Rauno Mäkinen

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli kertoo painin olympiavoittajasta. Artikkeli Rauno Mäkinen (jääkiekkoilija) kertoo jääkiekkoilijasta.
Mitalit
Maa: Suomen lippu Suomi
Miesten kreikkalais-roomalainen paini
Olympiarenkaat Olympialaiset
Kultaa Kultaa Melbourne 1956 62 kg

Rauno Leonard Mäkinen (22. tammikuuta 1931 Pori9. syyskuuta 2010 Jyväskylä [1]) oli suomalainen kreikkalais-roomalaisen painin olympiavoittaja.[2] Seuratasolla hän edusti aluksi Lielahden Urheilijoita, huippuvuosinaan Tampereen Paini-Miehiä, Tampereen Kisa-Veikkoja ja Tampereen Poliisi-Urheilijoita sekä parhaiden vuosiensa jälkeen Jyväskylän Poliisi-Urheilijoita.[3][4] Siviiliammatiltaan hän oli poliisi.[3][5]

Painiuran alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Porissa syntynyt Mäkinen muutti vanhempiensa ja isosiskonsa mukana Tampereelle Pispalaan yksivuotiaana. Hänen Väinö-isänsä saavutti painijana SM-pronssia ja osallistui pariin maaotteluun. Rauno Mäkinen osallistui ensimmäisiin painikilpailuihinsa 14-vuotiaana ja sai ensimmäiseksi vastustajakseen isänsä. Mäkinen valehteli ikänsä päästäkseen kilpailuun, koska alle 15-vuotiaat eivät olisi saaneet osallistua aikuisten kilpailuihin. Tuolloin 42-kiloinen poika vielä hävisi 56 kilon sarjan ottelussa isälleen,[6] mutta he kohtasivat monta kertaa myöhemminkin ja aikanaan Rauno poistui kohtaamisista säännöllisesti voittajana.[7]

Olympiaedustus Helsingissä 1952[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teknistä apua painiinsa Mäntässä asuneelta Painiliiton päävalmentaja Yrjö Vähämäeltä saanut Mäkinen[7] voitti vuonna 1952 vapaapainin Suomen-mestaruuden 62-kiloisten sarjassa,[7][8] ja kun hän voitti vapaapainin olympiakarsinnan mutta hävisi kreikkalais-roomalaisen painin karsinnassa Erkki Taloselalle, valittiin hänet vapaapainijana Helsingin olympialaisiin.[7] Kisoissa hän voitti saksalaisen Rolf Ellerbrockin pisteillä,[2][7] japanilaisen Risaburo Tominagan kravattiheiton tuomalla selätyksellä ajassa 8.32 ja belgialaisen Jef Mewisin pisteillä, mutta Turkin Bayram Şitille hän kärsi selkätappion ajassa 4.11 ja sijoittui Şitin voittamassa sarjassa kuudenneksi.[2][9]

Olympiavoittajaksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seuraavina vuosina Rauno Mäkinen tähtäsi menestykseen kreikkalais-roomalaisessa painimuodossa ja kilpaili vapaapainissa vain SM-kilpailuissa[5] voittaen Suomen-mestaruudet ensimmäisen jatkoksi myös vuosina 1953, 1954 ja 1955.[8] Vuoden 1955 MM-kilpailuissa hän sijoittui kreikkalais-roomalaisessa painissa neljänneksi 62-kiloisten sarjassa.[3] Ensimmäisen kreikkalais-roomalaisen painin Suomen-mestaruutensa Mäkinen voitti vuonna 1956.[8][5] Samana vuonna joukkueiden epävirallisissa MM-kilpailuissa hän voitti kovan turkkilaisvastustajan Kamburin mutta hävisi pistein 1–2 sekä unkarilaiselle Imre Polyákille että Neuvostoliiton Statškevitšille ja sijoittui mainittujen jälkeen sarjassaan neljänneksi.[5]

Painiliitto järjesti Melbournen 1956 olympialaisiin valmistautuville painijoille Kuortaneella runsaasti harjoitusleirejä, joilla painimisen lisäksi hakattiin halkomotteja metsässä.[5] Mäkinen valittiin kisoihin kreikkalais-roomalaisen painin 62-kiloisten sarjaan. Painijoilla ei ollut omaa hierojaa, mutta Mäkinen ja 67-kiloisiin valittu Kyösti Lehtonen olivat Kuortaneella tarkkailleet urheiluhierojien kurssitusta niin, että pystyivät Melbournessa hieromaan toisiaan.[10] Ensimmäisessä ottelussaan Mäkinen voitti australialaisen Norman Ickeringillin selättämällä tämän takavyöheitolla ajassa 4.12. Toisella kierroksella Mäkinen voitti ranskalaisen Roger Biellen pistein 2–1. Kolmannelle kierrokselle Mäkinen sai lepovuoron[2][10] ja voitto turkkilaisesta Müzahir Sillesta varmisti Mäkiselle mitalin.[10] Neuvostoliiton Roman Dzneladzelle Mäkinen hävisi pistein 1–2[2][10] vaikka sai vastustajansa kahdesti mattoonkin.[10]

