Portobellon taistelu
| Portobellon taistelu | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa sotaa Jenkinsin korvasta 1739-42 | |||||||
 Portobellon pommitus, Samuel Scottin maalaus. Etualalla laivat pommittavat Todofierron linnaketta, kaupungin satama näkyy taustalla oikealla.
| |||||||
| |||||||
| Osapuolet | |||||||
| Komentajat | |||||||
| Vahvuudet | |||||||
|
6 linjalaivaa, joissa |
3 linnaketta, joissa yhteensä 700 miehen vahvuinen varuskunta ja 220 tykkiä. | ||||||
|
Portobellon taistelu 1739 * St. Augustinen piiritys 1740 * George Ansonin maailmanympärysmatka 1740-1744 * Cartagenan taistelu 1741 * Bloody Marshin taistelu 1742 * Havannan taistelu 1748 | |||||||
.svg){kind=small}
.svg){kind=small}
Portobellon taistelu (engl. Battle of Porto Bello, esp. Destrucción de Portobelo) oli Britannian kuninkaallisen laivaston ja Espanjan välillä Portobellon siirtokunnan omistuksesta käyty taistelu. Se oli ensimmäinen taistelu, joka käytiin sodassa Jenkinsin korvasta.
Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Portobello oli pieni kaupunki, mutta Espanjalle tärkeä tukikohta Karibian merellä. Englannin–Espanjan sodassa 12 vuotta aiemmin britit olivat yrittäneet vallata kaupunkia. Kun valtaus oli epäonnistunut, mukana ollut heinäkuussa vara-amiraaliksi ylennetty Edward Vernon oli toistuvasti väittänyt, että hän kykenisi vain kuudella laivalla valtaamaan Portobellon. Uusi kriisi tarjosi Vernonille mahdollisuuden kokeilla väitettään käytännössä. Pääministeri Robert Walpole lähetti Vernonille käskyn vallata kaupunki hyvissä ajoin heinäkuussa, vaikka sota julistettiin vasta 20. lokakuuta. Vernon aloitti kuusi linjalaivaa käsittävän retkikunnan järjestämisen. Vernon lisäsi vahvuuteen 32-tykkisen fregatin HMS Shernessin.
Osaston kohteina olivat Perun rikkauksilla vaurastuneet rannikkokaupungit La Guaira nykyisen Venezuelan alueella, Cartagena de Indias nykyisen Kolumbian alueella ja Panaman Portobello. Britannian strategisena päämääränä oli ryöstää kaupungit, tuhota Espanjan laivasto Karibialla ja vallata Kuuba.
Osasto lähti matkaan ja teki ensimmäiset iskunsa lokakuun loppupuolella jo ennen sodanjulistamista ja varsinkin ennen kuin uutinen sodanjulistuksesta oli ehtinyt kantaa Espanjan Amerikan siirtokuntiin. Kohteina olivat La Guaira ja Havanna, mutta Vernonin osasto ei saavuttanut vielä suurta menestystä. Osasto vetäytyi Port Royaliin, josta se hyökkäsi Panamaan hieman paremmalla menestyksellä 5.-6. marraskuuta, jonka jälkeen se jatkoi kohti Portobelloa.
Osapuolet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Espanjalaiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tuolloin espanjalaisittain Puerto Belloksi kutsuttua kaupunkia suojasi merihyökkäyksiltä kolme linnaketta, joissa oli yhteensä 220 tykkiä. Luonnonsataman etuna oli, että kaupunkiin tuli saapua meritse lahden kautta. Lahden porttina oli kaksi niemekettä, joista pohjoisempaan oli rakennettu Todofierron linnake, jossa tornilinnoituksen lisäksi oli myös alempi varustus tykkeineen. Tämä antoi lahden puolustukseen lisää syvyyttä. Todofierro tunnetaan myös nimellä Castillo de Ferro (rautalinnake), sillä se oli vahvistettu runsaalla määrällä rautaa. Gloria sijaitsi lahden kaakkoisreunassa kaupungista itään ja San Jerónimo oli kaupungin edustalla olevalle särkälle lahden koillisnurkassa sijaitsevaan perukkaan sijaiten kauimpana Todofierrosta.[4] Linnoitusjärjestelmän etäisyydet tarjosivat mahdollisuuden tulittaa Todofierroa rauhassa muilta linnakkeilta.
