Pikkuvarpunen

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Pikkuvarpunen
Tree Sparrow August 2007 Osaka Japan.jpg
Uhanalaisuusluokitus: Elinvoimainen [1]
Elinvoimainen
Tieteellinen luokittelu
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Luokka: Linnut Aves
Lahko: Varpuslinnut Passeriformes
Heimo: Varpuset Passeridae
Suku: Varpuset Passer
Laji: montanus
Kaksiosainen nimi
Passer montanus
(Linnaeus, 1758)
Levinneisyyskartta
Passermontanusmap.png
Alalajit
  • Passer montanus montanus
  • Passer montanus transcaucasicus
  • Passer montanus dilutus
  • Passer montanus dybowskii
  • Passer montanus kansuensis
  • Passer montanus tibetanus
  • Passer montanus iubilaeus
  • Passer montanus obscuratus
  • Passer montanus saturatus
  • Passer montanus malaccensis
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Pikkuvarpunen Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Pikkuvarpunen Commonsissa

Pikkuvarpunen (Passer montanus) on laajalle levinnyt Vanhan maailman varpunen. Alun perin Linné nimesi lajin peipoksi, Fringilla montanus.

Koko ja ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pikkuvarpunen on noin 14–16 cm pitkä ja 22–23 g painava varpusen sukulaislaji. Pikkuvarpusista suurin osa on olemukseltaan hieman varpusia sirompia. Tärkeimpiä eroja varpuseen ovat pähkinänruskea päälaki, musta täplä valkoisella poskella ja kirkassointisemmat äänet. Tyypillinen lentoääni on kova ”jäk, jäk”. Koiras ja naaras ovat samannäköisiä keskenään. Nuoren linnun pään väritys on harmaansävyinen. Kaikilla pikkuvarpusilla on täydellinen sulkasato elo–syyskuussa, minkä jälkeen ikäluokkia ei voi erottaa.

Vanhin suomalainen rengastettu pikkuvarpunen on ollut 6 vuotta 1 kuukautta 4 päivää vanha.[2] Euroopan vanhin pikkuvarpunen on ollut ranskalainen 13 vuotta 1 kuukautta vanha yksilö.[3]

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 2010 parimäärä Suomessa oli arviolta 140 000 – 200 000, kun se vielä 1990-luvulla oli noin 8,000 paria[4]. Euroopassa elää noin 52–96 miljoonaa yksilöä.[1] Pikkuvarpunen on levittäytynyt viime vuosien aikana monille uusille alueille Kaakkois- ja Etelä-Suomesta sekä Ahvenanmaalta. Vahvin kanta on edelleen noilla seuduilla, mutta suuria populaatioita on myös Lounais-Suomessa, pitkin länsirannikkoa aina Ouluun saakka ja Etelä-Pohjanmaalla.[5] Syksystä kevääseen kierteleviä/vaeltavia pikkuvarpusia havaitaan ympäri Etelä- ja Keski-Suomea.

Pikkuvarpunen on levinnyt lähes koko Euraasiaan Skandinaviasta Japaniin ja Indonesiaan, puuttuen vain aivan pohjoisimmista osista. Lajista tunnetaan ainakin 10 alalajia: nimialalaji montanus elää pääosassa Eurooppaa ja Siperiaa aina Mongoliaan, Altaille ja Ohotanmerelle idässä ja Välimeren pohjoisosiin etelässä; alalaji transcaucasicus (Buturlin, 1906) elää Balkanilla, Turkissa ja siitä itään Kaukasukselle ja Iranin pohjoisosiin sekä pohjoisessa Volgan laaksoon; alalaji dilutus (Richmond, 1896) elää Keski-Aasiassa; alalaji dybowskii (Domaniewski, 1915) elää itäisessä Aasiassa Amurilta Pohjois-Koreaan ja Mantšuriaan; alalaji kansuensis (Stresemann, 1932) elää Gansussa ja Zaidanin alueella Kiinassa; alalaji tibetanus (Baker, 1925) elää Tiibetin etelä- ja itäosissa; alalaji iubilaceus (Reichenow, 1907) elää itäisessä Kiinassa; alalaji obscuratus (Jacobi, 1923) elää Nepalissa, Sikkimissä, Pohjois-Intiassa ja Kiinan eteläosissa; alalaji saturatus (Stejneger, 1885) elää eteläisiltä Kuriileilta Etelä-Koreaan ja Japaniin ja sieltä etelään Taiwaniin ja Lounais-Kiinaan; alalaji malaccensis (Dubois, 1885) elää Kaakkois-Aasiassa ja Indonesian länsiosissa. Eri alalajien lintuja on siirretty muun muassa Amerikkaan ja Australiaan.[6]

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pikkuvarpusen tapaa varmimmin puutaloalueilta ja taajama-alueiden laitamilta, joissa on tarjolla pensasaitoja. Varsinkin orapihlaja-aidat ovat pikkuvarpusten suosiossa. Loppukesällä ja syksyllä pikkuvarpusia esiintyy myös pellon laitamilla ja rikkaruohostoissa, joissa saattaa kerääntyä useita kymmeniäkin yksilöitä kerralla.

Lisääntyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pikkuvarpunen on erittäin tehokas laji lisääntymään. Poikueita voi olla useita vuodessa, tavallisesti kaksi, ja poikuekokokin voi olla suhteellisen korkea. Pikkuvarpunen voi myös lisääntyä varpusen kanssa, jos oman lajin kumppania ei ole saatavilla. Tällaisia pikkuvarpusen ja varpusen risteymiä tavataan usein Suomessa.

Pikkuvarpusen pesä on tavallisesti rakennuksen tai puun kolossa tai pöntössä. Se on rakennettu pääasiassa heinänkorsista, kuivuneista lehdistä ja kuiduista, ja vuorattu höyhenillä ja karvoilla. Se on muodoltaan pyöreähkö, ja kulkuaukko on pesän sivussa. Ensimmäisen pesinnän muninta alkaa vapun jälkeen. Naaras munii tavallisimmin viisi munaa, joita molemmat emot hautovat lähes kaksi viikkoa. Poikaset lähtevät pesästä lentokykyisinä 15–20 vuorokauden ikäisinä ja itsenäistyvät parin viikon päästä.[6]

Ravinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pikkuvarpusen ravintoa kesällä ovat pääasiassa hyönteiset ja muut selkärangattomat ja kukkien nuput, ja muuna aikana siemenet sekä marjat. Talvella se käy lintulaudoilla.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b BirdLife International: Passer montanus IUCN Red List of Threatened Species. Version 2013.2. 2012. International Union for Conservation of Nature, IUCN, www.iucnredlist.org. Viitattu 9.3.2014. (englanniksi)
  2. Rengastajatoimikunta 2005: Rengastajan vuosikirja 2005. – Rengastustoimisto. Helsinki.
  3. EURING
  4. Suomen Lintuatlas: pikkuvarpunen 2006-2010
  5. Suomen lintuatlas, kartoitustilanne
  6. a b Perrins, Christopher M. (toim.) 1994: Handbook of the Birds of Europe, the Middle East and North Africa. – Oxford University Press. Hong Kong. ISBN 0-19-854679-3

Aiheesta lisää[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]