Ranskan perustuslakineuvosto
Tämä artikkeli on osa Ranskan viidennen tasavallan poliittista elämää ja rakennetta koskevasta kokonaisuudesta
Ranskan perustuslakineuvosto (ransk. Conseil constitutionnel) on Ranskan viidennen tasavallan perustuslaissa 4. lokakuuta 1958 määritelty valtionjärjestelmään kuuluva instituutio. Perustuslakineuvoston tehtävänä on valvoa keskeisten Ranskassa pidettyjen vaalien ja kansanäänestysten rehellisyyttä ja organisointia. Se antaa lausuntonsa lakien ja eräiden säädösten perustuslainmukaisuudesta ennen niiden voimaantuloa. Se puuttuu myös eräisiin parlamentin ja julkisen elämän tilanteisiin.
Asema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Perustuslakineuvosto ei sijoitu minkään juridisen tai hallinnollisen oikeudellisen järjestelmän huipulle. Se ei siis ole ylioikeus (Cour suprême), sillä ylimpänä hallinnollisena tuomioistuimena toimii valtioneuvosto, ja siviiliasioiden korkeimpana oikeusasteena toimii Ranskan korkein oikeus (Cour de cassation).
Sen kannanotot sitovat kuitenkin hallinnollisia ja oikeudellisia toimijoita.[1] Niinpä Ranskan perustuslakineuvostosta on lainsäädännöllä tehty keskeinen auktoriteetti kaikkien ranskalaisten instituutioiden yläpuolelle.
Kenraali Charles de Gaulle halusi välttää sen, mitä hän piti ongelmana yhdysvaltalaisessa järjestelmässä, eli eräänlaista hallitustuomaria. De Gaullen mielestä ainoastaan kansa saattoi toimia ylimpänä oikeusasteena ja tuomarina. Siksi perustuslakineuvoston toimiala muodostui aluksi hyvin suppeaksi suhteessa muihin valtion keskeisiin tehtäviin, mutta ajan myötä se on kuitenkin kasvattanut vaikutusvaltaansa ja lujittanut asemaansa enemmän ulospäin suuntautuneeksi oikeudenkäyttäjäksi. Syynä on ollut erityisesti se, että perustuslaki reagoi kovin hitaasti yhteiskunnan ja muun oikeudenkäytön nopeisiin muutoksiin.
Perustuslakineuvoston on ollut pakko sopeutua myös poliittisiin muutoksiin, joista merkittävin on ollut Euroopan unionin kehittyminen ja rakentaminen. Sen on myös vuosien mittaan pitänyt rakentaa itselleen vankka asema oikeudenkäytön alueella ja varsinkin hallinto-oikeudessa.
Fyysisesti perustuslakineuvoston toimistot sijaitsevat perustamisestaan låhtien rue de Monstpensierilla, Palais-Royalissa, Pariisin 1. arrondissementissä lähellä valtioneuvoston tiloja.[2]
Jäsenyys neuvostossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ranskan perustuslakineuvosto koostuu yhdeksästä nimetystä jäsenestä. Kolmannes jäsenistä on erovuorossa kolmen vuoden välein, ja nämä kolme ovat eri instituutioiden nimeämiä: yksi tasavallan presidentin, yksi kansalliskokouksen puhemiehen ja yksi senaatin puhemiehen.
Entiset tasavallan presidentit ovat perustuslakineuvostossa itseoikeutettuja ja elinikäisiä jäseniä, jos he itse haluavat tai heillä ei ole keskeisiä poliittisia tehtäviä. Puheenjohtajan valitsee ja nimittää tasavallan presidentti.
Virkakautensa aluksi jokaisen, paitsi entisten tasavallan presidenttien, tulee vannoa tasavallan presidentille virkaan kuuluva erityisvala, jonka mukaan ”he hyvin ja uskollisesti täyttävät tehtävänsä, kunnioittavat perustuslakia täysimääräisesti, säilyttävät salaisina käymänsä neuvottelut ja äänestykset, eivätkä ota mitään poliittista kantaa asioihin, jotka kuuluvat neuvoston toimivaltaan”.
Perustuslakineuvosto kokoontuu tarvittaessa sen puheenjohtajan kutsusta. Puheenjohtajan poissa ollessa kutsun esittää ja kokousta johtaa virkaiältään vanhin neuvoston jäsen. Kuten muissakin instituutioissa, perustuslakineuvostollakin on päätösvaltaisuuspykälä. Se voi tehdä päätöksiä, jos vähintään seitsemän neuvoston jäsentä on läsnä.
Entiset tasavallan presidentit voivat olla läsnä neuvoston kokouksessa vain, jos heitä ei ole vaaleilla valittu mihinkään muun tasavallan tehtävään, kunnanjohtajaksi, europarlamentaarikoksi tai muuhun vastaavaan tehtävään. Toistaiseksi vain kaksi neljännen tasavallan presidenttiä, René Coty ja Vincent Auriol, ovat ottaneet osaa neuvoston istuntoihin. Vuodesta 2005 entinen tasavallan presidentti Valéry Giscard d’Estaing on ottanut osaa kokouksen istuntoihin.
Toimivalta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ranskan kansalliskokouksen edustajat sekä senaatin jäsenet eivät voineet suoraan vedota perustuslakituomioistuimeen ennen vuoden 1974 perustuslakiuudistusta.
