Rautanokkonen

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Rautanokkonen
GailiojiDilgele001.JPG
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Rosales
Heimo: Nokkoskasvit Urticaceae
Suku: Nokkoset Urtica
Laji: urens
Kaksiosainen nimi
Urtica urens
L.
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Rautanokkonen Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Rautanokkonen Commonsissa

Rautanokkonen (Urtica urens) on matalakasvuinen, poltinkarvallinen ja yksivuotinen nokkoskasvi.

Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rautanokkosen pieniä kukintoja.
Kukkiva rautanokkonen.

Rautanokkonen kasvaa 10–50 cm korkeaksi. Varsi on nelisärmäinen ja tavallisesti melko haarova. Vastakkain olevat vaaleanvihreät lehdet ovat ehyitä ja sahalaitaisia. Lehtilapa on tavallisesti 1,5–5 cm pitkä, soikea tai soikean puikea, tylppätyvinen ja lyhytkärkinen. Lehtilavan kärkihammas ulottuu vain hieman viereisiä hampaita pitemmälle. Lehtihankaiset kukinnot ovat 1–2 cm pitkiä, lehtiruoteja lyhyempiä norkkoja. Yksikotiset kukat ovat pieniä, vihertäviä ja yksineuvoisia. Kukan kehä on nelilehtinen ja verhiömäinen. Rautanokkonen kukkii Suomessa heinä-syyskuussa. Hedelmä on kahden sisemmän kehälehden suojaama pähkylä.[1]

Rautanokkosen poltinkarvat polttavat isonokkosta (Urtica dioica) enemmän.[2] Tähän ominaisuuteen viittaa paitsi lajin virallinen nimi, myös lajin kansanomaiset nimet, kuten kusiaisnokkonen.[3]

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rautanokkonen on levinnyt koko Eurooppaan, joskin maanosan pohjoisosissa laji on harvinainen. Levinneisyysalue jatkuu Aasian puolella Turkkiin, Lähi-itään sekä Siperian keski- ja eteläosien läpi aina Venäjän kaukoitään saakka. Lajia tavataan myös Afrikassa Marokosta Tunisiaan ja Egyptissä sekä paikoitellen muuallakin mantereella. Pohjois-Amerikassa rautanokkosta tavataan paikoitellen ympäri mannerta. Lisäksi lajia tavataan myös paikoin Etelä-Amerikassa ja Oseaniassa.[4]

Suomessa rautanokkonen on muinaistulokas ja sitä voi tavata koko maassa. Runsaimmin lajia kasvaa Lounais- ja Etelä-Suomessa. Laji on suuresti harvinaistunut 1900-luvun loppupuolella koko maassa.[5][6]

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koska rautanokkosella ei ola talvehtivaa maavarsistoa, se ei isonokkosen tapaan muodosta laajoja kasvustoja vaan kasvaa yksittäin.[4] Lajia tavataan runsastyppisillä paikoilla pihoilla, puutarhoissa, karjapihoilla, kanatarhoissa, pelloilla, kaatopaikoilla ja merenrannoilla.[5][7] Rautanokkonen on hyvin vanha kulttuurin seuralainen. Se on kuitenkin suuresti harvinaistunut perinteisen maatalouden ja eläintenhoidon loputtua. Myös autoistuminen on vähentänyt lajia. Esimerkiksi Helsingissä hevosvetoisen liikenteen loputtua katosi myös suurin osan rautanokkosen suosimista eläinperäisistä typpipitoisista kasvupaikoista kaupungissa.[2]

Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rautanokkosen lehtiä voi syödä samaan tapaan kuin isonokkosta.[4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Helsingin kasvit – Kukkivilta kiviltä metsän syliin. Toim. Kurtto, Arto & Helynranta, Leena. Helsingin kaupungin ympäristökeskus. Yliopistopaino, Helsinki 1998.
  • Oulun kasvit. Piimäperältä Pilpasuolle. Toim. Kalleinen, Lassi & Ulvinen, Tauno & Vilpa, Erkki & Väre, Henry. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Norrlinia 11 / Oulun kaupunki, Oulun seudun ympäristövirasto, julkaisu 2/2005. Yliopistopaino, Helsinki 2005.
  • Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.
  • Suuri Pohjolan kasvio. Toim. Mossberg, Bo & Stenberg, Lennart. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki 2005 (2003).

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Retkeilykasvio 1998, s. 97–98.
  2. a b Helsingin kasvit 1998, s. 100.
  3. Oulun kasvit 2005, s. 368.
  4. a b c Den virtuella floran: Etternässla (myös levinneisyyskartat) (ruotsiksi) Viitattu 14.3.2012.
  5. a b Retkeilykasvio 1998, s. 98.
  6. Lampinen, R. & Lahti, T. 2011: Kasviatlas 2010: Rautanokkosen levinneisyys Suomessa. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki. Viitattu 14.3.2012.
  7. Suuri Pohjolan kasvio 2005, s. 93.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]