Pilkkumäntypistiäinen
| Pilkkumäntypistiäinen | |
|---|---|
.jpg) |
|
| Uhanalaisuusluokitus | |
| Suomessa: | |
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumalliset Eucarya |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Niveljalkaiset Arthropoda |
| Luokka: | Hyönteiset Insecta |
| Lahko: | Pistiäiset Hymenoptera |
| Alalahko: | Sahapistiäiset Symphyta |
| Yläheimo: | Lehtipistiäismäiset Tenthredinoidea |
| Heimo: | Havupistiäiset Diprionidae |
| Alaheimo: | Diprioninae |
| Suku: | Diprion |
| Laji: | pini |
| Kaksiosainen nimi | |
|
Diprion pini |
|
| Katso myös | |
Pilkkumäntypistiäinen (vanh. tavallinen mäntypistiäinen, Diprion pini) on pistiäisten lahkoon kuuluva hyönteinen. Lajin toukat käyttävät ravintonaan männynneulasia ja joukkoesiintymässä toukat saattavat syödä tuhansien hehtaarien suuruisia mäntymetsiä paljaaksi. Tästä seuraa männyille kasvutappioita, kuivumista ja seuraustuhoille altistumista.[2]
Koko ja ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pilkkumäntypistiäisen toukka on mustapäinen tai ruskea. Toukan kyljessä on mustia pilkkuja rivissä. Koiras on väriltään musta ja sen tuntosarvet ovat kaksipuolisesti kampamaiset ja tuuheat. Naaras on puolestaan keltaisenkirjava ja musta.[2]
Levinneisyys ja elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomessa pilkkumäntypistiäistä tavataan Pohjois-Lappia lukuun ottamatta koko maassa. Sodankylä on lajin pohjoisin löytöpaikka.[2]
Pilkkumäntypistiäinen elää yleensä harvalukuisena nuorissa valoisissa ja karuissa paikoissa elävissä männyissä. Tavallisesti joukkoesiintymät ovat taimikoissa, kuivilla kankailla, varttuneissa metsissä sekä joskus myös suomänniköissä.[2]
Lisääntyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Toukokuun puolivälistä heinäkuulle pilkkumäntypistiäiset aikuistuvat kotelokopistaan. Koiraspuoliset pilkkumäntypistiäiset lentävät naaraita nopeammin. Naaraat munivat neulasiin, noin 10–20 munaa neulasta kohti. Yksi naaras voi munia 60–160 munaa.[2]
Kolmesta neljään viikkoa kestävän munavaiheen jälkeen toukat kesä–heinäkuun vaihteessa alkavat kuoriutua. Tämän jälkeen toukat alkavat käyttää ravintonaan kaikenikäisiä neulasia. Elo–syyskuun aikana, mahdollisesti lokakuussakin, toukat laskeutuvat maahan, jonka jälkeen kutovat vahvan kotelokopan talvehtimista varten ympärilleen. Koppa on ruskea väriltään. Jälleen touko–heinäkuussa uudet aikuiset kuoriutuvat. Osa toukista saattaa tosin viettää kotelokopassa useammankin talven ennen aikuistumistaan. Suomessa on yksi pilkkumäntypistiäissukupolvi vuodessa.[2]
Tuhohyönteinen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pilkkumäntypistiäisten esiintyessä suurina massoina, saattavat ne syödä paljaaksi suuria alueita mäntymetsää. Tällaiset joukkoesiintymät päättyvät kannan romahtamiseen muutaman vuoden kuluessa.[2]
Mäntyjen silmut ovat kesän lopulla ja syksyllä jo ehtineet kehittyä, ja seuraavana keväänä männyt kykenevätkin tavallisesti kasvattamaan uudet neulaset, mikäli pilkkumäntypistiäinen on kesän lopulla tai syksyllä ne syönytkin. Jos syönti toistuu voimakkaana vuodesta toiseen, heikentyy puun elinvoima vakavasti ja osa puista kuivuu ja kuolee. Kuolemisia tapahtuu suurien esiintymien yhteydessä varsinkin, jos heikentyneiden puiden kimppuun käyvät vielä seuraustuholaiset, kuten pikikärsäkkäät ja ytimennävertäjät.[2]
Pilkkumäntypistiäisen joukkoesiintymiä on ollut esimerkiksi Kankaanpäässä vuosina 1967–1969, Kokkolassa vuosina 1970–1973, Itä-Uudellamaalla vuosina 1980–1983 ja Kauhajoella ja Harjavallassa vuosina 1989–1992. Tuhoalueet ovat olleet laajuudeltaan 100–2 500 hehtaaria. Vuosien 1997–1999 välisenä aikana eriasteisia tuhoja oli noin 300 000 hehtaarilla. Tuhot tapahtuivat Satakunnassa, Pohjois-Karjalassa, Keski-Suomessa, Pohjois-Savossa, Etelä-, Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla ja eteläisessä Kainuussa.[2]
Torjunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pilkkumäntypistiäisiä voidaan torjua torjunta-aineruiskutuksella, tavallisesti heinäkuussa, jolloin toukat kuoriutuvat. Torjuntaan soveltuvat aineet, jotka sisältävät diflubentsuronia tehoaineenaan. Nämä aineet estävät kitiinin synteesin, joka on pilkkumäntypistiäisen toukille välttämätön. Biologinen torjuntakeino monisärmiövirus ei lajiin tehoa. Taimikoissa torjunta suoritetaan moottoriruiskuilla ja varttuneissa metsissä lentolevityksenä.[2]
Siemenpuuhakkuu on suositeltavinta tehdä pilkkumäntypistiäisten joukkoesiintymän loputtua, jos halutaan välttää tuhon keskittyminen siemenpuihin. Tavallisesti pilkkumäntypistiäinen jättää pienet männyntaimet rauhaan, mutta ravinnon loputtua suurista puista, saattavat toukat siirtyä pientenkin taimien kimppuun. Lisäksi taimikon harvennus-, hoito- ja päätehakkuut kannattaa tehdä joukkoesiintymän loputtua.[2]
Mikäli tuhoalue hakataan kokonaan, saattavat pilkkumäntypistiäiset siirtyä ympäröiviin metsiin.[2]
Pilkkumäntypistiäisen saalistajia ovat ainakin seuraavat: metsähiiri (Apodemus flavicollis), pikkumetsähiiri (Apodemus sylvaticus), metsämyyrä (Clethrionomys glareolus), samettimuurahainen (Formica cinerea) ja kaljukekomuurahainen (Formica polyctena).[3]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Juho Paukkunen: Pilkkumäntypistiäinen – Diprion pini Suomen Lajitietokeskus. 2019. Viitattu 23.3.2022.
- ↑ a b c d e f g h i j k l Pakkala, P., Väkevä, J., Varama, M., Kankaanhuhta, V.: Pilkkumäntypistiäinen (Diprion pini) Metla. Arkistoitu 27.9.2008. Viitattu 5.11.2008.
- ↑ Centre for Agriculture and Biosciences International (CABI), Invasive Species Compendium: Diprion pini (common pine sawfly) (englanniksi)
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Laji.fi: Pilkkumäntypistiäinen (Diprion pini)
- Fauna Europaea: Diprion pini (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)
- Plantwise: Common pine sawfly (Diprion pini) (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)
- Pherobase: Semiochemicals of Diprion pini, the Common pine sawfly (englanniksi)
- Purdue University: Diprion pini (englanniksi) (pdf)