Ray Brown
| Ray Brown | |
|---|---|
.jpg) |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 13. lokakuuta 1926 |
| Kuollut | 2. heinäkuuta 2002 (75 vuotta) |
| Muusikko | |
| Aktiivisena | 1946-2002 |
| Tyylilajit | jazz |
| Soittimet | kontrabasso |
| Yhtyeet | Ray Brown Trio, Oscar Peterson, Dizzy Gillespie, Diana Krall |
| Levy-yhtiöt | Verve Records ja Concord Records |
|
[ Muokkaa Wikidatassa ] [ ohje ]
|
|
Raymond Matthews Brown (13. lokakuuta 1926 – 2. heinäkuuta 2002) oli yhdysvaltalainen jazzkontrabasisti. Häntä pidetään yhtenä soittimensa arvostetuimpana taitajana.
Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ray Brown syntyi Pittsburghissa Pennsylvaniassa, ja aloitti piano-opinnot kahdeksanvuotiaana. High school -aikanaan koulun jazzorkesterissa oli basistin paikka vapaana, ja Brown aloitti kontrabasson soiton[1] . Hän sai varhain vaikutteita Duke Ellingtonin yhtyeen basistin, Jimmy Blantonin soitosta. Nuori Ray Brown alettiin tuntea yhä paremmin Pittsburghin jazzpiireissä, ja hänen ensimmäiset kokemuksensa yhtyeissä olevat Jimmy Hinsley Sextet ja Snookum Russelin yhtye. Valmistuttuaan high schoolista ja kuultuaan tarinoita New Yorkin 52. kadun jazzympyröistä, hän osti menolipun kaupunkiin.
Saavuttuaan New Yorkiin kahdenkymmenen vuoden ikäisenä hän tapasi pianisti Hank Jonesin, jonka kanssa oli aikaisemminkin työskennellyt, ja hänet esiteltiin Dizzy Gillespielle, joka etsi basistia. Gillespie kiinnitti Brownin saman tien ja pian hän soittikin alan huippumuusikoiden, kuten Art Tatumin sekä Charlie Parkerin kanssa.
Vuodet 1946–1951 Brown soitti Gillespien yhtyeessä. Yhdessä vibrafonisti Milt Jacksonin, rumpali Kenny Clarken sekä pianisti John Lewisin kanssa he muodostivat Gillespien rytmisektion, ja heidän työskentelynsä yhdessä johtivat lopulta Modern Jazz Quartetin syntyyn. Brown tutustui Ella Fitzgeraldiin kun tämä liittyi Gillespien yhtyeeseen vetonaulaksi Yhdysvaltain eteläosien kiertueelle 1947[2]. He menivät samana vuonna naimisiin, ja adoptoivat Fitzgeraldin siskopuolen Francesin lapsen, jonka he kastoivat Ray Brown Junioriksi. Fitzgerald ja Brown erosivat vuonna 1952. Samoihin aikoihin Brown esiintyi myös Norman Granzin järjestämissä Jazz at the Philharmonic -konserttisarjoissa. Vuoden 1949 samaisessa konsertissa Brown työskenteli ensi kertaa pianisti Oscar Petersonin kanssa, jonka triossa Brown soitti vuodet 1951–1966. Tämän jälkeen hän toimi esiintyjän ohella myös managerina ja promoottorina. Vuosina 1957–1959 hän soitti Blossom Dearien viidellä ensimmäisellä albumilla (Verve Records).
Brown vakiintui Los Angelesiin 1966, jolloin hän soitti useissa televisioyhtyeissä. Hän säesti myös tämän ajan suurimpia tähtiä, kuten Frank Sinatraa, Billy Eckstineä, Tony Bennettiä, Sarah Vaughania ja Nancy Wilsonia. Hän toimi managerina entiselle yhtyeelleen Modern Jazz Quartetille kuten myös nuorelle Quincy Jonesille, tuotti näytöksiä Hollywood Bowliin, kirjoitti jazzkontrabassoon liittyviä oppikirjoja, ja kehitti jazzsellon.
Ollessaan Los Angelesissa hän sävelsi musiikkia elokuviin ja televisiosarjoihin. Hän sai ensimmäisen Grammy-palkintonsa sävellyksestään "Gravy Waltz", jota tultiin myöhemmin käyttämään The Steve Allen Shown tunnusmusiikkina.
