Rasitus-EKG

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Potilas rasitustestissä juoksumatolla

Rasitus-EKG tehdään yleensä sepelvaltimotaudin tutkimiseksi. Rasitus-EKG:llä voidaan selvittää myös joidenkin rytmihäiriöiden käyttäytymistä ja keuhkojen toimintaa. Samalla voidaan mitata valtimoveren happipitoisuutta. Käytetään nimitystä kliininen rasituskoe.

Tyypillisesti sepelvaltimotauti oireilee rintakivulla ruumiillisen rasituksen yhteydessä (angina pectoris). Kipu voi olla puristavaa tunnetta rinnan keskellä ja se voi säteillä kaulaan tai vasemmalle olkaan ja käsivarteen. Kun angina pectorista tutkitaan, tavallinen EKG on yleensä normaali silloin, kun potilas on oireeton. Muutokset EKG:ssä näkyvät vain rintakivun aikana. Rasitus-EKG:ssä sydäntä rasitetaan niin paljon, että sydänlihas kärsii hapen puutteesta, jos sepelvaltimot ovat ahtaat.

Ennen rasitus-EKG:tä annetaan potilaalle ohjeet sydänlääkityksen käytöstä, koska lääkkeillä on usein vaikusta tuloksiin. Rasitus-EKG-tä ei tehdä, jos riskit ovat liian suuret hyötyihin nähden. Täydellä mahalla ei saa kokeeseen mennä. Asiakkaan mahdollisten nivelvaivojen vuoksi on mahdollista tehdä rasituskoe esimerkiksi käsikampea käyttäen.[1]

Tutkimuksessa potilaan iholle kiinnitetään EKG-elektrodit. Yleensä rasitus saadaan aikaan erityisellä kuntopyörällä, rasitusergometrillä. Polkemisen aikana vastusta lisätään vähitellen. Sydämen syke pyritään saamaan riittävän nopeaksi, tavallisesti tasolle 140-160 minuutissa. EKG:tä seurataan monitorista ja se myös rekisteröidään. Potilaan verenpainetta mitataan minuutin välein. Jos EKG:ssä näkyy merkkejä sydänlihaksen hapenpuutteesta (iskemia) tai vaarallisista rytmihäiriöistä, keskeytetään koe. Jos sydänlihaksessa näkyy hapenpuutetta, lääkäri harkitsee yleensä sepelvaltimoiden varjoainekuvausta.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Rasitus-EKG Duodecim. 9.7.2008. Viitattu 22.08.2012.