla, poluilla, kentillä, joutomailla ja pihoilla. Kasvupaikoille on tärkeää että ne ovat avoimia ja kausikosteita.[5] Rentohaarikko kestää erittäin hyvin tallaamista ja menestyy siksi myös jopa asfaltin raoissa ja nupukuvikaduilla.[3] Kasvin sitkeydestä kertoo sen runsas esiintyminen esimerkiksi Helsingin Suurkirkon portailla.[7]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Helsingin kasvit – Kukkivilta kiviltä metsän syliin. Toim. Kurtto, Arto & Helynranta, Leena. Helsingin kaupungin ympäristökeskus. Yliopistopaino, Helsinki 1998.
  • Oulun kasvit. Piimäperältä Pilpasuolle. Toim. Kalleinen, Lassi & Ulvinen, Tauno & Vilpa, Erkki & Väre, Henry. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Norrlinia 11 / Oulun kaupunki, Oulun seudun ympäristövirasto, julkaisu 2/2005. Helsinki 2005.
  • Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998. ISBN 951-45-8167-9.
  • Suuri Pohjolan kasvio. Toim. Mossberg, Bo & Stenberg, Lennart. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki 2005 (2003).

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Retkeilykasvio 1998, s. 113–114.
  2. a b Suuri Pohjolan kasvio 2005, s. 141.
  3. a b Oulun kasvit 2005, s. 364.
  4. a b Den virtuella floran: Krynparv (myös levinneisyyskartat) (ruotsiksi). Viitattu 18.7.2012.
  5. a b Retkeilykasvio 1998, s. 114.
  6. Lampinen, R., Lahti, T. & Heikkinen, M. 2012: Kasviatlas 2011: Rentohaarikon levinneisyys Suomessa. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Helsinki. Viitattu 18.7.2012.
  7. Helsingin kasvit 1998, s. 50.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]