Pohjois-Amerikan ylätasangon intiaanit

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Pohjois-Amerikan ylätasangon intiaanit olivat muun muassa lohen pyynnillä eläneitä intiaaneja Kalliovuorilla, Kolumbian ylätasangolla. He myös metsästivät mm. peuraa ja hirveä ja keräilivät juureksia[1]. Alueen intiaanit kävivät kauppaa rannikon heimojen kanssa. Tunnettuja heimoja muun muassa nez percet, spokanet, yakimat, shuswapit, kutenait ja salishit. Ylätasangon intiaaneja ei pidä sekoittaa tasankointiaaneihin. Kolumbian ylätasangon kulttuuria määrittelivät pitkälle vanhat uskomukset. Valkoisten tulo muutti intiaanien elämän täällä verraten myöhään. Hevonen tuli tänne etelästä 1700-luvulla. Valkoisia alkoi retkeillä täällä 1800-luvun alussa. Saatuaan hevosen, aiemmin kanooteilla joissa liikkuneet intiaanit tekivät nyt tekivät sota-, kauppa,- ja metästysretkiä lyhytheinäpreerialle. Tällöin ylätasangon intiaanit alkoivat muistuttaa preeriaintiaaneja. Valkoisten lähetyssaarnaajien vaikutus käännytti intiaanieja kristinuskoon ja osaltaan jakoi heimojen jäsenet valkoisten kannattajiin ja vastustajiin. Toisaalta monia intiaaneja kuoli samoihin aikoihin sekä valkoisten tuomiin epidemioihin että 1850-luvulla alkaneissa intiaanisodissa, jotka olivat intiaaneille tappiollisia. Tästä huolimatta tämänkin alueen intiaaniväestö on kasvanut 1900- ja 2000-luvuilla.

Alue ja luonto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kolumbian ylätasangon kulttuuripiiriksi katsottu intiaanien alue oli Kordillieereilla Yhdysvaltain ja Kanadan rajaseudulla. Tämä noin 200 000 km2 alue[2] oli Rannikkovuorten ja Kalliovuorten välissä olevaa matalavuoristoista ylätasankoa, jota halkovat joet. Se kattoi muun muassa miltei koko Columbiajoen laakson ja Fraserjoen seudun eteläiset osat, jotka olivat asutuksen pääaluetta. Kanadasta alueeseen kuului eteläinen Brittiläinen Kolumbia, Yhdysvalloista suurin osa Washingtonia sekä Oregonin ja Idahon pohjoiset osat[3]. Kolumbian ylätasangolla on mannerilmasto kuumine kesineen ja kylmine talvineen.

Vuorilla on havumetsää jossa kasvaa suuria puita, ja niiden välissä syviä kanjoneita. Jokien vesi on yleensä kirkasta, kylmää ja runsashappista, joka on hyvä kaloille. Lohi nousee jokiin mm. Tyynestä merestä. Riistaeläimiä ovat vuorilammas, peura, hirvi, majava ja saukko[4]. Etelässä ja alueen keskiosissa on heinää kasvava aroa. Oregonissa ja kaakkois-Washingtonissa on runsaasti kuivaa pensasaroa, jopa puoliaavikkoa[3] sillä alue on kuivan Suuren altaan pohjoisraunalla. Seutu on rannikon ja preerian välissä, ja näiden seutujen kulttuurin muutokset vaikuttivat alueen elintapoihin[5][3]..

Elatuksen hankinta, elintavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sahaptin- eli nez perce-intiaaneja 1909.

