Piippopaksupää

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Piippopaksupää
Koiras
Koiras
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Eukaryootit Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Niveljalkaiset Arthropoda
Luokka: Hyönteiset Insecta
Lahko: Perhoset Lepidoptera
Alalahko: Glossata
Osalahko: Erilaissuoniset Heteroneura
Yläheimo: Päiväperhoset Papilionoidea
Heimo: Paksupääperhoset Hesperiidae
Alaheimo: Hesperiinae
Suku: Ochlodes
Laji: sylvanus
Kaksiosainen nimi
Ochlodes sylvanus
(Esper, 1777)
Levinneisyyskartta
Piippopaksupään levinneisyys Euroopassa
Piippopaksupään levinneisyys Euroopassa
Synonyymit
  • Ochlodes venatus
  • Ochlodes faunus
Katso myös
 Commons-logo.svg Piippopaksupää Commonsissa

Piippopaksupää (Ochlodes sylvanus) on paksupääperhosten heimoon kuuluva perhoslaji. Piippopaksupää on suurimmassa osassa Suomea varsin yleinen alku- ja keskikesän perhonen ja Valtakunnallisessa päiväperhoslaskennassa 2013 Suomen kymmenenneksi yleisin päiväperhoslaji[1].

Koko ja ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Piipopaksupään koiraan siipien yläpinta on väriltään oranssin punaruskea ja siivet ovat ulkoreunasta laajalti tummavarjosteiset. Naaraalla varjostumaa on laajempaa, tummempaa ja näkyy selvästi sekä ulkoreunan että tyven alueella, jolloin siipien pohjaväri erottuu vain vaalean ruskeanoranssina täplärivinä. Siipisuonet ovat molemmilla sukupuolilla tummat. Värisävyn lisäksi sukupuolet erottaa koiraan etusiivessä olevasta koirastäplästä eli mustasta, naarasyksilöitä houkuttelevia hajusteita erittävästä juovasta, joka erottuu lajilla selvästi. Siipien alapinnat ovat likaisen kellanruskeat ja niiden täplät ovat epäselviä ja vain aavistuksen pohjaväriä vaaleammat. Siipien kärkiväli on 26–34 mm.[2][3][4][5][6]

Piippopaksupää muistuttaa erityisen paljon läheistä sukulaislajiaan, valkotäpläpaksupäätä.[3][6]

Levinneisyys ja lentoaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lajin levinneisyys kattaa koko Euroopan Islantia, Irlantia ja joitakin Välimeren saaria lukuunottamatta aina Siperian länsiosiin.[3] Suomessa levinneisyyden pohjoisraja on suunnilleen Tornio-Kajaani-linjalla, mutta pohjoisimmat havainnot ovat Rovaniemen korkeudelta. Perhoset lentävät yhtenä sukupolvena touko-kesäkuun vaihteesta heinäkuun lopulle[7], mutta lämpiminä kesinä mahdollisesti toisen sukupolven yksilöitä voidaan tavata elo-syyskuussa.[8][9]

Elinympäristö ja elintavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Piippopaksupäätä tavataan melko kosteilla, runsaskukkaisilla paikoilla, kuten teiden varsilla, niityillä ja kedoilla. Perhonen on nopea lentäjä, mutta lepäilee usein kasveilla auringonpaiseessa erikoisessa lepoasennossa, jossa takasiivet ovat lähes vaakatasossa ja etusiivet vinottain näiden päällä. Laji ei ole erityisen arka, mutta lentää häirittynä helposti kadoksiin. Perhoset aterioivat ahkerasti kukilla. Yksilömäärät eivät kuitenkaan ole yleenäs yksittäisellä paikalla kovin suuria, mikä johtunee koiraiden tiukasta reviirijaosta, johon liittyy keskinäisiä kamppailuja lennossa. Koiraat etsivät naaraita sekä aktiivisesti lennellen että tähystäen korkealta kasvilta-[3][10][9]

Naaras munii munat heinien lehdille yksitellen ja parin viikon kuluessa kuoriutuvat toukat sitovat heinän lehden suojaksi itselleen. Toukka talvehtii keskenkasvuisena ja koteloituu keväällä. Kotelovaihe kestää 2–4 viikkoa.[3]

Ravintokasvi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toukat käyttävät ravinnokseen erilaisia heiniä kuten esimerkiksi nurmipuntarpäätä (Alopecurus pratensis), metsälauhaa (Deschampsia flexuosa) ja ruokohelpeä (Phalaris arundinacea).[3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kimmo Saarinen: Valtakunnallinen päiväperhosseuranta 2013. Baptria, 2014, 39. vsk, nro 1, s. 6–15. Suomen Perhostutkijain Seura.
  2. Lionel G. Higgins, Norman D. Riley, suom. Olavi Sotavalta: Euroopan päiväperhoset. Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1973. ISBN 951-30-2311-7. s. 339
  3. a b c d e f Nationalnyckeln till Sveriges flora och fauna. Fjärilar: Dagfjärilar. Hesperiidae – Nymphalidae. ArtDatabanken, SLU, 2005. 91-88506-51-7. s. 149–150
  4. Svenska fjärilar (ruotsiksi)
  5. Suomen perhostutkijain seura: Heteropterus, Carterocephalus, Thymelicus, Hesperia ja Ochlodes -lajit
  6. a b Norges sommerfugler (norjaksi)
  7. Perhosviki
  8. Tari Haahtela, Kimmo Saarinen, Pekka Ojalainen & Hannu Aarnio: Suomen ja Euroopan päiväperhoset. Gummerus Kustannus oy, 2012. 978-951-20-8386-2. s. 43
  9. a b Pertti Pakkanen: Piippopaksupää. Suomen Perhostutkijain Seura.
  10. Kimmo Silvonen, Morten Top-Jensen & Michael Fibiger: Suomen päivä- ja yöperhoset – maastokäsikirja. BugBook Publishing, 2014. 978-87-993512-9-9. s. 115

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]