Vuosina 1974–1982 Brown esiintyi ja äänitti albumeja kitaristi Laurindo Almeidan, saksofonisti-huilisti Bud Shankin, ja rumpalin Shelly Mannen (jonka Jeff Hamilton korvasi vuodesta 1977) kanssa The L.A. Four -yhtyeen nimellä.
Hän teki vibrafonisti Milt Jacksonin kanssa jälleen levyn: albumilla Jackson, Johnson, Brown & Company (1983) soittivat lisäksi pasunisti J. J. Johnson, pianisti Tom Ranier, kitaristi John Collins ja rumpali Roy McCurdy.
Myöhäisemmät vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
1980- ja 1990-luvuilla hän johti omaa trioaan ja kehitti yhä soittoaan. Myöhäisinä vuosinaan hän levytti ja teki kiertueita pianisti Gene Harrisin kanssa. 1980-luvun alussa hän löysi uuden kyvyn, Diana Krallin, ravintolassa Nanaimossa, Brittiläisessä Kolumbiassa[3].
Hän jatkoi esiintymisiään elämänsä loppuun asti; Brown kuoli ottaessaan torkkuja ennen esiintymistään Indianapolisissa.
Vuonna 2003 Brown nimitettiin Down Beat -lehden Jazz Hall of Fameen.
Valikoitu diskografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- New Sounds in Modern Music (1946), Savoy
- Bass Hit! (1956), Norgran Record
- This is Ray Brown (1958), Polygram
- Jazz Cello (1960), Verve
- Ray Brown with the All Star Band (1962), Verve
- Night Train (1962), Polygram
- Ray Brown with Milt Jackson (1965), Verve
- This One’s for Blanton (1972), Original Jazz
- The Giants (1974), Original Jazz Classics
- The Big 3 (1975), Pablo
- Brown’s Bag (1975), Concord Jazz
- Quadrant (1977),Original Jazz Classics
- Montreux ’77 (1977), Original Jazz Classics
- Live at the Concord Jazz Festival (1979), Concord Jazz
- Tasty! (1979), Concord Jazz
- Echoes from West (1981), Atlas
- Milt Jackson - Ray Brown Jam (1982), Pablo
- One O’Clock Jump (1984), Verve
- Don’t Forget the Blues (1985), Concord Jazz
- The Red Hot Ray Brown Trio (1985), Concord Jazz
- Two Bass Hits (1988), Capri
- After Hours: Jazz Standards (1989), Telarc
- Summer Wind: Live at the Loa (1990), Concord Jazz
- Live at the Blue Note (1990), Telarc
- Old Friends (1991), Telarc
- Bassface (1993), Telarc
- Encore at the Blue Note (1993), Telarc
- Black Orpheus (1994), Evidence
- Don’t Get Sassy (1994), Telarc
- Some of My Best Friends Are… The Piano Players (1995), Telarc
- Some of My Best Friends Are… The Sax Players (1996), Telarc
- SuperBass (1997), Telarc
- Live at Scullers (1997), Telarc
- Ultimate Oscar Peterson (1998), Polygram
- The Very Tall Band Milt Jacksonin ja Oscar Petersonin kanssa (1998), Telarc
- Some of My Best Friends Are… Singers (1998), Telarc
- Moonlight in Vermont (1998), Prevue
- Summertime - Ray Brown Trio Ulf Wakeniuksen kanssa (1998), Telarc
- Some of My Best Friends Are… The Trumpet Players (2000), Telarc
- Live at Starbucks (2001), Telarc
- SuperBass 2 (2001), Telarc
- Some of My Best Friends Are… Guitarists (2002), Telarc
- Ray Brown, Monty Alexander, Russell Malone (2002), Telarc
- Straight Ahead (2003), Concord Jazz
- Walk On (2003), Telarc
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Ray Brown Jazz Profile at NPR.org
- ↑ Shipton, Alyn. "Groovin' High: The Life of Dizzy Gillespie", Oxford University Press, USA : 1999
- ↑ Diana Krall biography page at Hopper Management
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Ray Brown Hard Bop -sivustolla (englanniksi)
- Ray Brownin elämäkerta Connexions.org -sivustolla (englanniksi)
- Nekrologi New York Timeissa July 4, 2002 (englanniksi)
- Ray Brownin soitosta tehtyjä transkriptioita (englanniksi)
| ||||||||||||||||||||||||||