Kolumbian ylätasangolla Kalliovuorilla eli monia intiaaniheimoja mm. salishaneja ja pääosin lohen pyynnillä liikkuvaa elämää mm. spokane-intiaaneja[6]. Pääosin syksyllä jokiin noussutta lohta pyydettiin mm. verkoin[7], harppuunoin tuulastamalla, merroin, onkimalla koukuilla, tai ajamalla kalat ansaan kalapatoihin. Kalapadot tehtiin mm. pajuista ja kivenlohkareista. Veden ylle tehtiin lavamaisia rakennelmia kalojen harppuunointia varten. Harppuunat olivat puisia, mutta luukärkisiä, pitkiä ja leveitä. Harppunoitaessa kala houkuteltiin soihdulla pintaan, ja valmiiksi veden alla ollut harppuunan kärki iskettiin loheen[8]. Toisenlaisessa harppunassa oli irtoava, varteen sidottu kärki. Talvella kaloja pyydettiin avannosta keihästämällä. Nykyään lohi ei enää nouse Columbia-jokeen, koska sinne on rakennettu pato. Lohta kuivattiin ja savustettiin talven varelle. Lohenpyynti oli tarkoin järjestetty[9], jotta saatasiin mahdollisimman paljon lohta kiinni. Lohestuspaikat olivat monesti kauppapaikkoja[9] ja niissä oli suuria talvikyliä[10].

Lohen lisäksi pyydettiin muitakin kaloja, varsinkin ankeriasta[10]. Metsästys ja kasvien keräily olivat tietenkin myös merkittävä elatuksen hankintatapa. Lohen lisäksi toiseksi merkittävin ravinto oli kamasmukula[11], joka on hyvin ravintopitoinen ja makea. Suurimukulaista ulkoisesti sipulia muistuttava kamasta Camassia leichtlinii kasvaa Kolumbian ylätasangon niityillä sinisesti kukkien. Mukulat ovat noin 15 cm syvyydessä. Naiset kaivoivat ne esiin kepeillä. Kamasmukula kypsytetiin mm. puulaatikkoon tai vesitiiviisiin koreihin veteen laitetuilla kuumilla kivillä. Toinen tapa oli paistaa mukula maauunissa, kuivata se auringossa ja varastoida. Kamsmukulan lisäksi intiaanien ravintona oli lisäksi mm. portulakkoihin kuuluva Lewisia "bitterroot" ja villit porkkanat ja sipulit[10]. Luonnonvaraista tupakkaa kerättiin ja idässä joskus viljeltiinkin. Kamasliljan juurimukulan lisäksi kerättiin muita juuria, pähkinöitä ja siemeniä[12].

Biisoni oli harvinainen, mutta hirvi ja vuorilammas yleisempiä. Riistana oli lisäksi karibu, paksusarvilammas, iso hirvi ja kanadanhirvi[9] sekä joskus pystyttiin kaatamaan harmaakarhu tai mustakarhu. Yleensä riistana oli vuoristossa vuorilammas tai pohjoisessa kanadanhirvi[9]. Vapitihirvi oli merkittävä riista, samoin vuoristossa lumivuohi josta saatiin pitkäkasvuista villaa[10]. Valkohäntäpeura ja muulipeura olivat yleisiä metsästyskohteita. Biisonia eli vain jonkin verran Idahossa[10].

Seudun keskiosien intiaanien muun muassa suswapien ja spokanien elämä noudatti vuodenaikakiertoa, jossa talvella asuttiin suurissa jokilaaksojen lohestusleireissä ja keväällä ihmiset hajaantuivat keräämään juurakoita ja muita kasveja[10], metsästämään jäniksiä, kalastamaan jne.[13]. Talvipäivänseisaukseen liittyi juhla tansseineen[14]. Elämälle tärkeiden lohen[9] ja kamasmukulan pyyntiin liittyi kunnioittavia uskonnollisia menoja[15][9], koska intiaanit uskoivat jumalien antavan nämä ihmisille, jos ihmiset ovat jumalille suosiollisia. Niinpä esimerkiksi aurinkoa ja maata oli rukoiltava, jotta ne antaisivat kasvun kamasmukulalle. Ensimmäisen saaliin juhla oli suuri tapahtuma[16]. Ruoka-aineiden varastoinnilla oli mm kamasmukulan käytön takia suuri merkitys. Kamasmukula varastoitiin paalujen varaan tai syviin tuohella vuorattuihin maakuoppiin[17].

