Penkkiurheilu
Sivulta puuttuu 
Penkkiurheilu on käsite, joka tarkoittaa urheilun seuraamista[1].
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Perinteisesti arvolatautunut käsite
Urheiluliikkeessä ja myös liikuntatieteellisessä problematisoinnissa penkkiurheilu on perinteisesti käsitetty passiiviseksi, moraalisesti paremman "oikean urheilun" vastakohdaksi ja korostettu aktiivisen urheilun kansanterveydellisiä vaikutuksia. Urheilua seuraava henkilö eli penkkiurheilija on voitu kuvata jopa stereotyyppisesti olutta keskimäärin liikaa nauttivaksi henkilöksi, niin sanotuksi sohvaperunaksi, joka vain passiivisesti odottaa urheilun seuraamisen aiheuttamaa jännitystä tapahtuvaksi. Onpa urheilua seuraavaan yleisöön liitetty jopa huligaanijoukonkin leimaa, pohjautuen erityisesti jalkapallokatsomoissa viime vuosikymmeninä esiintyneisiin levottomuuksiin.[1]
[muokkaa] Penkkiurheilun syitä
Penkkiurheilun harrastuneisuus korreloi aiemman aktiiviurheilun harrastuneisuuden kanssa, kun henkilö ikääntyy. Kuitenkin ilmiöstä ja sen merkityksestä tiedetään toistaiseksi vähän. Nykyään penkkiurheilusta on osittain tullut lähes muuhun populaarikulttuuriin, kuten pop-musiikkiin, verrattava ilmiö, jossa urheilijoilla voi jopa olla omat faninsa siinä missä viihdetaiteilijoillakin ja muun elämyshakuisuuden ohella ilmiö valtaa alaa jopa uskonnon korvaajana ihmisten arjessa.[1]
[muokkaa] Penkkiurheilun laajuus
Suomalaisten tutkimusten mukaan lähes puolet suomalaisista seuraa jotensakin aktiivisesti jotakin urheilua paikan päällä, kentän reunalla tai vaikkapa ladun varrella. Eräs pitkään vallinnut harhaluulo on ollut, että penkkiurheilija olisi kiinnostunut urheilusta ylipäätään. Suomalaisen tutkimuksen mukaan kilpaurheilusta kiinnostuneista henkilöistä kaksi kolmasosaa oli seurannut paikan päällä vain yhtä lajia, 25 % kahta lajia, ja vain 7 % suomalaisista oli seurannut useampaa kuin kahta lajia. Penkkiurheilu on siis lajeittain varsin eriytynyttä. [1]
[muokkaa] Katso myös
[muokkaa] Lähteet
- ↑ a b c d Harri Heinonen: Urheilun yleisöt ja fanit elämysyhteiskunnassa: käsitteellisiä pelivälineitä. Liikunta & Tiede, 2006, nro 6, s. 96–100. Artikkelin verkkoversio (pdf) Viitattu 29. syyskuuta 2007.
