Tämä on lupaava artikkeli.

Pihasaunio

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Pihasaunio
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Asterales
Heimo: Asterikasvit Asteraceae
Suku: Tuoksusauniot Matricaria
Laji: discoidea
Kaksiosainen nimi

Matricaria discoidea
DC.

Synonyymit

Matricaria matricarioides

Katso myös

  Pihasaunio Wikispeciesissä
  Pihasaunio Commonsissa

Pihasaunio (Matricaria discoidea, myös Matricaria matricarioides ja Chamomilla suaveolens)[1] on asterikasvien heimoon ja tuoksusaunioiden sukuun kuuluva, tanakka, vahvasti ryydintuoksuinen ruohokasvi.[2] Pihasaunio on levinnyt Koillis-Aasiasta ja Pohjois-Amerikasta 1800-luvulla Eurooppaan, missä sitä tavataan nykyään lähes koko maanosassa. Pihasaunion vanha virallinen suomenkielinen nimi on kehräsaunio.[3] Kansanomaisia nimiä lajista tunnetaan yli 80, mikä kertoo lajin tavanomaisuudesta Suomessa, vaikka se on maassa nuori uustulokas.[4]

Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pihasaunion kukintoja.
Pihasaunio.

Pihasaunio kasvaa 10–35 cm korkeaksi. Varsi on tukeva, kalju tai ylhäältä lyhytkarvainen ja useimmiten latvasta haaroittuva. Kasvin pääjuuri on voimakas ja tyvestä paksu, laihoilla kasvupaikoilla haarautumaton. Kierteiset, kapealiuskaiset lehdet ovat runsaslukuiset. Lehtilavat ovat tiheän pariliuskaisia ja liuskoiltaan lähes rihmamaisia. Kukinto on tavallisesti alle senttimetrin levyinen mykerö, jonka kehtosuomujen laita on läpikuultava. Mykeröperät ovat lyhyet. Mykerön kekomaisesta, ontosta mykeröpohjasta kasvaa pieniä, kellanvihreitä, torvimaisia kukkia. Pihasaunio kukkii Suomessa heinä-syyskuussa. Hedelmä on vaaleanruskea, 1,2–1,5 mm:n kokoinen ja vinokärkinen pähkylä, jonka sisäsivulla on kolmesta neljään pitkittäistä harjua. Pähkylän pappus (pähkylän kärjessä sijaitseva verhiön muutunnainen) on matala, vaalea ja kruunumainen.[5][6] Yhdessä kasvissa kehittyy noin 5 000 pähkylää.[4] Märkänä pähkylä liimautuu helposti esimerkiksi ihmisten jalkineisiin ja vaatteisiin, ajoneuvoihin ja eläinten karvoihin, mikä levittää lajia tehokkaasti.[3]

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pihasaunion alkuperäisenä kasvualueena on kiistellystikin pidetty sekä Koillis-Aasiaa että läntistä Pohjois-Amerikkaa.[3] Pohjois-Amerikassa lajia tavataan koko mantereella lukuun ottamatta Yhdysvaltain kuumia eteläosia sekä Kanadan ja Alaskan arktisimpia alueita. Yleisin se on mantereen pohjoisosassa ja toisaalta länsirannikolla. Yhtenäinen levinneisyysalue jatkuu Aasian puolella Venäjän itäosissa ja Pohjois-Japanissa. Muualla Aasiassa lajia tavataan lähinnä Etelä- ja Keski-Siperiassa.[7] Eurooppaan pihasaunio levisi 1800-luvulla ja eteni maanosassa nopeasti uusille kasvupaikoille.[3] Nykyään pihasauniota kasvaa suurimassa osassa Eurooppaa. Laji puuttuu pohjoisen arktisilta alueilta sekä suurimmasta osasta Välimeren alueen Eurooppaa, poikkeuksena kuitenkin Etelä-Ranska.[7]

Lajin ensihavainto Suomessa tehtiin vuonna 1849 Helsingin kasvitieteellisessä puutarhassa, jossa lajia tavattiin rikkakasvina. Jo parissa vuosikymmenessä pihasaunio oli yleinen laji Helsingissä.[3] Vuoteen 1925 mennessä sitä oli Suomessa tavattu jo napapiirin pohjoispuolella, ja 1940-luvulla pihasaunio oli levinnyt pohjoisimpiin kolkkiin saakka.[8] Nykyään pihasaunio on yleinen tai erittäin yleinen laji aina Keski-Lappia myöten. Pohjois-Lapissa sitä tavataan satunnaisemmin ja esiintymät keskittyvät asutuskeskusten ympäristöön sekä pääteiden varsille.[9]

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pihasaunio on tyypillinen ihmisen kulttuurin seuralainen, jota tavataan pihoilla, puutarhoissa, teillä, polunvarsilla, pelloilla, rannoilla ja joutomailla.[2] Se kestää kasvupaikoillaan erittäin hyvin tallaamista tai yliajamista.[3] Pihasaunio on typensuosija.[6] Typekkäillä ja valoisilla kasvupaikoilla laji kasvaa erityisen reheväksi.[4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Helsingin kasvit – Kukkivilta kiviltä metsän syliin. Toim. Kurtto, Arto & Helynranta, Leena. Helsingin kaupungin ympäristökeskus. Helsinki 1998.
  • Hämet-Ahti, Leena, Kurtto & Arto, Lampinen, Raino & Piirainen, Mikko & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti & Väre, Henry. Lisäyksiä ja korjauksia Retkeilykasvion neljänteen painokseen. Lutukka 21/2005, s. 41–85.
  • Kotimaan luonto-opas. Toim. Halkka, Antti ym. WSOY, 1994.
  • Oulun kasvit. Piimäperältä Pilpasuolle. Toim. Kalleinen, Lassi & Ulvinen, Tauno & Vilpa, Erkki & Väre, Henry. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Norrlinia 11 / Oulun kaupunki, Oulun seudun ympäristövirasto, julkaisu 2/2005. Helsinki 2005.
  • Pohjois-Euroopan luonto. Löytöretki monimuotoisuuteen. Toim. Hallanaro, Eeva-Liisa & Pylvänäinen, Marja & From, Stella. Pohjoismaiden ministerineuvosto, Nord 2001:14. Kööpenhamina 2002.
  • Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. 4. täysin uudistettu painos. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.
  • Suuri Pohjolan kasvio. Toim. Mossberg, Bo & Stenberg, Lennart. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki 2005 (2003).

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Lutukka 21/2005, s. 72.
  2. a b Retkeilykasvio 1998, s. 426.
  3. a b c d e f Helsingin kasvit 1998, s. 56.
  4. a b c Oulun kasvit 2005, s. 346.
  5. Retkeilykasvio 1998, s. 425–426.
  6. a b Suuri Pohjolan kasvio 2005, s. 616.
  7. a b Den virtuella floran: Gatkamomill (myös levinneisyyskartat) (ruotsiksi) Viitattu 24.6.2012.
  8. Pohjois-Euroopan luonto 2002, s. 165.
  9. Lampinen, R., Lahti, T. & Heikkinen, M. 2012: Kasviatlas 2011: Pihasaunion levinneisyys Suomessa. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki. Viitattu 24.6.2012.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]