Uskomusten mukaan maailma oli suuri puu, jonka latvassa asuu Suuri Salaisuus, joka on hyvä henki. Mutta suuren puun juuristossa asuu pahoja henkiä. Näitä "kiusanhenkiä" oli intiaaniuskomusten mukaan mm. vuorissa, joissa ja järvissä[18]. Kasvomaalukset liittyivät mm. pahojen henkien torjuntaan. Sotamaalaus oli punamusta, punainen elämän, musta kuoleman väri. Harmaakarhun pyyntiin liittyi metsästysonnea luova tulipunainen väri. Maailman luoja oli eläimeltä näyttävä sankari, joka oli etevänä pidetty eläin, mm. kojootti, sininen närhi jne. Yleensä viljelyyn liittyvä maaäidin kunnioitus lienee täällä johtunut ravintokasvien keruusta[19].

Vaatteet tehtiin alkujaan puunkuorisuikaleista[20], mutta hevosen mahdollistaman kulttuurimuutoksen jälkeen yleensä nahasta ja turkiksista[21]. Varinkin pohjoisessa osattiin tehdä taitavasti koreja pääosin kuusenjuurista[22].

Sisämaa-salisheja johti vanhojen neuvosto. Päällikkön virka oli tilapäinen. Päällikkö valittiin usein lohenpyyntiä varten. Sodan syttyessä valittiin sotapäällikkö[23]. Mutta toisaalla päällikön virka saattoi periytyä ja hänellä olla hyvin paljon valtaa. Monesti ratkaisuhin tarvittiin kylän miesten lupa[19]. Preeriaintiaaneilta vaikutteita saaneilla heimoilla sotapäälliköiden ja menestyneiden soturien arvostus oli korkea[19]. Luoteisintiaanien vaikutuspiirissä olleilla intiaaneilla oli taas juhlia, joissa isäntä ja vieraat vaihtoivat lahjoja keskenäänn, mikä tapa muistutti luoteisintiaanien potlatchjuhlia. Tietäjillä oli merkitystä, joskus tietäjät olivat shamaaneja, jotka omien sanojensa mukaan kykenivät tekemään haamusielullaan matkoja henkimaailmaan[19]. Shamanismin vaikutus oli suurempi pohjoisessa, jossa yleisemmin uskottiin vainajan kykenevän ottamaan ihmisen haamusielun, ja vain vahvan shamaanin pystyvän tuon sielun palauttamaan. Yleensä vainajat haudattiin kivikasaan tai maakuoppaan[24].

Yleensä kylä oli suurin poliittinen yksikkö, joskus monesta kylästä koostuvalla samankielisellä heimolla oli kiinteämpääkin yhteistyötä[19]. Suku luettiin vanhempien puolelta, eikä klaaneja tai vastakkaisryhmiä ollut[19]. Riittiseurat olivat 1800-luvulla harvinaisia ja nekin muiden alueiden tuoretta vaikutusta[19]. Naisen asema oli yleensä arvostettu.

Ylätasangon intiaanien jouset olivat niin hyviä, että ne kelpasivat preeriaintiaaneillekin[25]. Ylätasangon intiaanit eivät yleensä sotineet keskenään,[26][27] mutta olivat sotureina sitkeitä. Joukossa oli kuitenkin keskenään kahakoivia sotaisempia heimoja. Kuitenkin jos joku tunkeutui ilman lupaa kamasniitylle, sota syttyi ja mehdollisesti kiinni saadut ryöstelijät tapettiin[9]. Aseina käytetiin yleensä jousta ja kivipäistä nuijaa. Yleensä suojauduttiin nahkaisella puukilvellä, pohjoisessa oli yleisempi puunsäleistä ja vapitin nahasta tehty panssari[28].

