Pianokonsertto nro 2 (Prokofjev)
Sergei Prokofjev sävelsi toisen pianokonserttonsa g-mollissa (op. 16) vuosina 1912–1913. Alkuperäinen versio esitettiin ensimmäistä kertaa Pavlovskissa 23. elokuuta 1913 säveltäjän itsensä toimiessa pianistina ja Aleksandr Aslanovin kapellimestarina. Uusittu versio esitettiin ensimmäistä kertaa Pariisissa toukokuussa 1924. Pianistina oli jälleen säveltäjä itse ja kapellimestarina Serge Koussevitzky.[1]
Alkuperäisen version Prokofjev omisti itsemurhan tehneen ystävänsä, pianisti Maximilian Schmidtin muistolle. Alkuperäinen versio kuitenkin tuhoutui tulipalossa Venäjän sisällissodan aikana. Toisen pianokonserton uusittu versio poikkeaa niin paljon alkuperäisestä, että säveltäjä sanoi sitä voitavan jopa pitää hänen neljäntenään.[2]
Konsertto koostuu neljästä osasta:
- Andantino – Allegretto – Andantino
- Scherzo: Vivace
- Intermezzo: Allegro moderato
- Allegro tempestoso
Kokoonpano[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- piano
- 2 huilua
- 2 oboea
- 2 klarinettia
- 2 fagottia
- 4 käyrätorvea
- 2 trumpettia
- 3 pasuunaa
- tuuba
- patarummut
- lyömäsoittimia: tamburiini, bassorumpu, pikkurumpu, symbaalit
- jouset
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Prokofiev.org (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ Classical Archives
Pianokonsertto nro 1 (op. 10) | Pianokonsertto nro 2 (op. 16) | Pianokonsertto nro 3 (op. 26) | Pianokonsertto nro 4 (vain vasemmalle kädelle; op. 53) | Pianokonsertto nro 5 (op. 55) | Pianokonsertto nro 6 (keskeneräinen; op. 134, joskus 133) | Viulukonsertto nro 1 (op. 19) | Viulukonsertto nro 2 (op. 63) | Sellokonsertto (op. 58) | Konsertiino sellolle ja orkesterille (muiden valmiiksi säveltämä; op. 132) | Sinfonia concertante sellolle ja orkesterille (op. 125)