Viimeisessä ottelussaan Mäkinen sai vastaansa unkarilaisen Imre Polyákin. Ottelun alkupuolella Mäkinen sai käsivarsiheitolla vastustajansa käymään sillassa, sitten hän puolusti unkarilaisen mattovuorolla hyvin ja sai omalla mattovuorollaan tehtyä onnistuneen takavyöheiton. Lopun passiivisessa pystypainissa Mäkinen sai yhden varoituksen mutta laski kahteenkin olevan varaa, joten suomalainen voitti ottelun pistein 2–1. Jäljellä oli vielä Polyákin ja Dzneladzen kohtaaminen, jonka voittamalla Dzneladze voittaisi kultaa, kun taas Polyák tarvitsisi kultamitaliin selkävoiton. Ottelu päättyi Polyákin pistevoittoon, minkä seurauksena Mäkinen voitti kultaa. Mäkinen arveli Unkarin kansannousun kukistamisen vaikuttaneen osaltaan siihen, että unkarilaisella ja neuvostoliittolaisella ei ollut halua painia sopuottelua pudottaakseen suomalaisen kultamitalilta. Tuo päivä, 6. joulukuuta, oli paitsi Suomen itsenäisyyspäivä, myös Rauno Mäkisen pojan kaksivuotissyntymäpäivä. Myöhemmin samana päivänä Kyösti Lehtonen paini Suomelle toisen kultamitalin.[11]

Kolmannet olympialaiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Olympiavoittonsa jälkeen Mäkinen otti seuraavat vuodet painin suhteen löysemmin vaikka kilpaili maaotteluissakin. Vapaapainin hän jätti ohjelmastaan kokonaan. Puoli vuotta ennen Rooman 1960 olympialaisia hän löi harjoitusleirin mottitalkoissa kirveellä jalkaansa, mikä haittasi kisoihin valmistautumista.[4] Roomassa Mäkisen urakka jäi kahden ottelun mittaiseksi,[2][4] sillä toisessa ottelussaan sveitsiläistä Joseph Schmidiä vastaan[2] hänen takavyönostonsa jäi vajaaksi siten, että sveitsiläinen putosi Mäkisen rinnan päälle ja tältä katkesi kaksi kylkiluuta.[4] Vuonna 1960 Mäkinen voitti viimeisen, kaikkiaan kuudennen Suomen-mestaruutensa.[4][8]

Kilpauran ulkopuolella[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

”Rane”[3] Mäkinen toimi 1960-luvulla painin matto- ja arvostelutuomarina.[4] Tässä tehtävässä hänet nähtiin Méxicon 1968 olympialaisissa sekä vuosien 1962[3][12] ja 1965 MM-kilpailuissa.[3] Jalkapalloa Mäkinen pelasi Tampereen Ilves-Kissojen reservijoukkueessa ja pääsi pari kertaa myös seuran SM-sarjajoukkueen mukaan. Jyväskylään muutettuaan hän ohjasi Jyväskylän Työväen Painiseuran salilla junioreita ja valmensi Jyväskylän Palloilijoiden jalkapallojoukkueen aluesarjasta suomensarjaan. Tampereella hän toimi isänsä perustaman seuran, Tampereen Paini-Miesten puheenjohtajana.[4]

Rauno Mäkinen avioitui lokakuussa 1950 Raili Kymäläisen kanssa. Heillä on viisi lasta: Arja (s. 1951), Pirjo (s. 1952), Reijo (s. 1954),[5] Marjo (s. 1960) ja Merja (s. 1961).[4] Lapsista Reijo Mäkinen pelasi Jyväskylässä jääkiekkoa I-divisioonassa. Rauno Mäkinen työskenteli vielä 1950-luvun alussa rakennuksilla mutta pääsi poliisiksi Tampereelle.[5] Poliisina hän jatkoi vuodesta 1967 Jyväskylässä ja sittemmin Vaajakoskella, kunnes hän 43-vuotiaana jäi sairauseläkkeelle.[4]

Rauno Mäkiselle on myönnetty Suomen Leijonan ritarikunnan I luokan ritarimerkki solkineen sekä Pro Finlandia -mitali.[3][12] Vuonna 2000 hän sai opetusministeriön Pro Urheilu -tunnustuspalkinnon sen ensimmäisessä jakotilaisuudessa.[3]

Mäkinen kuoli äkilliseen sairauskohtaukseen 9. syyskuuta 2010.[1]

Saavutuksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Olympiakultaa Melbournessa 1956 (kreikkalais-roomalainen paini, sarja 62 kg) [3]
  • Olympialaisissa kuudes sija Helsingissä 1952 (vapaapaini, sarja 62 kg) [3]
  • MM-kilpailuissa neljäs sija Karlsruhessa 1955 (kreikkalais-roomalainen paini, sarja 62 kg) [3]
  • SM-kultaa vapaapainissa 1952–1955 (sarja 62 kg) [3]
  • SM-kultaa kreikkalais-roomalaisessa painissa 1956 ja 1960 (sarja 62 kg) [3]
  • Poliisien EM-kultaa [3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Polsa, Pertti: ”Pispalan kultakarhu”, Kultaa, kunniaa, kyyneleitä, 3. osa, s. 663–671. Pohjanlahden Kustannus Oy, 1980. ISBN 951-95416-5-9.
  • Siukonen, Markku: Urheilukunniamme puolustajat – Suomen olympiaedustajat 1906–2000, s. 213. Graface Jyväskylä, 2001. ISBN 951-98673-1-7.
  • Virtamo, Keijo (toim.): Fokus-Urheilu 2, s. 279. Otava, 1970.
  • Rauno Mäkisen olympiatilastot Sports Reference LLC. Viitattu 22.8.2009. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Painin olympiavoittaja Rauno Mäkinen kuollut painiliitto.net. 9.9.2010. Viitattu 9.9.2010.
  2. a b c d e f g Sports Reference LLC
  3. a b c d e f g h i j k l m n Siukonen, s. 213
  4. a b c d e f g h i Polsa, s. 670
  5. a b c d e f g Polsa, s. 666
  6. Polsa, s. 663
  7. a b c d e Polsa, s. 664
  8. a b c d Virtamo, s. 279
  9. Polsa, s. 665
  10. a b c d e Polsa, s. 667
  11. Polsa, s. 669
  12. a b Polsa, s. 671