Kulkuvälineet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ylätasangon intiaanit eivät yleensä käyttäneet koiria ja purilaita kuljetusvälineinä[29]. Koska asutus keskittyi yleensä virtojen lähelle, kanootti oli tärkeä kulkuväline. Shushwapien, thompsonien ja okanaganien kanootti oli pystykeulainen setrikuorinen "sammennokkakanootti" jollaista käyttivät myös kootenait ja coeur d'alenet[30]. Kutenaiden kanootti muistuttaa Itä-Siperiassa Amurin varrella käytettyä[31], sen nokka ja perä eivät nousseet ylös vedestä niin kuin algonkineilla[32]. Tällöin kanootin on pidempi kuin laidat[33]. Idässä tehtiin hieman irokeesien kanootteja muistuttavia tasakeulaisia kanootteja. Nez percet taas tekivät yksitukkisia pitkiä veneitä, jotka oli koverrettu polttamalla[30]. Oli myös teräväkeulaisia ja -peräisiä lauttoja, jotka tehtiin telttoihin käytetyistä ruokomatoista. Hevonen kulkuvälineenä oli vasta eurooppalaisten vaikutusta.

Kaupankäynti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alueen eri heimoilla oli kullakin erilainen elannon hankkimistapa, ja heimot kävivät kauppaa tuottamillaan tavaroilla[34]. Kauppaa käytiin ylätasangolta esimerkiksi rannikon chinookien ja salishien kanssa[35]. Kauppaa tekemään kokoonnuttiin muun muassa Dallesin, Kattlen ja Celilon[30] suurille putouksille wishramin ja wascoein alueelle. Putouksille tultiin kanootein, jotka kannettiin putousten ohi[30]. Kesäisin ja syksyisin tällä paikalla rannikon ja sisämaan heimot vaihtoivat tuottamiaan tavaroita[36]. Mm. Klamathit veivät camas-sipuleita, wishramit ja wascot Tyynen meren kotiloita ja nez percet ylätasangolla muuten vaikeasti saatavia puhvelin taljoja[36]. Kaupan oli myös yksipuisia kanootteja, villivuohen villaa, orjia, marjoja ja puunkuorikuituja[37].

Asumukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjoisen ylätasangon intiaanit asuivat monesti puoliksi maanalaisissa taloissa, joita oli Fraserjoen rannalla kaivausten mukaan tuhansia vuosia. Näitä asumuksia käyttivät mm shuswapit, thompsonit ja okanaganit[38]. Tyypillisesti majan läpimitta oli 3-12 m. Katto oli keskipaalujen tukevien seipäiden varassa oleva tasaisehko tai matala kartio. Katon peite oli kaislamattoja ja multaa[10]. Katon keskellä oli aukko, joka toimi sekä savuaukkona että kulkutienä. Majaan sisään ja ulos pääsemiseen tarvittiin yleensä lovettu tukki tai muunlaiset tikkaat. Yleisempi asumus oli kotamainen kartioteltta[36] joka sekin saattoi olla osittain maan sisään kaivettu. Oli myös vajamaisia muun muassa oljilla ja ruo'oilla peitettyjä pitkätaloja[30]. Näitä monesti kaislamatoille peitettyjä hieman idän wigwamia muistuttavia taloja tehtiin lähinnä etelässä[10]. Niissä oli salkojen varassa peitteinä ruohoista, kaisloista ja osmankäämeistä tehtyjä mattoja. Kylmällä varsinkin pienet asumukset saatettiin vuorata nahoilla. Pitkissä taloissa ei eri perheiden osastoissa ollut väliseiniä. Näitä tekivät mm. nez percet. Pohjoisessakin mm. okanaganit tekivät isoja kaislataloja, mutta ne olivat yleensä tilapääissuojia kokouksiin ja kalapaikoille tulleita ihmisä varten[36].

