Pikaia
Sivulta puuttuu | Pikaia | ||||||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
 |
||||||||||||
| Tieteellinen luokittelu | ||||||||||||
|
||||||||||||
| Kaksiosainen nimi | ||||||||||||
| Pikaia gracilens Walcott, 1911 |
||||||||||||
| Katso myös | ||||||||||||
Pikaia gracilens oli pieni keskisellä kambrikaudella elänyt esihistoriallinen eläin.
Pikaian löysi Charles Walcott v. 1911 tutkiessaan Burgess Shalen kambrikautisia fossiileja Kanadan Kalliovuoriin kuuluvalla Mount Pikalla. Koska fossiili oli selkeästi jaokkeinen, hän luokitteli sen monisukasmatoihin. Myöhemmin, v. 1979 paleontologi Simon Conway Morris havaitsi fossiileissa merkkejä alkeellisesta selkäjänteestä ja uudelleenluokitteli sen selkäjänteisiin. Näin siitä tuli merkittävä löytö, sillä varhaisimpana tunnettuna selkäjänteisten edustajana se olisi esimerkki kaikkien selkärankaisten kantamuodosta.
Fossiililöytöjen perusteella Pikaia oli litteä (sivuilta litistetty) ja kasvoi noin 40 mm pitkäksi. Se ui merenpohjan lähellä käärmeen tavoin heiluttaen vartaloaan ja suurta pyrstöeväänsä; myöhemmin kalat perivät samankaltaisen liikkumistavan. Pikaialla oli päässä kaksi lonkeroa ja pään molemmin puolin muutama lyhyt jaoke, jotka saattoivat liittyä kiduksiin. Ravinnokseen Pikaia luultavasti siivilöi merivedestä hiukkasia ja planktonia. Lajin fossiiliainesto on niukka ja vain 60 yksilöä on löydetty tähän mennessä.
Vaikka Pikaia ei ensinäkemältä vaikuta ihmisen esimuodolta, siinä on useita selkäjänteisille ominaisia piirteitä: pitkä selkäjänne, selkää pitkin etenevä päähermorata ja lihaksia ruumiin molemmin puolin. Nämä ovat kaikki olennaisia myöhempien selkärankaisten evoluutiossa. Selkäjänne tarjosi kiinnittymispaikan lihaksille ja piti ruumiin muodon eheänä. Samalla se oli kuitenkin riittävän taipuisa mahdollistaakseen Pikaian ruumiin mutkittelevan uintitavan. Selkäjänteestä kehittyi myöhemmin kova selkäranka, joka suojasi hyvin selkäydintä.
Nykyeläimistä Pikaia muistuttaa parhaiten suikulaisia, jotka ovat niin ikään selkäjänteisiä. Geenitutkimus onkin osoittanut suikulaisten olevan lähintä sukua selkärankaisille.
Kiinasta on löydetty Pikaiaa vanhempia ja alkeellisempia, selkäjänteisten esi-isinä pidettyjä yunnazooiitteja.[2]
Lähteet [muokkaa]
- Palmer, D., (2000). The Atlas of the Prehistoric World. London: Marshall Publishing Ltd.
Viitteet [muokkaa]
- ↑ Caron, J. -B.; Jackson (October 2006). "Taphonomy of the Greater Phyllopod Bed community, Burgess Shale". PALAIOS 21 (5): 451–465.
- ↑ Tiede 6/2009, sivu 52