Kuvernööri Francisco Javier de la Vega Retez[5] ei suhtautunut kovin vakavasti kaupungin suojaamiseen. Linnakkeissa oli yhteensä vain 700 miestä, joka ei riittänyt edes miehistöksi tykeille. Vaikka tykit olivat suhteellisen hyvin sijoitetut, varuskunta ei ollut harjoitellut linnakkeiden yhteisesti koordinoitua tulitusta. Rannikkopuolustuksesta vastasi kapteeni Francisco de Abarcan kaksi rannikkovartioston (esp. costa guarda) 20-tykkistä alusta ja yksi kaksimastoinen aseistettu snau, joista ei ollut vastusta linjalaivoille.[3]
Britit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Portobellon taistelussa Vernonin laivasto-osastossa olivat:[2][3]
- HMS Burford, 70 tykkiä, 500 miestä, kapteeni Thomas Watson, Vernonin lippulaiva
- HMS Hampton Court, 70 tykkiä, 495 miestä, kapteeni Digby Dent, osaston varakomentaja kommodori Charles Brownin lippulaiva
- HMS Worcester, 60 tykkiä, 400 miestä, kapteeni Perry Main
- HMS Strafford, 60 tykkiä, 400 miestä, kapteeni Thomas Trevor
- HMS Princess Louisa, 60 tykkiä, 400 miestä, kapteeni Thomas Waterhouse
- HMS Norwich, 50 tykkiä, 300 miestä, kapteeni Richard Herbert
Lähtiessään Port Royalista Vernon oli komentanut osastonsa seitsemännen laivan HMS Shernessin partioimaan ja suojaamaan operaatiota avomerelle Cartagenan suuntaan.[6]
Taistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
.jpg)
Vernonin osasto saapui Portobellon edustalle 30. marraskuuta 1739. Seuraavana päivänä alukset saapuivat satama-alueelle Todofierron läheisyyteen, mutta tuulet eivät olleet edullisia laivoille. Gloria avasi tykkitulen, mutta kuulat putosivat mereen. San Jerónimo ei ampunut taistelussa laukaustakaan. Vernonin osasto tuhosi rauhassa Todofierron mereltä ja lähetti veneillä maihin luutnantti Broderickin johtaman merijalkaväkiosaston. De la Vega antautui pian. Taistelu oli kestänyt muutamia tunteja.
Jopa britit olivat yllättyneitä voiton helppoudesta, mutta pettyivät pian, sillä kaivattujen aarteiden pääosa oli kuljetettu aiemmin sisämaahan. Rahaa löytyi kuitenkin noin 10 000 taaleria, minkä Vernon jakoi miehilleen. Britit ottivat kaupungin haltuunsa ja nousivat satamassa olleisiin espanjalaislaivoihin. Asukkaille annettiin mahdollisuus lähteä tai jäädä, ja heille taattiin ainakin nimellinen vakuus siitä, ettei heidän omaisuuteensa kajottaisi. Linnakkeet he tuhosivat espanjalaisilta takavarikoitujen ruutitynnyrien avulla. Tykit, joista 72 oli erikokoisia messinkitykkejä ja loput rautaisia, upotettiin mereen tai kannettiin brittilaivoihin. He jatkoivat tuhoamalla muita kaupungin infrastruktuurille keskeisiä rakennuksia tuhoten samalla kaupungin merkityksen vastustajan meritukikohtana ennen vetäytymistään. Kolme viikkoa kestäneen miehityksen jälkeen britit nostivat ankkurit vähän ennen joulua ja purjehtivat takaisin Jamaikalle.[4]
Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Britanniassa Portobellon valtaus nähtiin suurena voittona. Lehdistö ja sodalle nimen antanut Robert Jenkins olivat vahvasti agitoineet sotaa. Sen kunniaksi nimettiin muun muassa Portobello Road Lontoossa, Edinburghin rantalomakohde Portobello, Portobellon alue Dublinissa ja Virginian viimeisen kuninkaallisen kuvernöörin huvila Porto Bello.[7][8] Graafikko Thomas Bowlesin taistelusta piirtämää kuparikaiverrusta saatettiin painaa värillisenä jopa naisten viuhkojen koristeiksi.[9][10]
