Pompeijin viimeiset päivät (vuoden 1959 elokuva)
| Pompeijin viimeiset päivät | |
|---|---|
| Gli ultimi giorni di Pompei | |
 Elokuvan italialainen mainosjuliste. |
|
| Ohjaaja | Mario Bonnard, Sergio Leone |
| Käsikirjoittaja | Ennio De Concini, Sergio Leone, Duccio Tessari, Luigi Emmanuele, Sergio Corbucci |
| Perustuu | Edward Bulwer-Lyttonin romaaniin |
| Tuottaja |
Paolo Moffa Lucio Fulci |
| Säveltäjä | Angelo Francesco Lavagnino |
| Kuvaaja | Antonio López Ballestreros |
| Leikkaaja | Eraldo Judiconi |
| Lavastaja | Ramiro Gomez |
| Pääosat | Steve Reeves, Fernando Rey, Barbara Carroll, Christine Kaufmann |
| Valmistustiedot | |
| Valmistusmaa | Italia, Espanja, Saksan liittotasavalta |
| Tuotantoyhtiö | Cineproduzioni Associate, Procusa Films, Transocean-Film |
| Levittäjä | Netflix |
| Ensi-ilta |
12. marraskuuta 1959 (Italia) 14. lokakuuta 1960 (Suomi) |
| Kesto | 100 min. |
| Alkuperäiskieli | italia |
| Tuotto | 840 971 585 liiraa (Italia) |
| Aiheesta muualla | |
| IMDb | |
| Elonet | |
| AllMovie | |
Pompeijin viimeiset päivät (ital. Gli ultimi giorni di Pompei, esp. Los ultimos días de Pompeya, saks. Die Letzten Tage von Pompeji) on vuonna 1959 valmistunut italialais-espanjalais-länsisaksalainen seikkailuelokuva. Tyylilajiltaan historiallista peplumia edustavan filmin ovat ohjanneet Mario Bonnard ja Sergio Leone. Sen pääosaa näyttelee yhdysvaltalainen kehonrakentaja Steve Reeves.
Juoni[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Elokuva perustuu Edward Bulwer-Lyttonin romaaniin, joka oli filmatisoitu Italiassa monta kertaa aiemmin[1]. Palestiinan ja Syyrian valloitukseen osallistunut kenturio Glaucus Lito palaa Vesuviuksen varjossa elävään Pompeijiin vuonna 79. Naamioitu ryöstäjäjoukko on murhannut hänen isänsä. Konsuli Ascanius epäilee ryöstäjiksi kristittyjä ja ryhtyy vainoamaan heitä. Glaucus saa taskuvaras Antoninus Marcuksen avulla selville, että joukkion takana ovat Isiksen temppelin ylipappi Arbaces ja Ascaniuksen jalkavaimo Julia Lavinia, jotka haluavat vapauttaa Egyptin roomalaisista. Glaucus rakastuu Ascaniuksen kristittyyn tyttäreen Ioneen. Ascaniuksen murhasta syytetty Glaucus joutuu Ionen ja kristittyjen mukana sirkuksen leijonien eteen, mutta juuri sillä hetkellä Vesuvius purkautuu ja hautaa alleen kaupungin.[2]
Näyttelijät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
| Steve Reeves | … | Glaucus Lito |
| Christine Kauffmann | … | Ione |
| Fernando Rey | … | ylipappi Arbaces |
| Anne Marie Baumann | … | Julia |
| Barbara Carroll | … | Nydia |
| Mimmo Palmara | … | Gallinus |
| Carlo Tamberlani | … | kristittyjen johtaja |
| Mino Doro | … | konsuli |
| Guillermo Marìn | … | Ascanius |
| Mario Berriatua | … | pretoriaani |
| Mario Morales | … | tribuuni Marcus |
| Angel Ortiz | … | pretoriaani |
| Ignazio Dolce | … | Caius |
| Angel Aranda | … | Antoninus Marcus[3] |
Tuotanto ja vastaanotto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pompeijin viimeiset päivät on kuvattu Madridin CEA-studiolla, Andalusiassa ja Rooman Cinecittàssa Supertotalscope-tekniikalla Eastmancolor-väreissä. Mario Bonnardin sairastuttua elokuvan ohjasi myöhemmin spagettiwesterneistään tunnetuksi tullut Sergio Leone. Antonio López Ballestrerosin kuvaus ja autenttisilta näyttävät lavasteet tekevät siitä komean toimintaelokuvan, joka samalla kärsii heikosta käsikirjoituksesta sekä erimaalaisten näyttelijöiden jäykästä työskentelystä. Pääosaa esittänyt Steve Reeves sai kuvausten aikana olkapäävamman, joka haittasi hänen myöhempää uraansa.[1][2][4]
Elokuva oli suuri menestys Italiassa, ja se on edelleen tunnetuin Bulwer-Lyttonin teoksen filmatisoinneista. Se poiki myös useita jäljitelmiä, joista tunnetuin on Herculaneumin tuhosta kertova Gianfranco Parolinin Anno 79 – La distruzione di Ercolano vuodelta 1962.[5]
Video-oppaassa vuodelta 1994 Sam Inkinen kutsuu elokuvaa perinteiseksi suuren budjetin seikkailuelokuvaksi ja antaa sille kaksi tähteä viidestä, mikä vastaa sanallista arviota ”keskinkertainen”.[6]
DVD-julkaisut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pompeijin viimeiset päivät on saatavilla hyvätasoisena italialaisena ja saksalaisena DVD-julkaisuna, joka sisältää myös englanninkielisen ääniraidan. Sen kylkiäisenä on vuonna 1913 tehty samanniminen elokuva. Amerikkalainen julkaisu on kuvanlaadultaan heikko.[7]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b Elley, Derek: The Epic Film, s. 121. London, Boston, Melbourne, Henley-on-Thames: Routledge & Kegan Paul, 1984. ISBN 0-7100-9656-9.
- ↑ a b Hughes, Howard: Cinema Italiano: The Complete Guide from Classics to Cult, s. 65–66. London, New York: I. B. Tauris, 2011. ISBN 978-1-84885-608-0.
- ↑ Anica: Archivio del Cinema Italiano archiviodelcinemaitaliano.it. Viitattu 19.7.2013. (italiaksi)
- ↑ Lucas, Tim: Mario Bava: All the Colors of the Dark, s. 250–251. Cincinnati: Video Watchdog, 2007. ISBN 0-9633756-1-X.
- ↑ Hughes, Howard: Cinema Italiano: The Complete Guide from Classics to Cult, s. 66. London, New York: I. B. Tauris, 2011. ISBN 978-1-84885-608-0.
- ↑ Romano, Bello (toim.): Video-opas 95, Yli 8500 elokuvaa, 2000 uutuutta. WSOY, 1994. ISBN 951-0-19839-0.
- ↑ Mondo Esoterica: The Last Days of Pompeii (1959) mondo-esoterica.net. Viitattu 19.7.2013. (englanniksi)
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Pompeijin viimeiset päivät Internet Movie Databasessa. (englanniksi)
- Pompeijin viimeiset päivät Elonet.
- Hanno rubato un tram (1954) (nimeä ei mainittu)
- Pompeijin viimeiset päivät (1959) (nimeä ei mainittu)
- Taistelu Rhodoksesta (1961)
- Kourallinen dollareita (1964)
- Vain muutaman dollarin tähden (1965)
- Hyvät, pahat ja rumat (1966)
- Huuliharppukostaja (1968)
- Maahan, senkin hölmö! (1971)
- Un genio, due compari, un pollo (1975) (nimeä ei mainittu)
- Suuri gangsterisota (1984)