Kesäasuntona saattoi olla pieni kaislamatoilla peitetty kartiokota, mutta yleensä kesällä asuttiin pelkässä laavussa joka suojasi tuulelta[10]. Tiipii yleistyi ylätasangollakin eurooppalaisten tulon jälkeen 1700-luvulla.

Kansat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ylätasangon 25 intiaanikansaa[39] ja vuonna 1800 noin 90 000 intiaania[40]. jakautuivat kolmeen suureen ryhmään. Nämä ovat salishan, sahaptin-penuti ja na-dene. Suurin osa ylätasankoa oli shuswapin ja spokanen sukuisten sisämaan[41] salishan-kieliryhmän[42] asuttamia. Salishanit asuivat alueen keski- ja pohjoisosissa. Salishaneita asui myös luoteisrannikolla. Salishaneita ovat mm shuswapit, lilloeetit, thompsonit, spokanet, thompsonit, sanpoilit jne.[39].

Etelässä asui sahaptineita intiaaneja[43][44], jotka lienevät sukua Kalifornian penuteille. Näitä olivat mm. wallawallat, yakimat, calusat ja nez percet[39].

Pohjoisella ja itäisellä ylätasangolla asui myös athabascan/na denen sukuisia heimoja, mm. koillisen kootenait[39].

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alueen muinainen historia ulottuu kivikauteen, jolta ei ole säilynyt perimätietoa tai kirjoitettuja lähteitä. Mikroteräperinne levittäytyi Fraserjoelekkin, jolta on mikroterien seasta löydetty myös lehman- ja Lohnore-tyyppisiä kärkiä[45]. Ylätasangolta mm. Fraserjoen laaksosta löytyy matalia kuoppia, jotka ovat vanhojen maanalaisten rakennelmien jäänteitä[46]. Näitä alettiin luultavasti rakentaa jo Shuswap-kaudella 4800-2400 BP eli 2800-400 eaa päätellen keihäänkärkien tyylistä. Mutta fraserjoen löytöpaikan tiivein asutus osui Plateau-kauteen 2,400 - 1,200 BP ja varhaiseen Kamloops-kauteen 1,200 to 1,000 BP päättyen ehkä 1100 BP eli noin vuonna 900 jaa. Lohestuksen ja muun elämisen kannalta parhailla paikoilla olleet rakennelmat lienevät olleet asuntoja. Myöhemmin alueen kansat käyttyvät maanalaisia rakennelmia mm. saunoina. Samanlasia rakennelmia on löydetty myös Britiläisen kolumbian rannikolta ja Pugetin salmesta.

