Pussihukka

Pussihukka
Uhanalaisuusluokitus: Hävinnyt
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya Kunta: Eläinkunta Animalia Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata Luokka: Nisäkkäät Mammalia Alaluokka: Theria Osaluokka: Pussieläimet Marsupialia Lahko: Pussipedot Dasyuromorphia Heimo: Pussihukat Thylacinidae Suku: Thylacinus Laji: cynocephalus
Kaksiosainen nimi
Thylacinus cynocephalus (Harris, 1808)
Katso myös
Pussihukka Wikispeciesissä   Pussihukka Commonsissa

Pussihukka eli tasmaniantiikeri, tasmaniansusi tai pussisusi (Thylacinus cynocephalus) oli australialainen pussieläin. Se oli pussihukkien heimon (Thylacinidae) viimeinen laji ja suurin historiallisena aikana elänyt pussipeto. Viimeisten kolmen vuosituhannen ajan se eli vain Tasmanian saarella, jonne saapuneet eurooppalaiset siirtolaiset tappoivat sen sukupuuttoon noin 110 vuodessa. Viimeinen tunnettu yksilö kuoli eläintarhassa vuonna 1936. Koiraeläimiä muistuttanut pussihukka oli esimerkki konvergentista evoluutiosta. Lajin lähin nykyään elävä sukulainen on pussiahma.

Ulkonäkö ja koko

Pussihukkapari Hobartin eläintarhassa vuonna 1921. Pienempi yksilö on naaras.

Pussihukan voidaan sanoa olleen muodoltaan kuin susi ja väritykseltään kuin tiikeri, mistä johtuvat sen monet susi- ja tiikeri -päätteiset nimitykset. Sen lyhytkarvaisessa, harmaanruskeassa tai ruskeankeltaisessa turkissa oli 12-16 tummanruskeaa tai mustaa pystyjuovaa. Jotkin havainnoijat ovat kertoneet, että eläin saattoi hyppiä kengurun lailla kahdella jalalla, mutta se ei luultavasti pidä paikkaansa. Eläin ei pystynyt heiluttamaan taipumatonta ja paksutyvistä häntäänsä koiran tavoin. Pussihukka kykeni avaamaan leukansa vähintään 120 asteen kulmaan, leuat olivat lihaksikkaat ja niissä oli 46 hammasta. Eläin oli täysikasvuisena pituudeltaan keskimäärin 1–1,3 metriä (josta häntä oli 50–60 senttimetriä) ja painoltaan 15–35 kilogrammaa. Pussihukkien urokset olivat yleensä hieman naaraita kookaampia. Suurimman mitatun yksilön pituus hännästä kuonoon oli 2,9 metriä. Sen hartiakorkeus oli 60 cm.

Pussihukan jalanjälki erottui selvästi Tasmanian muiden eläinten jäljistä. Pussihukan etujalan jälki oli kookkaampi kuin takajalan. Muutamat eläintä metsästäneet kertoivat, että pussihukalla olisi ollut selvästi erottuva ominaishaju. On mahdollista, että se tuotti tätä hajua häirityksi tullessaan pussiahman tapaan. Eläimen ääntelyn kerrotaan muistuttaneen yskivää haukuntaa.

Elintavat, lisääntyminen ja ravinto

Emo ja kolme poikasta eläintarhassa vuonna 1910.

Suurin osa pussihukan elintapoja ja käyttäytymistä koskevista havainnoista on tehty vankeudessa eläneistä yksilöistä ja näin ollen ne eivät ole tarkkoja. Eläimen elintavoista luonnossa tiedetään hyvin vähän. Pussihukka eli yleensä melko avoimessa metsä- ja nurmimaastossa, vaikka Lounais-Tasmanian viimeiset yksilöt tavattiinkin tiheällä sademetsäalueella. Sen reviiri oli yleensä 40–80 km² laajuinen. Joissakin tapauksissa pussihukkien tiedetään kerääntyneen laumoiksi, mutta suurin osa niistä liikkui yksin, pareittain tai pienissä perheryhmissä.

Pussihukka lisääntyi luultavasti vuoden ympäri, mutta poikiminen keskittyi talveen ja kevääseen. Emo kantoi syntyneitä poikasia pussissaan ensimmäisten kolmen kuukauden ajan. Poikasia oli kerralla yleensä 2–4.

Pussihukka pyydystämänsä kanan kanssa vuonna 1921. Erään tutkijan tekemän analyysin mukaan tämä kuva olisi lavastettu, ja kyseinen pussihukka olisikin täytetty yksilö.

