Pitkälehtikihokki

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Pitkälehtikihokki
Drosera anglica ne1.JPG
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Caryophyllales
Heimo: Kihokkikasvit Droseraceae
Suku: Kihokit Drosera
Laji: longifolia
Kaksiosainen nimi
Drosera longifolia
L.
Levinneisyyskartta
Pitkälehtikihokin levinneisyys
Pitkälehtikihokin levinneisyys
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Pitkälehtikihokki Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Pitkälehtikihokki Commonsissa

Pitkälehtikihokki (Drosera longifolia, synon. Drosera anglica) on lähinnä soilla viihtyvä monivuotinen, melko pienikokoinen kihokkilaji. Pystykasvuisen lehtiruusukkeen keskeltä nousee 6–20 senttimetriä pitkä kukkavana, jonka päässä on valkoisten kukkien muodostama yksihaarainen viuhkokukinto. Muiden kihokkilajien tapaan se on lihansyöjäkasvi ja tyydyttää osa typentarpeestaan pyydystämällä passiivisesti pieniä hyönteisiä, jotka tarttuvat kihokinlehden tahmeaa nestettä erittäviin pyyntikarvoihin. Pitkälehtikihokkia tavataan Euraasiassa Britteinsaarilta Venäjälle ja hajanaisena Tyynellemerelle saakka. Lisäksi sitä kasvaa muun muassa Japanissa ja Pohjois-Amerikassa.

Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pitkälehtikihokin kukka.
Pitkälehtikihokin nystykarvainen, tahmea lehti, johon on jäänyt kiinni hyönteinen.

Pitkälehtikihokin lehdet muodostavat melko pystykasvuisen ruusukkeen. Lehtien ruoti on 2–5 cm pitkä. Punaisten, nuppineulan muotoisten, tahmeiden pyyntikarvojen peittämä lehtilapa on pituudeltaan 10–25 millimetriä ja leveydeltään 3–7 millimetriä. Leveimmillään lapa on kärkiosastaan. Lehtiruusukkeen keskeltä nouseva suora kukkavana on 6–20 cm pitkä. Vanan päässä on pienten valkoisten kukkien muodostama kukinto, joka on muodoltaan yksihaarainen viuhko eli kiemura. Pienet kukat ovat kaksineuvoisia ja säteittäisiä. Verhiö ja teriö ovat neljä- tai viisilehtisiä. Terälehdet ovat väriltään valkoisia. Kukat avautuvat vain lyhyeksi aikaa aurikoisella säällä. Suomessa pitkälehtikihokki kukkii kesä-heinäkuussa. Hedelmä on kota, siemenet ovat sileäpintaisia.[1][2]

Pitkälehtikihokki voi levitä paitsi siementen avulla, myös kasvullisesti syyskesällä muodostuvista jälkisilmuista. Kasvi talvehtii lehtiruusukkeen kärkisilmun avulla, muiden lehtien lakastuessa.[3]

Lähilajeista pienikokoinen pitkälehtikihokki muistuttaa pikkukihokkia (D. intermedia), jolla on myös pitkulaiset lehtilavat, mutta on huomattavasti pienempikokoinen. Pyöreälehtikihokista (D. rotundifolia) pitkälehtikihokin puolestaan erottaa erityisesti lehtilapojen muodosta, jotka ensin mainitulla ovat pyöreähköt. Pitkälehtikihokki voi risteytyä pyöreälehtikihokin kanssa lajien yhteisillä kasvupaikoilla, jolloin syntyy kantalajeja isokokoisempi risteymä D. longifolia x rotundifolia.[4]

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pitkälehtikihokkia tavataan Euroopassa Britteinsaarilta, Itä-Ranskasta ja Alppien alueelta itään Keski-Venäjälle saakka. Etelässä levinneisyysalue rajoittuu Pohjois-Italiaan, Unkariin sekä Pohjois-Romaniaan ja -Ukrainaan. Pohjoisessa lajia tavataan Fennoskandian pohjoisosiin ja Pohjois-Venäjälle saakka. Pienempiä esiintymiä on muun muassa Pyreneillä, Kreikassa, Keski-Romaniassa ja Etelä-Ukrainassa. Levinneisyysalue jatkuu hajanaisena Venäjällä Aasian puolelle läpi Etelä- ja Keski-Siperian aina Tyynellemerelle saakka. Lajia kasvaa myös Pohjois-Japanissa. Pohjois-Amerikassa pitkälehtikihokkia kasvaa suuressa osassa Alaskaa ja Kanadaa arktisimpia alueita lukuun ottamatta, sekä etelämpänä myös Kalliovuorilla. Lajia tavataan myös Havaijilla.[5]

Suomessa pitkälehtikihokki on alkuperäislaji, jota tavataan koko maassa jokseenkin yleisenä.[4] Runsain laji on Koillismaalla sekä Kaakkois- ja Pohjois-Lapissa.[6] Pohjois-Suomessa tavataan yleisesti myös pitkälehtikihokin pienikokoisempi muoto, f. pusilla.[4]

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pitkälehtikihokki kasvaa monenlaisilla soilla: rämeiden, nevojen ja lettojen kuljuissa ja rimmissä sekä luhtasoilla. Lajia tavataan myös rannoilla, hylättyjen sorakuoppien tihkuisilla pohjilla ja järvien vesijättömailla.[4]

Lehtiensä tahmeilla karvoilla pitkälehtikihokki pyydystää hyönteisiä. Hyönteisen jäätyä kiinni karvoihin kietoutuu lehti hitaasti sen ympärille ja lopulta se tukehtuu limaan. Lehden entsyymit sulattavat saaliin kasvin ravinnoksi. Hyönteisravinto on kasville arvokas ravinnonlisä niukkaravinteisilla soilla.[7]

Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eri kihokkilajeja on perinteisesti käytetty känsien ja liikavarpaiden hoitamiseen. Kihokkeja on Ruotsissa käytetty myös viilin tapaisen maitotuotteen valmistukseen. Astia hierottiin kihokinlehdillä, johon sitten kaadettiin vastalypsettyä maitoa käymään.[5]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hallman, Johanna: Pikkukihokki. Teoksessa Suomen uhanalaiset kasvit. Toim. Ryttäri, Terhi & Kalliovirta, Mika & Lampinen, Taina. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki 2012, s. 157–159. ISBN 978-951-31-6593-2.
  • Hämet-Ahti, L., Suominen, J., Ulvinen, T. & Uotila, P. (toim.): Retkeilykasvio. Helsinki: Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, 1998. ISBN 951-45-8167-9.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Retkeilykasvio 1998, s. 236–237.
  2. Hallman 2012, s. 157.
  3. Hallman 2012, s. 158.
  4. a b c d Retkeilykasvio 1998, s. 237.
  5. a b Den virtuella floran: Storsileshår (myös levinneisyyskartat) Viitattu 17.4.2013. (ruotsiksi)
  6. Lampinen, R., Lahti, T. & Heikkinen, M. 2012: Kasviatlas 2011: Pitkälehtikihokin levinneisyys Suomessa. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Helsinki. Viitatu 17.4.2013.
  7. Den virtuella floran: Sileshår Viitattu 17.4.2013. (ruotsiksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]