Rannikkopanssarilaiva

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Suomalainen rannikkopanssarilaiva Väinämöinen.
Ruotsalainen rannikkopanssarilaiva HMS Oden.
Saksalainen rannikkopanssarilaiva SMS Oldenburg.
Norjalainen rannikkopanssarilaiva KNM Tordenskjold.

Rannikkopanssarilaivalla tarkoitetaan useimmissa tapauksissa risteilijään kokoista, mutta hitaampaa, voimakkaasti aseistettua ja panssaroitua sota-alusta, joka on suunniteltu ensisijaisesti rannikko- ja saaristo-olosuhteisiin.

Panssarilaivat käytössä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Panssarilaivoja käytettiin yleisimmin rannikon puolustukseen, mihin viittaa myös tyypistä useissa kielissä käytetty nimitys (engl. Coastal defence ship, rannikkopuolustusalus). Useimmat panssarilaivat rakennettiin 1860–1920-luvuilla. Risteilijän koostaan huolimatta alukset olivat hitaampia, mutta ne olivat kokoonsa nähden vahvasti aseistettuja ja panssaroituja. Toisaalta raskas varustelu suhteelliseen pieneen kokoon nähden tekivät aluksista varsin hitaita. Niitä käyttivät erityisesti valtiot, joilla ei ollut mahdollisuutta tai tarvetta raskaampiin sota-aluksiin. Alustyyppi sopi huonosti avomerelle, ja yleensä niitä käytettiinkin liikkuvana rannikkotykistönä. Toisaalta ne olivat omiaan saarien rikkomilla rantaviivoilla. Ison-Britannian laivasto käytti yhtä monitoria (HMS Erebus) vielä Normandian maihinnousun tulitukena, johon se sopikin erinomaisesti.

Itämerellä sekä Tanskan, Ruotsin että Suomen laivastot käyttivät rannikkopanssarilaivoiksi luokiteltavia aluksia.

Viimeiset panssarilaivat poistettiin käytöstä vasta 1970-luvulla.

Seuraavien maiden laivastot ovat jossain vaiheessa käyttäneet panssarilaivoja suurimpina aluksinaan: Argentiina, Belgia, Brasilia, Ecuador, Suomi, Kreikka, Alankomaat, Norja, Portugali, Ruotsi, Thaimaa sekä Britannian Intian ja Victorian siirtokunnat. Niitä rakennettiin myös Saksassa ja keisarillisella Venäjällä.