Pullmanin lakko
Pullmanin lakko (engl. Pullman Strike) oli koko Yhdysvaltain laajuinen konflikti vuonna 1894. Konflikti sai alkunsa Pullmanissa, Illinoisissa, kun noin 4 000 Pullman Palace Car Company -nimisen rautatievaunuja valmistaneen yrityksen työntekijää meni korpilakkoon 11. toukokuuta. Lakolla Pullmanin työntekijät vastustivat muun muassa palkanalennuksia ja jopa 16 tuntisiksi venyneitä työpäiviä. Yrityksen omistaja George Pullman ei kuitenkaan halunnut neuvotella lakkoilevien työntekijöiden kanssa. Tämän seurauksena Eugene V. Debs, aikansa suurimman rautatietyöntekijöiden ammattiliiton American Railway Unionin johtaja, julisti Pullmanin junat boikottiin. Ammattiliittoon kuuluneet rautatietyöläiset kieltäytyivät ajamasta Pullmanin valmistamia vaunuja, minkä takia Pullmanin oli pakko lopettaa vaunujen valmistaminen lakon ajaksi kokonaan.
American Railway Unionin boikotti alkoi 26. kesäkuuta. Seuraavan neljän päivän aikana 125 000 rautatietyöläistä lopetti työnteon vastalauseena työnantajiensa määräyksille käyttää myös Pullmanin vaunuja. Rautatieyhtiöt palkkasivat lakkoilevien työntekijöiden tilalle lakkorikkureita, mikä kiristi osapuolien välejä entisestään.
29. kesäkuuta Debs järjesti rauhanomaisen mielenosoituksen Blue Islandilla Illinoisissa lakkoilijoiden tueksi. Mielenosoitus kuitenkin yltyi väkivaltaiseksi ja osa mielenosoittajista sytytti alueelle tulipaloja ja suistivat junia raiteilta. Tästä huolimatta ihmisten sympatiat olivat lakkolaisten puolella ja kymmenet tuhannet ihmiset jäivät pois töistä osoittaakseen tukeaan rautatieläisille.
Saadakseen mielenosoitukset päättymään presidentti Grover Cleveland päätti heinäkuun alussa lähettää Illinoisiin liittovaltion sheriffejä sekä noin 12 000 armeijan sotilasta, komentajanaan Nelson Miles. Liittovaltion joukkojen saapuminen Blue Islandille johti mielenosoittajien ja armeijan yhteenottoon, jossa kuoli 13 ja haavoittui 57 lakkolaista.
Lähteet [muokkaa]
- Pullman Strike Encyclopedia of Chicago. (englanniksi)