Ylänköintiaanit omaksuivat hevosen 1700-luvun alussa[47] muilta intiaaneilta, joille hevonen oli siirtynyt eurooppalaisilta mm. ryöstämällä ja kaupan kautta. Hevonen siirtyi ylätasangoille ensiksi lattapäille ja nez perceille shoshoneita. Tämä korvasi laajoilla alueilla aikaa myöten kanootit liikkumisvälineenä ja toi vapautta. Nez percet ja cayusat olivat varsinkin niitä, jotka käyttivät paljon hevosia[48]. Mm. lattapäät ja colvillet lähtivät tällöin metsästämään biisoneita tasangoille ja ryöstämäänkin,[30] koska pitivät vanhastaan joitain lyhytheinäpreerian alueita heimonsa biisonimaina[49]. Monta eri heimoa lähti yhdessä, koska vastassa olivat mustajalat ja crowt, jotka tosin usein sotivat keskenään[49]. Monesti sotimisen jälkeen solmittiin pian rauha, jotta voitaisiin käydä kauppaa[50]. Aselepo kuitenkin särkyi helposti[49]. Näillä kauppa- ja metsästysretkillä kävivät mm. spokanet ja nez percetkin[51]. Vastapainoksi preeriaintiaanit tekivät sotaretkiä Idahoon[52]. Ylätasangon intiaanit ostivat preerialta tuolloin mm. mokkasiineja ja nahkalaukkuja[53]. Ylätasangon intiaanitkin omaksuivat muilta intiaaneilta hevosen vuosina 1690-1730[54], lopullisesti noin v. 1800,[55] mutta samalla erilaiset taudit tulivat intiaanien niskaan. Vuonna 1782 noin puolet sanpoil-heimosta kuoli isorokkoon[56]. Columbiajoen laakso sopi hyvin villihevosille. Niinpä yakimat ja sahaptinit alkoivat pitää hevosia, ja cayuset levittivät edelleen hevosiaan, mm appaloosa-hevosta[57]. Ylätasangon intiaanien elämä oli ennen valkoisten tuloa ollut melko rauhallista eikä keskinäisiä sotia ollut. Heimojen väliset sodat eivät myöskään alkaneet ylätasangolla hevosen tulon jälkeen tosin kuin preerialla[49]. Valkoiset Lewis ja Clark tekivät alueelle retken ensi kertaa 1805, ja turkiskauppa levisi rannikolta ja idästä käsin 1810-luvulla[58]. 1830-luvulla jesuiitat tekivät lähetystyötä ja onnistuivat ajan kuluessa käännyttämään suuren osan intiaaneja katoliseen uskoon. Mutta 1830-luvun alussa myös intiaanien omat uskonnollis-poliittiset hurmosliikkeet alkoivat nousta täällä. Näissä liikkeissä oli perinteisiä intiaanien uskomuksia ja myöhemmin myös kristinuskosta lainattuja vaikutteita. Nämä liikkeet pyrkivät rituaaleillaan eroon valkoisista[59] ja lienevät vaikuttaneet joitakin intiaanisotia edistävästi. 1840-luvulla amerikkalaiset uudisasukkaat ja kullanetsijät tulivat Idahoon ja Oregoniin. Ylätasangon intiaanit sotivat valkoisten kanssa 1840- ja 1850-luvuilla ja myöhemminkin[60]. Esimerkiksi sahaptinit eli nez percet vastustivat valkoisia turkismetsästäjiä 1830-luvulla[61]. Vuoden 1853 isorokko oli intiaanien mielestä valkoisten tahallaan aiheuttama[59]. Vuonna 1855 valkoiset määräsivät alueen intiaanit reservaatteihin, ja moni päällikkö taipui pakon edessä[59], mutta pian puhkesi kapina. Yakimojen päällikkö Kamamaiakin oli vuosia koettanut saada intiaanit taisteluun vastaan, mutta monet olivat ajatusta vastustaneet. Intiaanisota alkoi siitä, kun yakimat ja wallawallat tappoivat joitakin kullanetsijöitä[59]. Monet heimot olivat nyt sotapolulla yakimoiden selvästi johtaessa, mutta tavallisesti vain osa kustakin heimosta lähti taisteluun valkoisia vastaan. Intiaaneilla oli vain vähän tuliaseita, mutta toisella puolen valkoisten armeijan ja paikallisen miliisin välinen huono yhteistyö heikensi pitkän aikaa valkoisten sotilaallista iskukykyä. Intiaanit pelkäsivät valkoisten harvoja tykkejä. Yleensä valkoiset voittivat vuosina 1855-1856 Washingtonin länsi- ja keksiosissa käydyt taistelut, jotka jatkuivat seuraavina vuosina enää pelkkinä kahakoina. Vuonna 1858 sota voimistui Itä-Washingtonissa ja Oregonin koillisoissa, kun paikalliset heimot liittyivät siihen[62]. Tämä uusi taistelujen aalto vei intiaanit tappioon, mutta toisaalta melko vähän intiaaneja kuoli. Sodassa hirtettiin 24 intiaania.

