Pitkälehtikihokki
| Pitkälehtikihokki | ||||||||||||||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
 |
||||||||||||||||||||
| Tieteellinen luokittelu | ||||||||||||||||||||
|
||||||||||||||||||||
| Kaksiosainen nimi | ||||||||||||||||||||
| Drosera longifolia L. |
||||||||||||||||||||
 |
||||||||||||||||||||
| Pitkälehtikihokin levinneisyys | ||||||||||||||||||||
| Katso myös | ||||||||||||||||||||
 Pitkälehtikihokki Wikispeciesissä |
Pitkälehtikihokki (Drosera longifolia, synon. Drosera anglica) on lähinnä soilla viihtyvä monivuotinen, melko pienikokoinen kihokkilaji. Muiden kihokkilajien tapaan se on lihansyöjäkasvi ja tyydyttää osa typentarpeestaan pyydystämällä passiivisesti pieniä hyönteisiä, jotka tarttuvat kihokinlehden tahmeaa nestettä erittäviin pyyntikarvoihin.
Sisällysluettelo |
Ulkonäkö ja koko [muokkaa]
Pitkälehtikihokin lehdet muodostavat melko pystykasvuisen ruusukkeen. Lehtien ruoti on 2–5 cm pitkä. Punaisten,nuppineulan muotoisten, tahmeiden pyyntikarvojen peittämä lehtilapa on pituudeltaan 10–25 millimetriä ja leveydeltään 3–7 millimetriä. Leveimmillään lapa on kärkiosastaan. Lehtiruusukkeen keskeltä nouseva suora kukkavana on 6–20 cm pitkä. Vanan päässä on pienten valkoisten kukkien muodostama kukinto, joka on muodoltaan yksihaarainen viuhko eli kiemura. Pienet kukat ovat kaksineuvoisia ja säteittäisiä. Verhiö ja teriö ovat neljä- tai viisilehtisiä. Terälehdet ovat väriltään valkoisia. Kukat avautuvat vain lyhyeksi aikaa aurikoisella säällä. Suomessa pitkälehtikihokki kukkii kesä-heinäkuussa. Hedelmä on kota, siemenet ovat sileäpintaisia.[1][2]
Pitkälehtikihokki voi levitä paitsi siementen avulla, myös kasvullisesti syyskesällä muodostuvista jälkisilmuista. Kasvi talvehtii lehtiruusukkeen kärkisilmun avulla, muiden lehtien lakastuessa.[3]
Lähilajeista pienikokoinen pitkälehtikihokki muistuttaa pikkukihokkia (D. intermedia), jolla on myös pitkulaiset lehtilavat, mutta on huomattavasti pienempikokoinen. Pyöreälehtikihokista (D. rotundifolia) pitkälehtikihokin puolestaan erottaa erityisesti lehtilapojen muodosta, jotka ensin mainitulla ovat pyöreähköt. Pitkälehtikihokki voi risteytyä pyöreälehtikihokin kanssa lajien yhteisillä kasvupaikoilla, jolloin syntyy kantalajeja isokokoisempi risteymä D. longifolia x rotundifolia.[4]
Levinneisyys [muokkaa]
Pitkälehtikihokkia tavataan Euroopassa Britteinsaarilta, Itä-Ranskasta ja Alppien alueelta itään Keski-Venäjälle saakka. Etelässä levinneisyysalue rajoittuu Pohjois-Italiaan, Unkariin sekä Pohjois-Romaniaan ja -Ukrainaan. Pohjoisessa lajia tavataan Fennoskandian pohjoisosiin ja Pohjois-Venäjälle saakka. Pienempiä esiintymiä on muun muassa Pyreneillä, Kreikassa, Keski-Romaniassa ja Etelä-Ukrainassa. Levinneisyysalue jatkuu hajanaisena Venäjällä Aasian puolelle läpi Etelä- ja Keski-Siperian aina Tyynelle valtamerelle saakka. Lajia kasvaa myös Pohjois-Japanissa. Pohjois-Amerikassa pitkälehtikihokkia kasvaa suuressa osassa Alaskaa ja Kanadaa arktisimpia alueita lukuun ottamatta, sekä etelämpänä myös Kalliovuorilla. Lajia tavataan myös Hawaijilla.[5]
Suomessa pitkälehtikihokki on alkuperäislaji, jota tavataan koko maassa jokseenkin yleisenä.[4] Runsain laji on Koilismaalla sekä Kaakkois- ja Pohjois-Lapissa.[6] Pohjois-Suomessa tavataan yleisesti myös pitkälehtikihokin pienikokoisempi muoto, f. pusilla.[4]
Elinympäristö [muokkaa]
Pitkälehtikihokki kasvaa monenlaisilla soilla: rämeiden, nevojen ja lettojen kuljuissa ja rimmissä sekä luhtasoilla. Lajia tavataan myös rannoilla, hylättyjen sorakuoppien tihkuisilla pohjilla ja järvien vesijättömailla.[4]
Lehtiensä tahmeilla karvoilla pitkälehtikihokki pyydystää hyönteisiä. Hyönteisen jäätyä kiinni karvoihin kietoutuu lehti hitaasti sen ympärille ja lopulta se tukehtuu limaan. Lehden entsyymit sulattavat saaliin kasvin ravinnoksi. Hyönteisravinto on kasville arvokas ravinnonlisä niukkaravinteisilla soilla.[7]
Käyttö [muokkaa]
Eri kihokkilajeja on perinteisesti käytetty känsien ja liikavarpaiden hoitamiseen. Kihokkeja on Ruotsissa käytetty myös viilin tapaisen maitotuotteen valmistukseen. Astia hierottiin kihokinlehdillä, johon sitten kaadettiin vastalypsettyä maitoa käymään.[5]
Lähteet [muokkaa]
- Hallman, Johanna: Pikkukihokki. Teoksessa Suomen uhanalaiset kasvit. Toim. Ryttäri, Terhi & Kalliovirta, Mika & Lampinen, Taina. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki 2012, s. 157–159. ISBN 978-951-31-6593-2.
- Hämet-Ahti, L., Suominen, J., Ulvinen, T. & Uotila, P. (toim.): Retkeilykasvio. Helsinki: Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, 1998. ISBN 951-45-8167-9.
Viitteet [muokkaa]
- ↑ Retkeilykasvio 1998, s. 236–237.
- ↑ Hallman 2012, s. 157.
- ↑ Hallman 2012, s. 158.
- ↑ a b c d Retkeilykasvio 1998, s. 237.
- ↑ a b Den virtuella floran: Storsileshår (myös levinneisyyskartat) Viitattu 17.4.2013. (ruotsiksi)
- ↑ Lampinen, R., Lahti, T. & Heikkinen, M. 2012: Kasviatlas 2011: Pitkälehtikihokin levinneisyys Suomessa. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Helsinki. Viitatu 17.4.2013.
- ↑ Den virtuella floran: Sileshår Viitattu 17.4.2013. (ruotsiksi)
Aiheesta muualla [muokkaa]
- Kasviatlas 2011: Pitkälehtikihokin levinneisyys Suomessa
- Valokki-nettikasvio: Pitkälehtikihokki (Drosera longifolia)
- Peda.net: Pitkälehtikihokki