Voitosta iloittiin eritoten uuden mantereen brittiläisissä siirtokunnissa, joiden huolto- ja kauppalaivastoa espanjalaiset olivat verottaneet. Amiraali Vernonista tuli kansansankari, jota myös kunnioitettiin nimeämisillä. Kuninkaallisen laivaston kaksi alusta sekä torpedokoulu on nimetty HMS Vernoniksi. Tulevan Yhdysvaltain presidentin George Washingtonin isoveli Lawrence muutti suvun plantaasin nimeksi Mount Vernon. Lawrence Washington oli 1741 palvellut Vernonin alaisuudessa Cartagenan piirityksessä.[11]
Alkuhuumassa sotaa vastustaneen pääministerin Walpolen asema heikkeni ja häntä painostettiin määräämään vastaavia operaatioita suoritettavaksi pitkin Espanjan siirtomaarannikkoa Amerikassa. Brittien sotaonni alueella ei kuitenkaan jatkunut voitokkaissa merkeissä. Vernonin huono onni alkoi jo paluumatkalla Port Royaliin, kun hänen laivasto-osastonsa vaurioitui pahoin myrskyssä[4].
Vaikka brittien miehitys kesti vain kolme viikkoa sillä oli suuri vaikutus Portobellon kehitykseen. Kaupunki lähes hylättiin, koska espanjalaisten täytyi järjestellä merikuljetuksensa uudelleen niiden turvaamiseksi. Kaupungin talous toipui vasta, kun alueelle rakennettiin Panaman kanaali yli vuosisata myöhemmin. Tuhon ja brittien ylivoiman vuoksi tapahtumaa ei Espanjassa kutsutakaan taisteluksi, vaan Portobellon tuhoamiseksi.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- David Marley: Wars of the Americas: a chronology of armed conflict in the New World, 1492 to the present. ABC-Clio, 1998. ISBN 0874368375.
- Dr. John Campbell: Naval history of Great Britain, including the history and lives of the British admirals. John Stockdale, Piccadilly, 1813. Teoksen verkkoversio.
- Jerry A. Maddox: The Beginning of American Independence, s. 56-61. AuthorHouse, 2009. ISBN 143892836X.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Marley s. 252, muut päiväykset kuten 20./21. lokakuuta todennäköisesti juliaanisen kalenterin mukaan.
- ↑ a b Todo a Babor, Santiago Gomez: La Armada Real al comienzo de la Guerra de Asiento. 1739 Viitattu 6.8.2009
- ↑ a b c Campbell s. 265-270
- ↑ a b c Maddox 2009: s.56-61
- ↑ myös kirjoitusasussa Don Francisco Javier Martines de la Vega y Retes, ks. National Maritime Museum Viitattu 6.8.2009
- ↑ Marley s.250-252
- ↑ Neil Wilson: Edinburgh, s. 77-78. Lonely Planet, 2004. ISBN 1740593820.
- ↑ Icon Group International, Inc.: Captures: Webster's Quotations, Facts and Phrases, s. 395. Icon Group International, Inc, 2008. ISBN 0546690939.
- ↑ Linda Baumgarten: Eighteenth-century clothing at Williamsburg, s. 45. Colonial Williamsburg, 1986. ISBN 0879351098.
- ↑ Charles Harrison Wallace: Porto Bello 1739 (Arkistoitu – Internet Archive) Viitattu 6.8.2009
- ↑ Edward Townsend Booth: Country Life in America as Lived by Ten Presidents of the United States, s. 47. Read Books, 2007. ISBN 1406760927.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Google kirjat Edward Vernon, Thomas Wentworth: Authentic papers relating to the expedition against Carthagena, Printed for L. Raymond, and sold by J. M., 1744. 100 sivua. (englanniksi) PDF- ja html-muodossa.
- PORTO BELLO 1739 (Arkistoitu – Internet Archive)