Perustuslakineuvosto valvoo myös Uuden-Kaledonian lainsäädännön perustuslaillisuutta. Se valvoo, että sen kansallinen lainsäädäntö ei loukkaa Polynesian ranskalaisille viranomaisille määriteltyä auktoriteettia.
Vuosien 1958 ja 2005 välisenä aikana perustuslakineuvoston on antanut kaikkiaan 3 485 päätöstä, joista 2 516 liittyi vaaleihin ja 528 liittyi peruslain tulkintoihin.
Neuvoston toimivaltaan kuuluva perustuslaillinen valvonta
- Perustuslaillisuuden valvonta on:
- konsultointi vapaaehtoinen, jos perustuslakineuvostolta sitä pyytää tasavallan presidentti, pääministeri, kansalliskokouksen tai senaatin puhemies tai 29. lokakuuta 1974 tehdyn perustuslain muutoksen mukaan myös 60 kansalliskokouksen tai 60 senaatin jäsentä pyytävät:
- tavanomaisista laeista, eritoten finansseihin liittyvistä, sopimusten vahvistamiseen liittyvistä, määräykset laillistavista laeista,
- kansainvälisissä sitoumuksissa:
- konsultointi on pakollinen:
- kun se koskee lakia, jolla muutetaan valtion järjestelmärakennetta tai organisaatiota,
- säännöistä, jotka koskevat kansalliskokousta, senaattia ja niiden yhteisistuntoa eli kongressia.
- konsultointi vapaaehtoinen, jos perustuslakineuvostolta sitä pyytää tasavallan presidentti, pääministeri, kansalliskokouksen tai senaatin puhemies tai 29. lokakuuta 1974 tehdyn perustuslain muutoksen mukaan myös 60 kansalliskokouksen tai 60 senaatin jäsentä pyytävät:
Vaalien tai vastaavien riita-asiat
- Perustuslakineuvosto on tuomari erilaisten:
- parlamentti (Kansalliskokous ja senaatti) vaalien säännönmukaisesta toimittamisesta,
- tasavallan presidentin vaalien toimittamisesta,
- kansallisen tason kansanäänestyksistä.
Kahdessa viimeksi mainitussa tapauksessa se julkistaa myös lopullisen ja virallisen tuloksen.
- Tähän ryhmään voidaan liittää yleisesti myös seuraavat kohdat:
- kansalliskokouksen edustajien ja senaatin jäsenten kykenemättömyys ja sopimattomuus tehtäväänsä,
- edellisten henkilöiden tehtävänsä menettäminen.
Peruslakineuvoston nykyiset jäsenet[3][muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Laurent Fabius, perustuslakineuvoston puheenjohtaja; hänet nimitti tasavallan presidentti François Hollande maaliskuussa 2016
- Nicole Maestracci, hänet nimitti tasavallan presidentti François Hollande maaliskuussa 2013
- Claire Bazy-Malaurie, kansalliskokouksen puhemies Claude Bartolonen nimeämänä helmikuussa 2010
- Corinne Luquiens, kansalliskokouksen puhemies Claude Bartolonen nimeämänä helmikuussa 2016
- Michel Pinault, senaatin puhemiehen Gérard Larcherin nimeämänä helmikuussa 2016
- Dominique Lottin, senaatin puhemiehen Gérard Larcherin nimeämänä marraskuussa 2017
- Alain Juppé, kansalliskokouksen nimeämänä maaliskuussa 2019
- Jacques Mézard, hänet nimitti tasavallan presidentti Emmanuel Macron maaliskuussa 2019
- François Pillet, senaatin puhemiehen Gérard Larcherin nimeämänä maaliskuussa 2019
Puheenjohtajat[4][muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Léon Noël, 5 .maaliskuuta 1959 - 5 .maaliskuuta 1965
- Gaston Palewski, 5 .maaliskuuta 1965 - 5 .maaliskuuta 1974
- Roger Frey, 5 .maaliskuuta 1974 - 4 .maaliskuuta 1983
- Daniel Mayer, 4 .maaliskuuta 1983 - 4 .maaliskuuta 1986
- Robert Badinter, 4 .maaliskuuta 1986 - 4 .maaliskuuta 1995
- Roland Dumas, 8 .maaliskuuta 1995 - 1 .maaliskuuta 2000
- Yves Guéna, 1 .maaliskuuta 2000 - 9 .maaliskuuta 2004
- Pierre Mazeaud, 9 .maaliskuuta 2004 - 3 .maaliskuuta 2007
- Jean-Louis Debré, 5 .maaliskuuta 2007 - 4 .maaliskuuta 2016
- Laurent Fabius, 8 .maaliskuuta 2016- nykyinen
Perustuslakineuvoston jäsenet vuodesta 1959[5][muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Constitution of 1958 (ranskaksi)
- ↑ Le Palais-Royal | Conseil constitutionnel www.conseil-constitutionnel.fr. Viitattu 19.12.2020. (ranskaksi)
- ↑ Les membres du Conseil Constitutionnel Conseil Constitutionnel. Viitattu 4.5.2020. (ranskaksi)
- ↑ Les membres depuis 1959 Conseil Constitutionnel. Viitattu 4.5.2020. (ranskaksi)
- ↑ Les membres depuis 1959 Conseil constitutionel. Viitattu 4.5.2020. (ranskaksi)
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Pascal Jan;: Le procès constitutionel. L.G.D.J. Pariisi 2001. ISBN 978-2-275-01995-6