Pikkukihokki
| Pikkukihokki | |
|---|---|
 |
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Kasvit Plantae |
| Alakunta: | Putkilokasvit Tracheobionta |
| Kaari: | Siemenkasvit Spermatophyta |
| Alakaari: | Koppisiemeniset Magnoliophytina |
| Luokka: | Kaksisirkkaiset Magnoliopsida |
| Lahko: | Caryophyllales |
| Heimo: | Kihokkikasvit Droseraceae |
| Suku: | Kihokit Drosera |
| Laji: | intermedia |
| Kaksiosainen nimi | |
|
Drosera intermedia |
|
| Katso myös | |
Pikkukihokki (Drosera intermedia) on kihokkeihin kuuluva pienikokoinen, lähinnä soilla kasvava monivuotinen lihansyöjäkasvi. Sitä tavataan Euroopassa laikuittain ja lisäksi Pohjois-Amerikassa Yhdysvaltain itäosissa, Kanadan kaakkoisosissa ja Kuubassa. Suomessa se on luokiteltu vaarantuneeksi lajiksi.[1]
Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Monivuotisen pikkukihokin lehdet muodostavat pystyhkön ruusukkeen, tai joskus ne myös kasvavat kierteisesti 2–4 cm pitkässä varressa. Lehtiruoti on 20–30 mm pitkä. Lehtilapa on muodoltaan vastapuikea, 5–10 mm pitkä ja 3–4 mm leveä. Vaaleanvihreissä lehdissä on punaisia, pisarakärkisiä nystykarvoja, joiden päistä erittyy kirkasta, liimamaista ainetta. Jonkin alemman ruusukelehden hangasta nousee 2–10 cm korkea, mutkatyvinen kukintovana. Kukinto on vaatimaton, yksihaarainen viuhko. Pienet kukat ovat kaksineuvoisia ja säteittäisiä. Verhiö ja teriö ovat neljä- tai viisilehtisiä. Terälehdet ovat väriltään valkoisia. Kukat avautuvat vain lyhyeksi aikaa aurikoisella säällä. Suomessa pikkukihokki kukkii kesä-heinäkuussa. Hedelmä on kota.[2] Siemenet ovat muodoltaan vastapuikeita ja nystermäpintaisia.[3]
Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Euroopassa pikkukihokkia tavataan Britteinsaarilta ja Pohjois-Espanjasta Alpeille, Unkariin, Luoteis-Ukrainaan, Baltiaan, Luoteis-Venäjälle ja Fennoskandian keskiosiin. Esiintymisalue Euroopassa on kuitenkin varsin laikuittainen. Lajia kasvaa myös Kaukasuksen alueella. Pohjois-Amerikassa pikkukihokkia kasvaa Yhdysvaltain itäosissa sekä Kanadan kaakkoisosissa. Lisäksi sitä tavataan Kuubassa.[4]
Suomessa pikkukihokki on alkuperäislaji.[5] Suomessa sitä tavataan harvinaisena Kokkolan korkeudelle saakka. Tampereen pohjoispuolella laji on kuitenkin hyvin harvinainen.[6] Lajin pohjoisimmat tunnetut esiintymät Suomessa ovat Kälviällä, Kannonkoskella ja Nilsiällä.[3]
Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pikkukihokkia tavataan muun muassa ravinteisten soitten rimpi- ja välikköpinnoilla, rantaluhdilla ja -nevoilla sekä pikkujärvien mudansekaisilla hiekkarannoilla.[5] Suomessa laji on harvinaistunut erityisesti Etelä-Suomen ravinteisten soiden kuivatusten ja rantojen umpeenkasvun takia.[7]
Niukkaravinteisilla soilla pikkukihokki hankkii lisäravintoa saalistamalla passiivisesti hyönteisiä lehtien tahmeilla karvoilla.[8] Hyönteisen jäätyä kiinni karvoihin kietoutuu lehti hitaasti sen ympärille ja lopulta se tukehtuu limaan. Lehden entsyymit sulattavat saaliin kasvin ravinnoksi.[9]
Pikkukihokin lehdet lakastuvat talveksi ja kasvi talvehtii lehtiruusukkeen kärkisilmun avulla. Pikkukihokki voi levitä paitsi siementen avulla, myös kasvullisesti syyskesällä muodostuvista jälkisilmuista.[7]
Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Eri kihokkilajeja on perinteisesti käytetty känsien ja liikavarpaiden hoitamiseen. Kihokkeja on Ruotsissa käytetty myös viilin tapaisen maitotuotteen valmistukseen. Astia hierottiin kihokinlehdillä, ja sitten siihen kaadettiin vastalypsettyä maitoa käymään. Kihokkiuutetta on käytetty myös syylänpoistoon.[4]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Hallman, Johanna: Pikkukihokki. Teoksessa Suomen uhanalaiset kasvit. Toim. Ryttäri, Terhi & Kalliovirta, Mika & Lampinen, Taina. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki 2012, s. 157–159. ISBN 978-951-31-6593-2.
- Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.
- Uusitalo, Anna: Kylien kaunokit, soiden sarat. Keski-Suomen uhanalaiset kasvit. Keski-Suomen ympäristökeskus, Jyväskylä 2007.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Rassi, P., Hyvärinen, E., Juslén, A. & Mannerkoski, I. (toim.): Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2010, s. 194. Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus, 2010. ISBN 978-952-11-3806-5. Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2010 sivut 181–685 (pdf).
- ↑ Retkeilykasvio 1998, s. 236–237.
- ↑ a b Hallman 2012, s. 157.
- ↑ a b Den virtuella floran; Småsileshår (myös levinneisyyskartat) Viitattu 17.4.2013. (ruotsiksi)
- ↑ a b Retkeilykasvio 1998, s. 237.
- ↑ Lampinen, R., Lahti, T. & Heikkinen, M. 2012: Kasviatlas 2011: Pikkukihokin levinneisyys Suomessa. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Helsinki. Viitattu 17.4.2013.
- ↑ a b Hallman 2012, s. 158.
- ↑ Uusitalo 2007, s. 80.
- ↑ Den virtuella floran: Sileshår Viitattu 17.4.2013. (ruotsiksi)
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
|