Pikkuleinikki

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Pikkuleinikki
Pigmybuttercup1.jpg
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Ranunculales
Heimo: Leinikkikasvit Ranunculaceae
Suku: Leinikit Ranunculus
Laji: pygmaeus
Kaksiosainen nimi
Ranunculus pygmaeus
Wahlenb.
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Pikkuleinikki Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Pikkuleinikki Commonsissa

Pikkuleinikki (Ranunculus pygmaeus) on pohjoisella pallonpuoliskolla kasvava arktisten alueiden pienikokoinen leinikkilaji. Pikkuleinikki on myrkyllinen kasvi.[1]

Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pikkuleinikkikasvusto.

Monivuotinen pikkuleinikki kasvaa 2–10 cm korkeaksi. Varsi on koheneva tai pysty. Aluslehdet ovat pitkäruotisia. Lehtien lapa on tavallisesti 10–15 mm leveä, muodoltaan munuaismainen ja kolmihalkoinen. Keskiliuska on tavallisesti ehyt ja sivuliuskat 2–3-halkoisia. Varsilehdet ovat tavallisesti ruodittomia ja niiden lehtien lapa kolmiliuskainen. Liuskat ovat kapean vastapuikeita ja ehyitä. Kukkaperä on lähes aina ainakin yläosastaan vaaleakarvainen, ja pitenee hedelmävaiheessa. Keltaisessa kukassa on kaksi kehäkiehkuraa. Verhiö on viisilehtinen, verholehdet ovat harvaan vaaleakarvaisia ja varisevat varhain. Myös terälehtiä on viisi kappaletta. Ne ovat tavallisesti verholehtiä pienempiä, 2–4 mm pitkiä ja mesikuopallisia. Suomessa pikkuleinikki kukkii heinä-elokuussa. Leveyttään korkeammassa hedelmistössä on noin 1 mm pituisia pähkylöitä, joissa on käyrä, alle 0,5 mm pitkä ota.[2]

Suomessa tavattavista leinikkikasveista pikkuleinikki muistuttaa eniten pohjanleinikkkiä (R. hyperboreus). Laji voi toisinaan risteytyä toisen arktisen leinikkilajin, lumileinikin (R. nivalis) kanssa.[3]

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pikkuleinikkiä tavataan pohjoisen pallonpuoliskon vuoristoissa ja arktisilla alueilla. Euroopassa sitä paikoin Alpeilla, Norjan, Ruotsin ja Suomen vuoristo- ja tunturialueilla, Islannissa, Huippuvuorilla sekä Pohjois-Venäjän arktisilla alueilla. Pohjois-Venäjällä levinneisyysalue jatkuu Siperian pohjoisimmissa osissa aina Tyynelle valtamerelle saakka. Itä-Siperiassa lajia tavataan myös etelämpänä. Pohjois-Amerikan puolella pikkuleinikkiä tavataan Alaskassa, Kanadan pohjoisosissa sekä Kalliovuorilla. Laji on levinnyt laajalle myös Grönlannissa.[3]

Suomessa pikkuleinikki on pohjoisimman Lapin kasvi. Sitä kasvaa Enontekiöllä, Muonion ja Kittilän pohjoisosissa sekä harvinaisena Utsjoella. Runsaimmiillaan laji on Kilpisjärven alueen suurtuntureilla.[4]

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pikkuleinikki viihtyy lumenviipymäpaikoilla, pahtojen kosteilla penkereillä ja sorakoilla. Suomessa se kasvaa lähinnä yläpaljakan korkeudella, harvoin alempana.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Retkeilykasvio 1998, s. 81.
  2. Retkeilykasvio 1998, s. 75, 81.
  3. a b Den virtuella floran: Dvärgranunkel (myös levinneisyyskartat) (ruots.) Viitattu 7.12.2011.
  4. Lampinen, R. & Lahti, T. 2011: Kasviatlas 2010: Pikkuleinikin levinneisyys Suomessa. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki. Viitattu 7.12.2011.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]