Reino Lehväslaiho
| Reino Lehväslaiho | |
|---|---|
 Reino Lehväslaiho signeeraa kirjojaan Helsingin kirjamessuilla 2009 |
|
| Henkilötiedot | |
| Koko nimi | Reino Veikko Lehväslaiho |
| Syntynyt | 13. huhtikuuta 1922 Akaa |
| Kuollut | 27. maaliskuuta 2019 (96 vuotta) Seinäjoki |
| Kansalaisuus | suomalainen |
| Kirjailija | |
| Salanimi | Veikko Remes |
| Äidinkieli | suomi |
| Tuotannon kieli | suomi |
| Aiheet | sota |
| Esikoisteos | Panssarisotaa 1941–44 (1958) |
| Palkinnot | |
|
Reino Lehväslaiho -mitali, pronssinen ja hopeinen 1982 |
|
| Aiheesta muualla | |
 Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta |
|
Reino Veikko Lehväslaiho (13. huhtikuuta 1922 Akaa – 27. maaliskuuta 2019 Seinäjoki[1][2]) oli suomalainen panssariässä, arvonimeltään sotakamreeri[3] ja tuotteliaimpia suomalaisia sotakirjailijoita.
Nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Nuoruutensa Lehväslaiho vietti Toijalassa, mistä hän 17-vuotiaana koulukaveriensa kanssa lähti vapaaehtoisena talvisotaan.[4]
Sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lehväslaiho osallistui talvi- ja jatkosotaan sekä Lapin sotaan. Hän haavoittui kolmesti: ensimmäisen kerran 17-vuotiaana talvisodassa ja kahdesti jatkosodassa. Hän palveli Ruben Laguksen panssaripataljoonassa kolmannessa panssarivaunukomppaniassa ja toimi muun muassa T-34-panssarivaunun ampujana. Todistettavasti hän tuhosi tai pysäytti seitsemän vihollisen panssarivaunua, kymmeniä kuorma-autoja ja muutaman torjuntatykin. Lehväslaihon sotilasarvo oli reservin vääpeli, ja hän sai 30 sotilaan kunniamerkkiä.[5]
Lehväslaihon karmeimpia sotatilanteita on kuvattu myös suomalaisissa sotaelokuvissa. Niistä kuuluisin on Åke Lindmanin elokuva Tali-Ihantala 1944, joka perustuu osittain Lehväslaihon kirjoituksiin.[4] Erityisen huomattava tapahtuma oli vihollisen suuren joukko-osaston tuhoaminen konepistoolilla. Lehväslaiho oli harjoitellut nimenomaan konepistoolilla ampumista tankista käsin, ja hän oli siinä ilmeisen taitava. Taistelun lopuksi venäläiset osuivat räjähtävällä luodilla Lehväslaihoa suuhun. Hän haavoittui pahoin mutta vierittäytyi vaunusta tielle ja ojaan. Omat joukot saivat hänet joukkosidontapaikalle ja siitä sotasairaalaan. Lehväslaiho parani sairaalassa ja ehti vielä Lapin sotaan Laguksen divisioonan mukana.lähde?
Ura sodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sodan jälkeen Lehväslaiho ei jäänyt puolustusvoimien palvelukseen vaan siirtyi siviilitöihin, muun muassa Kuolan niemimaalle tietyömaille toimistoesimieheksi. Myöhemmin hän toimi myös kartoitustoimiston esimiehenä.[4]
Kirjailijanura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lapin sodan loputtua Lehväslaiho kummasteli, miksi jalkaväestä ja panssaridivisioonasta ei tehty kirjoja. Hän soitteli tuttava-everstilleen ja tiedusteli, onko näitä kirjoja tekeillä kuuluisista taisteluista ja sattumuksista. Eversti vastasi, että hänhän oli ollut itse mukana, eikö hän voisi itse kirjoittaa kirjoja! Lehväslaiho kertoi vastanneensa: ”Herra eversti, tehdään.” Lehväslaiho haastatteli veteraaneja ympäri Suomea.[4]
Lehväslaiho pyrki tuottamaan myös muuta kuin sotaromaaneja: hän suunnitteli kirjoittavansa rakkausromaanin, mutta WSOY-kustantamon silloinen pääjohtaja Hannu Tarmio tyrmäsi idean ja suositteli pysyttelemään sotakirjoissa. Niitä valmistui 45.[4]
Suurin osa Lehväslaihon myöhemmistä kirjoista kuvaa suomalaisten sissien toimintaa jatkosodassa, mutta ensimmäisessä kirjassaan Panssarisotaa 1941–44 hän kertoi vähäeleisen vaikuttavasti omista sotakokemuksistaan panssarivaunumiehistön jäsenenä.[3] Kokopäiväiseksi kirjailijaksi Lehväslaiho ryhtyi vuonna 1967.[5] Nimimerkillä Veikko Remes hän kirjoitti teoksen Rintamalotat. Vuonna 2012 Lehväslaiho julkaisi viimeisen kirjansa Korven Peura. Lehväslaiho sanoi, että ilman sotaa hän ei olisi kirjailija. Hän kirjoitti myös pakinoita lehtiin.lähde?
Lehväslaiho teki myös merimiehen ja kauppiaan töitä sekä työskenteli tietyömaan toimistonhoitajana. Hän asui Seinäjoella.[5]
Kunniamerkit ja muut tunnustukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Vapaudenristi, 4 lk, 1944
- Psv. tuhoojamerkki, 5 kpl, T 34/85 ”SOTKAT”
- Sotakamreerin arvonimi, 1982
- Reino Lehväslaiho -mitali, pronssinen ja hopeinen, 1982
- Puolustusvoimien sotilasansiomitali, 1983
- Valtion taiteilijaeläke, 1983
- Suomen Valkoisen ruusun ritarikunnan I:n luokan ritari, 1989
- WSOY:n kulttuurisäätiön palkinto, 1992
- Suuren Suomalaisen Kirjakerhon kulttuuripalkinto, 1993
- Vapaudenristin ritarikunnan I:n luokan ritari, 1997
- Kirjapöllö-palkinto, 1999
Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
|
|
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Halonen, Antti: Kunnioitettu veteraani, panssariässä ja sotakirjailija Reino Lehväslaiho on kuollut Iltalehti. 27.3.2019. Viitattu 27.3.2019.
- ↑ Kuolinilmoitus, Ilkka 30.3.2019, s. 27
- ↑ a b Rantala, Risto – Turtia, Kaarina (toim.): Otavan kirjallisuustieto, s. 432–433. Helsinki: Otava, 1990. ISBN 951-1-09209-X.
- ↑ a b c d e Pelkonen, Linda: Tuhosi 7 vihollispanssaria: ”Itsenäisyys saavutettu taistellen” Uusi Suomi.
- ↑ a b c Nieminen, Tommi: Kansa taisteli, Lehväslaiho kertoo. Helsingin Sanomien Kuukausiliite, heinäkuu 2008, s. 62–65.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
| ||||||||||||||