Pussihukka oli Tasmanian ekosysteemissä ravintoketjun huippupeto. Eläimen pääravintona olivat kengurut, vallabit, muut pussieläimet ja pienet linnut sekä eurooppalaisten tultua Australiaan 1800-luvulla myös lampaat ja siipikarja, joita se saalisti yöaikaan. Päivät se vietti pesässään luolassa tai muussa suojassa. Tasmaniassa sen pääasiallinen ravinto oli saattanut olla tasmanianemu, joka sekin hävisi euroopalaisten tultua 1850-luvulla. Eläin söi myös raatoja. Pussihukkia metsästäneiden mukaan se saalisti väijymällä, mihin viittaa myös sen pystyraidallinen väritys, joka saattoi auttaa sitä naamioitumaan kasvillisuuden joukkoon. Lajin luustosta tehtyjen analyysien perusteella on kuitenkin päätelty, että se saattoi juosta pitkiä matkoja ja ajaa näin saaliinsa läkähdyksiin. Kestävyydestään huolimatta pussihukka oli silti suhteellisen kömpelö juoksija, eikä pystynyt saavuttamaan kovin suurta nopeutta. Takaa-ajon päätteeksi se kaatoi uupuneen saaliseläimen nopealla, kömpelöhköllä syöksyllä. Tohtori Eric Guilerin mukaan pussihukka piti erityisesti nenäkudoksista, maksasta ja munuaisista sekä verestä, jota sen väitetään imeneen saaliin kaulavaltimosta. Toisten tutkijoiden mukaan se ei kuitenkaan olisi ollut niin valikoiva, vaan kelpuutti ruuakseen myös saaliseläimen lihan. Joka tapauksessa pussihukilta jäi usein syömättä osa tappamastaan eläimestä, ja pussiahmat seurailivatkin niitä aterian toivossa hieman samaan tapaan kuin Afrikassa hyeenat kulkevat leijonien kintereillä.

Häviäminen

Luulöydöistä ja kalliomaalauksista päätellen pussihukka eli vielä 3 000–2 000 vuotta sitten Australian mantereella ja mahdollisesti Uudessa-Guineassa. Se alkoi kuitenkin menettää elintilaansa dingolle, joka ilmestyi mantereelle noin 3 500 vuotta sitten. Laumaeläimenä dingo oli lähinnä yksin elänyttä pussihukkaa vahvempi saalistaja etenkin silloin, kun ravinto oli vähissä. Dingot saattoivat myös ryövätä pussihukalta sen kaatamia saaliita. Australiassa ei vielä tuolloin elänyt kaneja, joita heikompi kilpailija olisi voinut syödä niukkina aikoina. Aboriginaalien harjoittamalla metsästykselläkin saattoi olla vaikutusta kannan pienentymiseen. On myös mahdollista, että dingojen mukana levisi jokin tauti tai loinen, joka tappoi Australiasta sekä pussihukat että pussiahmat. Lopulta kumpikin näistä pussipetolajeista eli vain Tasmaniassa, jossa niillä ei ollut luontaisia vihollisia eikä kilpailijoita – dingo ei sinne levinnyt, sillä Tasmania oli irronnut muusta Australiasta merenpinnan noustua jääkauden jälkeen 20 000–12 000 vuotta sitten. Tasmaniassakin pussihukkakanta oli ehkä vain noin 2 000 yksilöä eurooppalaisten tullessa saarelle vuonna 1803.

Tapettu pussihukka vuonna 1869.

Lampaista tuli pussihukalle tärkeä ravinnon lähde, kun niiden kasvatus aloitettiin Tasmaniassa vuonna 1824. Koirat eivät kyenneet pitämään puoliaan täysikasvuista pussihukkaa vastaan, minkä takia turvauduttiin myrkkyihin, ansoihin ja aseisiin. Pussihukkaa alettiin metsästää runsaasti ja laajalti. Metsästysintoa lietsoivat myös yksityisten henkilöiden ja valtion maksamat tapporahat, sekä toisinaan eläimen outona pidetty ulkonäkö. Vuosina 1888–1909 maan hallitus maksoi palkkion yhteensä 2 184 yksilöstä. Vuonna 1910 pussihukkiin levisi eurooppalaisten myötä penikkatautia muistuttanut epidemia, joka harvensi rajusti ennestäänkin uhanalaista lajia. Viimeinen tunnettu pussihukka pyydystettiin elävänä vuonna 1933. Se kuoli syyskuun 7. päivän vastaisena yönä 1936 Hobartin eläintarhassa. Tapahtumaan ei silloin kiinnitetty juuri huomiota, vaan ruumis heitettiin pois eläintarhan jätteiden mukana. Tämän viimeisen yksilön, Benjaminin, kuoltua pussihukka rauhoitettiin Tasmaniassa. Samana vuonna Lounais-Tasmaniaan perustettiin 647 000 hehtaarin laajuinen luonnonsuojelualue, osittain alueella eläväksi oletettuja pussihukkia varten. Australiassa on vuodesta 1996 lähtien vietetty vuosittain 7. syyskuuta kansallista uhanalaisten lajien päivää (eng. National Threatened Species Day) viimeisen tunnetun pussihukan kuoleman muistoksi.

