Väärät dekretaalit
Väärät dekretaalit (myös pseudo-isidoriset dekretaalit) on sarja 800-luvulla väärennettyjä dekretaaleja eli ennakkopäätöksiksi katsottuja paavillisia asiakirjoja, pääosin paavin kirjeitä ja ediktejä, joita pidettiin keskiajalla vuosisatojen ajan aitoina. Niihin vedottiin puolustettaessa paavin valtaa kirkon sisällä, kirkon itsenäistä asemaa suhteessa valtioon ja paavin nimittämien piispojen itsenäisyyttä suhteessa arkkipiispoihin. Kyseessä on Konstantinuksen lahjakirjan ohella eräs keskiajan kuuluisimmista väärennöksistä.[1][2]
Sisältö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suurin osa vääristä dekretaaleista käsittelee kirkon sisäisiä valtasuhteita, mutta osa sivuaa myös maallisen vallan kysymystä. Ne esittävät Rooman piispan (eli paavin) ja hänen nimittämänsä piispat selvästi muita kirkollisia ja maallisia virkamiehiä korkeammassa hierarkkisessa asemassa. Tärkeimmät vääristä asiakirjoista ovat väitetysti vuonna 325 pidettyä Nikaian kirkolliskokousta edeltävältä ajalta. Koska niiden katsottiin edeltävän ensimmäistä kirkolliskokousta, niitä voitiin pitää tärkeinä ennakkopäätöksinä erilaisissa kirkon toimintaa koskeneissa asioissa. Kaikki vääristä dekretaaleista eivät ole väärennöksiä, vaan seassa on myös aitoja asiakirjoja.[1] Kokoelma voidaan jakaa kolmeen osaan: 1) Paavien kirjeitä ajalta ennen vuotta 325, Klemens I:stä (k. 99) Miltiadeehen (k. 314), kaikki väärennettyjä; 2) Konsiilien päätöksiä, pääosin aitoja, mutta joukossa myös Konstantinuksen lahjakirja, joka on erillinen väärennös; 3) Myöhempiä paavien kirjeitä Sylvester I:stä (k. 335) Gregorius II:een (k. 731), joista yli 40 on väärennöksiä.[2] Kaikkiaan kokoelma käsittää noin 100 paavin kirjettä ja ediktiä.[1]
Väärät dekretaalit on julkaistu nimellä Isidorus Mercator (”kauppias Isidorus”). Koska historiankirjoitus ei tunne tällaista henkilöä, oletetusta kirjoittajaryhmästä on käytetty nimitystä Pseudo-Isidorus tai Vale-Isidorus. Nimen oli luultavasti tarkoitus viitata oppineena tunnettuun piispa Isidorus Sevillalaiseen.[1]
Väärennöksen tausta ja myöhempi historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Väärät dekretaalit laadittiin 800-luvun puolivälin Karolingivaltakunnassa nykyisen Ranskan alueella joko Reimsin kirkkoprovinssissa tai Le Mansissa. Väärennöksen tilaajat olivat ilmeisesti ranskalaisia piispoja, jotka olivat huolissaan eräiden arkkipiispojen (kuten Reimsin arkkipiispana toimineen Hinkmarin) pyrkimyksestä päästä suvereeniin asemaan ja alistaa tavalliset piispat alaisuuteensa. Piispat hakivat tämän vuoksi tukea paavista ja pyrkivät väärennöksillä todistamaan, että paavi oli ollut kirkon perustamisesta alkaen yksinään koko kirkon tunnustama johtaja. Samoin asiakirjojen tarkoituksena oli osoittaa kirkon olleen jo varhaisista ajoista alkaen valtiosta riippumaton. Eräissä väärennetyistä synodipäätöksistä muun muassa sanotaan, että kenelläkään ei ollut oikeutta syyttää piispaa maallisen tuomioistuimen edessä.[1] Väärennöksissä erilaisia kirkolle ja piispoille vaadittuja etuoikeuksia väitettiin vuosisatoja aiemmin eläneiden paavien ja hallitsijoiden myöntämiksi.[2]
Väärät dekretaalit mainittiin tiettävästi ensimmäisen kerran vuonna 853 Soissonsissa pidetyssä konsiilissa.[2] Vaikka paavin ylivallan korostaminen oli väärien dekretaalien tekijöille vain välineellinen tarkoitus, paavit itse tajusivat vähitellen väärennösten hyödyllisyyden ja alkoivat vedota niihin aitoina. Dekretaalien julkaisemisen aikaan 800-luvulla monet pitivät niitä epäluotettavina, mutta pari vuosisataa myöhemmin paavinistuin alkoi yleisesti vedota niihin. Niin sanotussa investituurariidassa niitä käytettiin argumenttina sen puolesta, että paavi oli maallisista vallanpitäjistä riippumaton. Eräät keskiajan oppineet, kuten John Wycliffe, Nicolaus Cusanus ja Johannes de Turrecremata epäilivät dekretaalien aitoutta. Protestanttinen teologi Matthias Flacius paljasti väärennöksen vuonna 1559 teoksessaan Magdeburgin senturiat ja kalvinisti David Blondel esitti lisää todisteita huijauksesta vuonna 1628. Katolinen kirkko puolusti dekretaalien aitoutta pitkään tämän jälkeenkin. Vuonna 1789 paavi Pius VI myönsi dekretaalit ja samalla myös Konstantinuksen lahjakirjan väärennöksiksi, mutta vielä eräät 1800-luvun paavitkin puolustivat niiden aitoutta.[1]