Muun muassa walalwallat ja yakimat olivat mukana preerian intiaanisodassa 1853-1898. Vuonna 1896 sahaptinien alueelta löytyi kultaa, ja he menettivät 7/8 vuonna 1955 sovitusta alueestaan valkoisille[63].

1870-luvulla alueen eteläosissa wanapameihin kuuluva profeetta Smohalla loi uneksijoiden liikkeen, joka väitti saavansa sanomia unista ja herättävänsä kuolleet henkiin tanssien ja riittien avulla. Liike vastusti alkoholia ja maanviljelyä[62]. Liike aiheutti intiaaneissa vuosina 1870-1885 kansalaistottelemattomuuden aallon, muttei liene vaikuttanut intiaanisotiin siinä määrin kuin on väitetty. Sen sijaan liike luultavasti toimi sysäyksenä Suuressa Altaassa syntyneeseen Wowokan henkitanssiin. Vuonna 1872 näkyi esim nez perce-heimon jakautumien valkoisia vaikutteita kannattaviin ja niitä vastustaviin ryhmiin[49] jotka olivat suunnilleen yhtä suuria. Valkoisia vastustavat asuivat reservaatin ulkopuolella. Intiaanien piti muuttaa hyvin pieneen, käytännössä elinkelvottomaan reservaattiin[64]. Kun lisäksi valkoiset uudisraivaatjat kyntivät Koillis-Oragonin Wallowan laakson intiaanien arvokkaana pitämät kamasniityt pois, nez perce-intiaanien päällikkö Joseph eli Hinmaton Yalakit "vesiltä lähestyvä ukkonen" vihastui. Sahaptinien kapina vuonna 1877 valkoisia vastaan oli pitkälle valkoisia eniten vastustavien päälliköiden ajama[65]. Se alkoi siitä, kun muutamat sahaptinit tappoivat päälliköiden tietämättä muutaman valkoisen. Esimerkiksi Big Holessa valkoiset tappoivat 80 nez perceä, joista 50 naisia ja lapsia[66]. Leirissä satoi luoteja kuin rakeita, eräässä teltassa sotilas tappoi viisi lasta, mutta sotilaiden riehuessa leirissä kaksi päällikköä kokosi soturinsa vastahyökkäykseen ja valtasi leirin takaisin. Nyt miehet näkivät tapetut ja vammauteut vaimonsa ja lapsensa[67]. Valkoiset ottivat noin 3000 Josephin johtamaa sahaptinia vangiksi pitkän takaa-ajon jälkeen[68], kun nämä yrittivät turvaan Kanadan puolelle dakota-intiaanien luokse. Joseph antautui, kun monet intiaaniheimon johtajista olivat kuolleet. Suurin osa pakoon yrittävistä intiaaneista jäi valkoisten vangeiksi, mutta 300 ehätti silti rajan yli Kanadaan onnistumalla murtautumaan pois saarrosta[69]. Jopa intiaanien vastustaja kenraali Miles ylisti päällikkö Josephia viisaimmaksi ja älykkäimmäksi intiaaniksi, jonka tunsi. Moni noin 4/5 Missourin soille siirretystä intiaanista kuoli tauteihin[70]. Kun sahaptinit sitten saivat 1885 palata Luoteisvuoristoon, heitä oli vain 257, kun vuonna 1875 oli ollut 3300[71].

Tästä huolimatta monia ylätasangon intiaaneja elää vieläkin reservaateissa[72].

