Positiivinen ja negatiivinen vapaus
Wikipedia
Positiivinen ja negatiivinen vapaus ovat Isaiah Berlinin esseessään Vapauden kaksi käsitettä (Two Concepts of Liberty, 1958) erittelemät yleiset vapauden määritelmät, joskin termit esiintyvät jo John Stuart Millillä. Klassinen yksinkertaistus positiivisen ja negatiivisen vapauden erosta on, että positiivisella vapaudella tarkoitetaan vapautta johonkin ja negatiivisella vapaudella vapautta jostakin.
Negatiivinen vapaus on klassisen liberalismin määritelmä vapauden käsitteestä; myös libertarismi perustuu negatiivisen vapauden käsitteelle ja korostaa sitä voimakkaasti. Negatiivisessa vapauskäsityksessä tarkoitetaan vapautta ulkoa tulevasta pakottamisesta, väkivallasta ja pakkovallasta. Tässä käsityksessä ihminen siis on vapaa, jos toiset ihmiset tai yhteiskunnalliset instituutiot (kuten viranomaiset, poliittiset päätöksentekoelimet tai sääty- tai kastijärjestelmät) eivät rajoita hänen toimintaansa eli puutu hänen ruumiilliseen koskemattomuuteensa, omaisuuteensa tai sopimusvapauteen. Negatiivinen vapaus tarkoittaa tilaa, jossa vapausoikeudet ovat voimassa. Vapausoikeudet tarkoittavat oikeuksia nauttia negatiivisesta vapaudesta ja niiden toteutumiseksi riittää, että muut eivät loukkaa niitä. Muiden velvollisuus rajoittuu siis vain toisten negatiivisen vapauden loukkaamattomuuteen. Muiden muassa Thomas Hobbes, John Locke ja Mill perustivat vapauskäsityksensä negatiiviseen vapauteen; käytännössä Mill tosin huomioi sosiaaliliberalistisissa kirjoituksissaan myös positiivisen vapauden tarpeen.
Positiivisella vapaudella voidaan tarkoittaa yleistä kykyä saavuttaa tahtonsa mukaisia päämääriä tai mahdollisuutta harjoittaa kansalais- tai ihmisoikeuksia, saada osa yleisesti arvokkaina pidetyistä asioista (koulutus, terveydenhoito, työ, asunto, kulttuuri ym.) ja siten myös oikeutta tulla autetuksi. Positiivinen vapaus voi siis tarkoittaa saamisoikeuksia, joissa oikeuden haltijalla on oikeus velvoittaa joku toinen tai jotkut toiset työskentelemään ja antamaan nuo oikeudet. Positiivinen vapaus on esimerkiksi sosiaaliliberalismin, sosialismin, kommunitarismin ja eräiden konservatismin muotojen korostama vapauden laji. Muun muassa jo Rousseau, Hegel, Herder ja Marx pitivät positiivista vapautta tärkeänä.
Demokraattiset oikeusvaltiot ovat käytännössä negatiivisen ja positiivisen vapauden kompromisseja: laeilla pyritään takaamaan yksilölle yhtäältä oikeus välttyä mielivallalta ja toisaalta vapaus harjoittaa sellaisia perusoikeuksia kuin sanan-, kokoontumis- ja uskonnonvapaus; lisäksi julkinen sektori tai sen ja yksityisen sektorin yhteistoiminta on pyritty järjestämään niin, että positiivisen vapauden mukainen mahdollisuus esimerkiksi koulutukseen ja terveydenhuoltoon jollain tapaa toteutuu.
Nykyisessä filosofisessa ja yhteiskuntatieteellisessä keskustelussa negatiivisen ja positiivisen vapauden olemusta ei yleensä lähestytä mitenkään itsestään selvänä. Vapauden käsite määrittyy aina vallan käsitettä vasten, ja nykyään (mm. Michel Foucault'n vaikutuksesta) ymmärretään yhteiskunnallisten valta-asetelmien voivan sisäistyä osaksi yksilön toimintaa ja identiteettiä. Tällöin korostuu tarve lähestyä vapautta historiallisena ilmiönä ja ajatus siitä, että negatiivinen ja positiivinen vapaus edellyttävät toisiaan.
Viime aikoina positiivisen vapauden näkökohtia on esittänyt vaikutusvaltaisella tavalla Nobel-palkittu taloustieteilijä Amartya Sen kykenevyyksien (capabilities) käsitteessään. Kykenevyyksiä voidaan pitää positiivisena vapautena [1].
[muokkaa] Katso myös
[muokkaa] Aiheesta muualla
[muokkaa] Kirjallisuutta
- David Miller (ed.), The Liberty Reader. 2nd and revised edition. Edinburg University Press, 2006. (1900-luvun keskeisiä tekstejä aiheesta, monta näkökulmaa.)
