Meriratamo
| Meriratamo | |
|---|---|
 |
|
| Uhanalaisuusluokitus | |
|
|
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Kasvit Plantae |
| Alakunta: | Putkilokasvit Tracheobionta |
| Kaari: | Siemenkasvit Spermatophyta |
| Alakaari: | Koppisiemeniset Magnoliophytina |
| Luokka: | Kaksisirkkaiset Magnoliopsida |
| Lahko: | Lamiales |
| Heimo: | Ratamokasvit Plantaginaceae |
| Suku: | Ratamot Plantago |
| Laji: | maritima |
| Kaksiosainen nimi | |
|
Plantago maritima |
|
| Katso myös | |
Meriratamo (Plantago maritima) on monivuotinen merenrannikoiden ruohokasvi ratamokasvien (Plantaginaceae) heimossa.
Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Meriratamo kasvaa 10–30 senttimetriä korkeaksi. Lehtien keskeltä nouseva vana on tavallisesti lehtiä pidempi, kaarevatyvinen ja tiuhaan lyhyt- ja myötäkarvainen. Möyheitä, kaljuja lehtiä on lukuisia. Lehtien lapa on tasasoukka tai tasasoukan suikea, 2–15 mm leveä. Lehdet ovat väriltään harmahtavanvihreitä ja ovat joskus harvahampaisia. Kukinto on tavallisesti pitkä lieriömäinen tähkä, mutta joskus tähkä on lyhyt tai jopa palleromainen. Meriratamo kukkii Suomessa kesä–elokuussa. Hedelmä on kota, jossa on 2–4 siementä.[2]
Meriratamon voi sekoittaa samoilla kasvupaikoilla usein esiintyvään merisuolakkeeseen (Triglochin maritima).[3]
Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Meriratamoa tavataan Euroopassa merenrannikolla Pohjois-Espanjasta Vienanmerelle, Itämeren rannoilla sekä Britteinsaarilla. Lajia tavataan Keski- ja Etelä-Euroopassa myös paikoin sisämaassa. Meriratamon alalajeja tavataan laajalla alueella Aasiassa ja Pohjois-Amerikassa.[3] Suomessa meriratamo on yleinen merenrannikon kasvi kaikilla rannikkoalueilla. Runsaimmin lajia esiintyy Etelä-Suomessa. Satunnaisesti sitä tavataan myös sisämaasta.[4]
Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Meriratamo viihtyy merenrantojen niityillä, kivikoissa ja kallioraoissa.[2] Laji on levinnyt vähitellen myös valtateiden varsille, jossa se hyötyy maanteiden suolaamisesta.[5] Ilmiö on Suomessa suhteellisen uusi, esimerkiksi Oulussa ensimmäiset havainnot meriratamon leviämisestä valtateiden varsia myöten sisämaahan tehtiin 1980-luvulla.[6]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Oulun kasvit. Piimäperältä Pilpasuolle. Toim. Kalleinen, Lassi & Ulvinen, Tauno & Vilpa, Erkki & Väre, Henry. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Norrlinia 11 / Oulun kaupunki, Oulun seudun ympäristövirasto, julkaisu 2/2005. Yliopistopaino, Helsinki 2005.
- Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.
- Ålands flora. Toim. Hæggström, Carl-Adam & Hæggström, Eeva. Ålandstryckeriet, Mariehamn 2008.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Plantago maritima IUCN Red List of Threatened Species. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. (englanniksi)
- ↑ a b Retkeilykasvio 1998, s. 394.
- ↑ a b Den virtuella floran: Gulkämpar (ruotsiksi) Viitattu 22.3.2010.
- ↑ Lampinen, R. & Lahti, T. 2009: Kasviatlas 2008. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki. Kasviatlas 2008: Meriratamon levinneisyys Suomessa Viitattu 22.3.2010.
- ↑ Ålands flora 2008, s. 288.
- ↑ Oulun kasvit 2005, s. 32.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Kasviatlas 2020: Meriratamon levinneisyys Suomessa.
- Pinkka – Lajintuntemuksen oppimisympäristö: Meriratamo (Plantago maritima)
- Luontoportti: Meriratamo (Plantago maritima)
- United States Department of Agriculture (USDA): Plantago maritima (englanniksi)
|