Väitettyjä havaintoja vuoden 1936 jälkeen

Vasemmalla takajalan, oikealla etujalan jälki.

Monet uskovat pussihukan olevan yhä elossa, ja havaintoja sanotaan tehdyn ympäri Australiaa ja varsinkin Länsi- ja Lounais-Tasmanian vuoristoerämaissa. Australialainen eläintieteilijä David Fleay kertoi uskovansa, että hänen pyydyksessään oli yksi pussihukkayksilö vielä vuonna 1945. Sen jälkeenkin on löydetty pussihukan jättämäksi epäiltyjä jalanjälkiä. Ainakin osa luulluista pussihukkahavainnosta on Australian mantereella koskenut dingoja, Tasmaniassa puolestaan villiintyneitä koiria.

Suunnitelmat lajin kloonaamisesta

Pussihukan henkiin herättämistä kloonaamalla siitä jäljellä olevista näytteistä on pohdittu. Lajista on säilynyt paljon kudosnäytteitä, jotka ovat alle sata vuotta vanhoja eli melko tuoreita. Näin ollen niistä pitäisi olla mahdollista eristää hyvälaatuista DNA:ta. Pussieläinten kloonaaminen saattaisi olla jopa helpompaa kuin istukkanisäkkäiden, sillä niiden raskaus kestää yleensä vain muutaman viikon. Lyhyt raskausaika vähentää riskiä siitä, että sijaisemon ja sikiön välille syntyy ongelmia. Kloonaus tapahtuisi käytännössä istuttamalla pussihukan solusta irrotettu tuma kloonattuine kromosomeineen sijaisemon munasoluun, jonka oma tuma olisi poistettu. Tämä munasolu siirrettäisiin sitten kasvamaan sijaisemon kohtuun. Soveliain sijaisemo pussihukalle oli todennäköisesti pussiahma, joka on suurin nykyisin elävä pussipeto. Syntynyttä pussihukkapoikasta voisi imettää keinotekoisessa pussissa.

Täytetty yksilö Canberrassa sijaitsevassa museossa.

Pussihukan DNA:ta yritettiin ensin eristää alkoholissa säilytetystä pienestä pennusta. Sen DNA kuitenkin osoittautui kloonauksen kannalta liian pahoin pilkkoutuneeksi, ja koko hanke meni hetkeksi jäihin.

Myöhemmin kloonaushanketta kuitenkin jatkettiin tutkimalla muita, paremmin säilyneitä näytteitä. Australialaisessa museossa säilytettävästä, sata vuotta vanhasta pussihukan kudosnäytteestä otettu DNA-pala saatiinkin toimimaan hiiressä, johon se istutettiin alkiovaiheessa. Yksittäisen perimän osasen siirrosta on kuitenkin vielä pitkä matka kokonaisen pussihukkayksilön tuottamiseen, ja elinvoimaisen populaation syntyminen edellyttäisi useita perimältään erilaisia yksilöitä. Monien mielestä projektiin käytettävät varat tulisikin kohdistaa mieluummin vielä elävien lajien suojeluun.

Lähteet

Tasmanian vaakunassa on kaksi kilpeä kannattelevaa pussihukkaa.

Aiheesta muualla

• The Thylacine Museum (englanniksi)
• Magnificent Survivor - Continued Existence of the Tasmanian Tiger (englanniksi)
• The International Thylacine Specimen Database [ITSD] (englanniksi)
• Tasmanian-tiger.com - A Tasmanian Tiger Resource (englanniksi)
• Lista mahdollisista pussihukkahavainnoista vuoden 1936 jälkeen (englanniksi)
• MysteriousAustralia: keskustelua pussihukista (englanniksi)
• YouTube: Kollaasi kaikesta eläintarhojen pussihukista kuvatusta videomateriaalista