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Coe M & Snow D & Benson E: Atlas of Ancient America. Facts On File, 1993. ISBN 0-8160-1199-0, ISBN 978-0-81601199-5. (englanniksi)
  • Kero R: Intiaanien Amerikka. Otava, 1986. ISBN 951-1-08974-9.
  • Legay G: Intiaaniatlas. WSOY, 1995. ISBN 951-0-20440-4.
  • Lips E: Intiaanit. Suom. Renne Nikupaavola. Weilin+Göös, 1978. ISBN 951-35-1526-5.
  • Goddard I (toim.) & Sturtevant W C (päätoim.): Languages. Handbook of North American Indians vol. 17. Smithsonian Institution, 1996. ISBN 978-0-87474-197-1.
  • Taylor C F & Sturtevant W C (toim.): Suuri intiaanikirja. Gummerus, 1995. ISBN 951-20-4749-7.
  • Virrankoski P: Pohjois-Amerikan intiaanit - intiaanikansojen kulttuuri ja historia Rio Grandelta Yukon-joelle. uusittu laitos teoksesta Pohjois-Amerikan intiaanit. 1977.. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1994. ISBN 951-717-7887.
  • Waldman, C: Atlas of the North American Indian. Fact On File Publications, 1985. ISBN 0-87196-850-9.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kotka ja vaahteranlehti - Johdatus Pohjois-Amerikan tutkimukseen, Markku Henriksson, Yliopistopaino Helsinki 1994, Helsingin Yliopisto, Lahden oppimateriaaleja 26, ISBN 951-45-6628-9, s. 92
  2. Sturtevant 1996, s 100
  3. a b c Virrankoski 1994, s 352
  4. Sturtevant 1996, s 100
  5. Legay s. 70
  6. Sturtevant s 100-101
  7. Virrankoski 1994, s 355
  8. Sturtevant 1996, s 101
  9. a b c d e f g Lips s 60
  10. a b c d e f g h i Virrankoski 1994, s 353
  11. Lips s 58
  12. Lips s. 55
  13. Legay s. 70
  14. Legay s. 70
  15. Lips s 58
  16. Virrankoski 1994, s 357
  17. Lips s 58
  18. Lips s 60-61
  19. a b c d e f g Virrankoski 1994, s 356
  20. Virrankoski 1994, s 355
  21. Lips s 58
  22. Virrankoski 1994, s 355
  23. Lips s 55
  24. Virrankoski 1994, s 357
  25. Virrankoski 1994, s 355
  26. Sturtevant 1996, s 102
  27. Lips s 61
  28. Virrankoski 1994, s 355
  29. Sturtevant 1996, s 103
  30. a b c d e f Sturtevant 1996, s 102
  31. Virrankoski 1994, s 363
  32. Lips 1774, s 55
  33. Virrankoski 1994, s 363
  34. Stuirtevant s. 100-101
  35. Legay s. 70
  36. a b c d Sturtevant 1996, s 101
  37. Lips 1978, s 55
  38. Sturtevant 1996, s 101
  39. a b c d Sturtevant 1996, s 100
  40. Virrankoski 1994, s 359
  41. Lips s 55
  42. Legay, intiaaniatlas, s. 5
  43. Coe 1986, Atlas of ancient america, s. 43-44
  44. Legay, s 5
  45. The Keatley Creek Site
  46. Keatley Creek... a look into the past
  47. Sturtevant s. 103
  48. Sturtevant 1996, s 103
  49. a b c d e Sturtevant 1996, s 109
  50. Sturtevant 1996, s 109
  51. Sturtevant 1996, s 104
  52. Virrankoski 1994, s 357
  53. Sturtevant 1996, s 104
  54. Waldman 1985, s 56
  55. Legay s. 72
  56. Legay s 74
  57. Legay s 72
  58. Virrankoski 1994, s 357
  59. a b c d Virrankoski 1994, s 358
  60. Legay s. 72, 73, 74
  61. Legay s 74
  62. a b Virrankoski 1994, s 359
  63. Legay s 74
  64. Lips s 62
  65. Virrankoski 1994, s 365
  66. Sturtevant 1996, s 112
  67. Sturtevant 1996, s 113
  68. Sturtevant 1996, s 112
  69. Virrankoski 1994, s 366
  70. Lips 1978 s 63
  71. Legay, s. 5
  72. Legay, s. 72-73