Ranskan ja Venäjän liitto
Ranskan ja Venäjän liitto (myös kaksiliitto) oli Ranskan ja Venäjän keisarikunnan puolustusliitto, joka syntyi sarjasta vuosina 1891–1894 solmittuja sopimuksia ja oli voimassa ensimmäiseen maailmansotaan asti. Ranska haki liitolla turvaa ensisijaisesti Saksaa ja Venäjä Itävalta-Unkaria vastaan.
Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Saksan valtakunnankansleri Otto von Bismarck oli luonut Eurooppaan laajan liittojärjestelmän, jonka päätarkoituksena oli Saksan vihollisen Ranskan eristäminen. Vuonna 1888 Saksan keisariksi tullut Vilhelm II neuvonantajineen ei kuitenkaan pitänyt Bismarckin järjestelmään sisältyneistä keskenään ristiriitaisista sitoumuksista ja piti varsinkin liittoa Venäjän kanssa tarpeettomana, sillä tasavaltalaisen Ranskan ja itsevaltaisen Venäjän liittoutuminen tuntui mahdottomalta. Niinpä Saksa jätti kesäkuussa 1890 Venäjän kanssa solmitun jälleenvakuutussopimuksen uusimatta Venäjän toiveista huolimatta.[1]
Ranska oli pohjustanut lähentymistä Venäjään myöntämällä vuodesta 1888 runsaita lainoja ja tekemällä sijoituksia Venäjälle. Poliittiset lähentymispyrkimykset käynnistyivät Ranskan pääesikunnan apulaispäällikön, kenraali Raoul Le Mouton de Boisdeffren vieraillessa elokuussa 1890 Venäjän armeijan sotaharjoituksissa. Kun Saksa uusi seuraavana vuonna muiden liittolaistensa kanssa tekemänsä kolmiliiton etuajassa ja lähentyi myös Englantia, Venäjän keisari Aleksanteri III päätti vastata ranskalaisten avauksiin. Ranskan laivasto-osaston tehdessä kesäkuussa 1891 vierailun Kronstadtiin Aleksanteri kunnioitti vallankumoushymni Marseljeesia seisomaan nousten ja päänsä paljastaen, mitä pidettiin ennen kuulumattomana.[1]
Sopimukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ensimmäinen sopimus Ranskan ja Venäjän välillä oli 27. elokuuta 1891 solmittu yleinen poliittinen liitto, jossa julistettiin maiden välistä ystävyyttä ja jossa osapuolet sitoutuivat neuvottelemaan joutuessaan uhatuiksi. Sopimus ei sisältänyt sotilaallisia sitoumuksia. Sellaisenaankin se oli suuri voitto Ranskalle, mutta venäläiset toivoivat yhä uutta liittoa Saksan kanssa. Kun Aleksanteri III:n ja Vilhelm II:n tapaaminen Kielissä osoitti Saksan asenteen muuttumattomaksi, Venäjä taipui solmimaan varsinaisen puolustussopimuksen Ranskan kanssa.[1]
Salaiset neuvottelut käytiin elokuussa 1892 de Boisdeffren ja Venäjän pääesikunnan päällikön, kenraali Nikolai Obrutševin välillä. Niin sanottu Boisdeffren–Obrutševin sopimus allekirjoitettiin 18. elokuuta 1892. Sen mukaan Venäjä lähettäisi Ranskan tueksi 800 000 miestä, mikäli Saksa tai Saksan tukema Italia hyökkäisi Ranskaan. Ranska taas lähettäisi vastaavasti 1 200 000 miestä Saksan tai Saksan tukeman Itävalta-Unkarin hyökätessä Venäjälle. Kolmannen kohdan mukaan sekä Ranska että Venäjä mobilisoisivat heti kaikki voimansa, jos yksikin kolmiliiton maa toimeenpanisi liikekannallepanon.[1]
Sopimuksen pitämiseksi salaisena sitä ei voitu käsitellä Ranskan parlamentissa, joten ratifiointiin liittyneet muodollisuudet hoidettiin hallitusten välisellä salaisella kirjeenvaihdolla 27. joulukuuta 1893 – 4. tammikuuta 1894.[2] Liiton olemassaolon tunnusti julkisesti ensimmäisenä Ranskan entinen pääministeri Alexandre Ribot Ranskan edustajainkamarissa vuonna 1895 pitämässään puheessa.[3] Liittosopimusta täydennettiin 9. elokuuta 1899 solmitulla sopimuksella, jonka mukaan Ranska ja Venäjä sitoutuvat tukemaan toistensa pyrkimyksiä tasapainon palauttamiseksi Eurooppaan, millä tarkoitettiin mahdollisia rajansiirtoja kyseisten maiden eduksi. Täydennyksenä aiempiin sopimuksiin liitettiin vielä Ranskan ja Venäjän välinen laivastosopimus 16. elokuuta 1912.[1]
Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kun Ranska ja Englanti solmivat vuonna 1904 keskenään Entente cordiale -sopimuksen ja Venäjä ja Englanti vuonna 1907 vastaavan sopimuksen, syntyi näiden valtioiden välille niin sanottu kolmoisentente. Siitä tuli Saksan, Italian ja Itävalta-Unkarin välisen kolmiliiton vastainen suuri liitto.[4]
Ranskan ja Venäjän liittosopimuksen ehdoilla oli myöhemmin merkittävä vaikutus ensimmäisen maailmansodan syttymiseen. Kenraali Obrutšev oli tiennyt Venäjän liikekannallepanon niin hitaaksi, ettei sodan uhan ilmetessä olisi luultavasti enää aikaa neuvotteluihin. Siksi hän oli elokuun 1892 neuvotteluissa vaatinut sopimukseen sitoumuksen automaattisesta täydestä mobilisaatiosta jonkun kolmiliiton maan ryhtyessä liikekannallepanoon, olipa sen syy mikä tahansa. Tämä mobilisaatioautomatiikka tuli myöhemmin osaltaan johtamaan siihen, että Itävalta-Unkarin ja Serbian välinen konflikti laajeni heinä–elokuussa 1914 yllättäen suursodaksi, kun Venäjä käynnisti oman liikekannallepanonsa ja Saksa tulkitsi sen sodanjulistukseksi.[5]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Kalervo Hovi: Wienin kongressista ensimmäiseen maailmansotaan, teoksessa Maailmanhistorian pikkujättiläinen. WSOY 1988.