Pianosonaatti nro 23 (Beethoven)

Wikipedia
Ohjattu sivulta Pianosonaatti 23 (Beethoven)
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Ludwig van Beethovenin pianosonaatti nro 23 f-molli op. 57, lisänimeltään Appassionata, on sävelletty vuosina 1804–1805, jolloin Beethovenin kuulo oli jo huonontunut merkittävästi. Sonaatti julkaistiin vuonna 1807. Lisänimi "Appassionata" ei ole Beethovenin vaan kustantajan keksintö. Appassionata on lähes alusta loppuun synkkä sonaatti, lukuun ottamatta toista osaa (Andante con moto). Sonaattia kritisoitiin aikanaan suuresti: "Beethoven on jälleen päästänyt pahat henget valloilleen, kuten aiemmissakin suurissa sonaateissaan." Sonaatista on myös sanottu, että se "tutkii ihmismielen pimeitä puolia". Sonaatti on omistettu kreivi Franz von Braunschweigille, jonka sisko Josephine oli Beethovenin oppilas.

Rakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sonaatissa on kolme osaa

  1. Allegro assai
  2. Andante con moto
  3. Allegro ma non troppo.

Sonaatin ensimmäisen osan alku on surullinen muttei niin masentava ja myrskyisä kuin tuleman pitää. Kun teema "lähtee liikkeelle", alkaa varsinainen tuska ja ahdistus. Erittäin voimakkaat soinnut sävyttävät teemaa, ja vasemman käden tehtävänä on todella nopea repetitio. Välillä tunnelma rauhoittuu, mutta palaa sitten entistäkin synkempänä takaisin. Osa loppuu hiipuvaan f-molli-sointuun.

Appassionatan rauhallinen osa on muunnelmasarja As-duurissa, joka perustuu yksinkertaiseen ja kauniiseen teemaan. Osan rauhallisuus muodostaa tehokkaan vastapainon ääriosien dramaattisuudelle. Osa päättyy kuitenkin aggressiiviseen sointuun, joka johdattaa viimeisen osan äärimmäiseen tuskaan. Seuraava osa alkaa tauotta toisen osan jälkeen, attacca.

Viimeinen osa Allegro ma non troppo on yksi Beethovenin sonaattien hurjimmista finaaleista. Tuska ja ääretön suru pääsevät valloilleen tässä osassa. Osa alkaa aggressiivisilla soinnuilla, joista yksi on oikeastaan toisen osan lopussa. Kun varsinainen teema pääsee valloilleen, tunnelma on synkkä. Oikea käsi soittaa nopeaa säestyskuviota vasemman käden soittaessa vuorotellen melodiaa ylhäältä ja oktaaveja alarekisteristä. Teema perustuu lyhyille, hengästyneille motiiveille, joista koko osa rakentuu. Sonaatin kooda on loppurutistus, jossa pianistin on soitettava loisteliaita staccato-sointuja niin nopeasti kuin mahdollista. Sonaatti saa täten arvoisensa päätöksen.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]