Poggio Bracciolini
Gian Francesco Poggio Bracciolini (11. helmikuuta 1380 Terranuova, Firenzen tasavalta – 30. lokakuuta 1459 Firenze, Firenzen tasavalta) oli Firenzen kansleri, kulttuurivaikuttaja, varhainen humanisti, paavien uskottu, hedonisti ja tarinankertoja. Monet nykyisistä tekstityyppien fonteista pohjautuvat Bracciolinin keräilyharrastukseen.[1]
Nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Bracciolini syntyi vuonna 1380 köyhään notaarin perheeseen, joka muutti usein paikkakuntaa päästäkseen karkuun velkojiaan. Parin kymmenen ikäisenä lahjakas Bracciolini suuntasi saamansa suosituskirjeen kanssa Firenzeen, toiveenaan jatkaa opintoja. Erityisen kauniin käsialan vuoksi hän sai töitä kirjojen ja asiakirjojen kopiojana. Säästämillään rahoilla hän kouluttautui notaariksi sekä otti latinan kielen yksityistunteja.[2]
Työura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuuluisan humanistin ja Firenzen kanslerin Coluccio Salutatin kautta Bracciolini tutustui Niccolò de’ Niccoliin, varakkaan suvun poikaan. Varsin erilaisista lähtökohdista huolimatta heillä oli yksi yhteinen intohimo: Antiikin aika. Miehet kävivät latinankielistä kirjeenvaihtoa, joissa kielioppi näytteli suurta osaa.[2]
Edistääkseen uraansa Bracciolini hankki vuonna 1404 työn paavin hallintokoneistosta, kuuriasta. Käsialansa ja latinan kielen taitonsa ansiosta hän eteni yhdeksi paavin kuudesta sihteeristä. Työpaikastaan huolimatta – tai ehkä juuri sen takia – Bracciolini halveksi munkkeja ja hengenmiehiä. Hän puki ajatuksiaan kirjoituksiksi, jonka seurauksena syntyi Facetiae (suom. Kaskuja). Teoksestaan huolimatta Bracciolini uskoi Jumalaan. Bracciolini ehti palvella neljää paavia, kunnes Johannes XXIII:n viraltapano vuonna 1415 jätti hänet ilman työpaikkaa.[2]
Antiikin tekstien keräily[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Bracciolini päätti omistautua intohimolleen ja alkoi metsästää antiikin käsikirjoituksia. Hän löysikin kaksi Ciceron unohdettua puhetta, Quintilianuksen puhetaidon oppaan Institutio Oratoria (suom. Puhujan kasvatus) sekä Lucretiuksen runokokoelman De rerum natura (suom. Maailmankaikkeudesta). Viimeksi mainittu saattoi tuohon aikaan olla ainoa olemassa oleva kopio alkuperäisteoksesta. Bracciolini ja Niccoli teettivät kopiot teoksista.[2]
Niccolò de’Niccoli käytti paljon rahaa kirjojen ja käsikirjoitusten hankkimiseen. Bracciolini taas teetti jäljennöksiä teksteistä, joita hän ei voinut ostaa. Jäljennökset tehtiin Cosimo de’ Medicin kirjureiden käyttämällä kirjoitustyylillä, kursiivilla. Tekstit tulivat tunnetuiksi, kun Cosimo avasi Firenzeen Euroopan ensimmäisen julkisen kirjaston vuonna 1437. Sen kautta levisivät yleiseen käyttöön myös keräilijöiden käyttämät kirjoitustyylit.[1]
Löytääkseen lisää uhattuja teoksia Bracciolini otti vastaan viran Winchesterin piispan sihteerinä. Englannin nuoret luostarit eivät tarjonneet merkittäviä kirjalöytöjä ja niinpä hän palasi Roomaan ja kuurian palvelukseen. Tässä virassa Bracciolini ehti palvella vielä kolmea uutta paavia. Vuonna 1436 hän avioitui ylhäisen, itseään 38 vuotta nuoremman firenzeläisen Vaggia di Gino Buondelmontin kanssa. He saivat viisi poikaa ja yhden tyttären. Kuollessaan vuonna 1459 Bracciolini oli Firenzen kansleri ja vauras mies.[2]
Kirjailijana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Poggio oli ahkera kirjoittaja. Hän kirjoitti Firenzen historian sekä lyhyitä filosofisia ja poliittisia tekstejä. Uskonnollista tekopyhyyttä hän arvosteli teoksessa Contra hypocritas dialogus.[3]
Luetuin Poggion teos on kaskukokoelma Liber facetiarum eli lyhyesti Facetiae. Siinä on 273 kaskua tai tarinaa. Kirjoittajan tavoite oli lukijan huvittamisen lisäksi parantaa tämän keskustelutaitoa, sillä sivistyneeseen keskusteluun kuului taito kertoa pieniä sukkeluuksia. Teoksen kaskut on kirjoitettu vuosina 1432–1452 ja niiden tyyli on moninainen. Se on toiminut mallina myöhemmille vitsikirjoille. Monet kertovat nimeltä mainittujen henkilöiden kommelluksista. Positiivisesti kuvatuista henkilöistä useimmin mainitaan Antonio Loschi, jota Poggio piti sanavalmiina, rohkeana ja eri tilanteisiin sopeutuvana. Herjaa heitetään uskonnollisesta teeskentelystä, maalaismoukista, kirkonmiehistä ja Bolognan ja Venetsian asukkaista, mutta osansa saa myös Poggion kotikaupunki Firenze.[3]
Kirjoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Kaskuja. Tarinakokelma 1400-luvun Firenzestä (Yliopistopaino, 2006)
- An Seni Sit Uxor Ducenda (suom. Avioliitosta vanhalla iällä)
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b Erik Kjersgaard & Toels Dahlerup: Otavan suuri maailmanhistoria 9: Myöhäiskeskiaika ja renessanssi, s. 190, 214. Päätoimittaja Erling Bjøl. Suomentanut Heikki Eskelinen. Helsingissä: Otava, 1984. ISBN 951-1-08056-3.
- ↑ a b c d e Tieteen kuvalehti Historia 5/2014, s. 44–51
- ↑ a b Matilainen, Pekka: Muutoksen tekijät : Renessanssin synty ja perintö, s. 112–117. Atena Kustannus, 2016. ISBN 978-952-300-238-8.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Poggio Bracciolini Wikimedia Commonsissa
| ||||||||||||||||||||||||||
