Parkinsonin tauti

Wikipedia
Ohjattu sivulta Parkinsonintauti
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Parkinsonin tauti (lat. parkinsonismus idiopathicus) on parantumaton ja etenevä neurologinen sairaus, jossa keskiaivojen mustatumakkeen dopamiinia tuottavat hermosolut vähitellen tuhoutuvat. Taudin perusoireita ovat lepovapina, lihasjäykkyys ja liikkeiden hitaus. Taudin perussyytä ei tunneta, mutta lääkkeillä sen oireita voidaan lieventää ja etenemistä mahdollisesti hidastaa.[1][2]

Tauti on nimetty englantilaisen lääkärin James Parkinsonin mukaan, joka kuvasi sen[3] vuonna 1817.

Oireet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tavanomaisimmat oireet ovat lepovapina, lihasjäykkyys ja liikkeiden hitaus. Tyypillisesti oireet ilmaantuvat ensin toisella puolen kehoa, josta ne vuosien mittaan leviävät molemminpuolisiksi. Näkyvien oireiden ilmaantumista edeltää vuosien mittainen piilevä vaihe.

Vapina on harvajaksoista, esiintyy myös levossa ja tyypillisesti lieventyy tahdonalaisen liikkeen aikana. Toispuolinen vapina on ensimmäinen oire 70 prosentilla tautiin sairastuneista, mutta joillakin vapinaa ei esiinny lainkaan.

Lihasjäykkyys ilmenee esimerkiksi käden taivuttamisen vaikeutena, jolloin toisen henkilön avustaessa hän voi tuntea kädessä vastusta. Liikkeen aikana sekä venyvät että supistuvat lihakset jännittyvät. Lihakset vastustavat tällöin liikettä joko tasaisesti (lyijyputkijäykkyys), tai epätasaisesti, portaittain (hammasratasjäykkyys). Myös lihasten lepojänteys lisääntyy.

Liikkeiden hidastuminen näkyy liikkeiden aloittamisen hankaluutena. Aloittamisen jälkeen liike on normaalia hitaampi. Huomaamatta tapahtuvaa liikehdintä, kuten käsien liikuttelua puhetta tehostamaan tai jalan nostamista istuen vuoron perään toisen päälle saattaa vähentyä. Hitaus ilmenee kävellessä myötäliikkeiden vaimentumisena tai puuttumisena: käsi tai kädet eivät heilahtele rennosti kävelyn tahtiin. Kasvojen lihasten hitaus saattaa aiheuttaa ilmeettömyyttä. Myös kielen ja nielun lihakset toimivat kankeammin, mikä voi aiheuttaa puheen muuttumista hiljaisemmaksi, epäselvemmäksi ja vivahteettomaksi. Hienomotoriikka kömpelöityy, mikä näkyy esimerkiksi kirjoitusvaikeuksina tai napittamisen hankaloitumisena.[1]

Taudin edetessä voi ilmetä myös muistihäiriöitä, masennusta ja muita oireita. Lisäksi voi ilmetä autonomisen hermoston toimintaan liittyviä oireita, esimerkiksi ihon rasvoittumista, ongelmia virtsarakon toiminnassa tai ummetusta. Lähes puolet parkinsonpotilaista kärsii taudin jossain vaiheessa masennuksesta.[4]

Oireiden painottuminen ja oireiden aiheuttama haitta ovat potilailla yksilölliset. Kaikki eivät välttämättä saa kaikkia mahdollisia oireita. Jonkun sairastuneen toimintakyky saattaa huonontua muutamassa vuodessa olennaisesti, ja joku säilyy vähäoireisena useita vuosikymmeniä.

Samantapaisia oireita – parkinsonismia – esiintyy myös muissa sairauksissa (vaskulaarinen parkinsonismi, monisysteemiatrofia, supranukleaarinen pareesi, Lewyn kappale -tauti ja essentiaalinen vapina), sekä joidenkin lääkkeiden käytön yhteydessä (neuroleptit).[5]

Taudin aiheuttaja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aivojen keskiosissa sijaitsee tyvitumakkeita, joiden toimintaan liikkeiden säätely perustuu. Liikkeiden säätelyn vaatima impulssien kulku hermoradoissa perustuu dopamiini-välittäjäaineeseen. Parkinsonin taudissa dopamiinia valmistavan mustatumakkeen (lat. substantia nigra) hermosoluja rappeutuu tai kuolee. Siinä vaiheessa, kun tauti voidaan diagnosoida, solukato on yleensä tuhonnut jo yli puolet noista soluista. Mitä enemmän soluja ajan myötä tuhoutuu, sitä alhaisemmaksi käy dopamiinipitoisuus, ja sitä enemmän ilmaantuu Parkinsonin taudin oireita. Solut eivät korjaannu, tuhoutuminen on etenevää. Solukato etenee kuitenkin hitaasti, useita vuosia ja vuosikymmeniä.

Syytä solukadolle ei tunneta. Korkea ikä ja lähisukulaisten sairastuminen tautiin ovat tilastollisesti altistavia tekijöitä. Perinnöllistä mekanismia ei ole kuitenkaan havaittu.[1]

Diagnoosi ja hoito[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Diagnoosi perustuu aina kliiniseen tutkimukseen, jonka suorittaa neurologi. Diagnosointi voi olla hankalaa, koska tautia ei voida todeta laittein tai mittauksin, vaan ainoastaan taudinkuvan perusteella. Aivojen dopamiiniaineenvaihdunnan kuvantamistutkimuksella (SPECT, PET) voidaan varmistaa epäselvää diagnoosia ja helpottaa erotusdiagnostiikkaa muun parkinsonismin suhteen. Jos tauti todetaan, sitä voidaan hoitaa ensisijaisesti lääkkeillä ja fysioterapialla.

Lääkkeet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Parkinsonin taudin lääkkeet ovat keskushermostoon vaikuttavia, ja niistä käytetyin on levodopa. Lääkkeen vaikutus oireisiin kuitenkin vähenee ajan myötä, minkä vuoksi levodopa-hoidon aloittamista pyritään lykkäämään nuorilla potilailla.

New England Journal of Medicinessä julkaistun tutkimuksen mukaan taudin etenemistä voidaan hidastaa varhain aloitetulla rasagiliini-lääkityksellä. Lääkettä on aiemmin käytetty oireiden lievittämiseen. Tutkimuksessa oli mukana 1 100 henkeä 14 maasta.[2][6][7]

Muita parkinsonin taudin lääkkeitä ovat muun muassa

Eri lääkkeillä voi joillakin potilailla ilmetä erityyppisiä sivuvaikutuksia, usein esimerkiksi unihäiriöitä, lisäksi tahattomia liikkeitä ja joskus harvoin aistiharhoja tai maanisuutta.

Fysioterapia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lääkehoidon ohella tarvitaan fysioterapiaa. Sillä voidaan tehokkaasti ehkäistä lihasjäykkyyden ja tasapainohäiriöiden tuottamia ongelmia. Ilman fysioterapiaa – ja sen kanssakin – lihas- ja tasapaino-oireista voi kuitenkin tulla tautia sairastavalle elämää rajoittava ongelma, joiden takia monet joutuvat muuttamaan hoitokotiin tai järjestämään kotihoitoa selvitäkseen päivittäisistä toimista.

Muut hoitokeinot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neurokirurgisesta hoidosta (DBS-hoito eli aivojen syvien osien sähköstimulaatio) on hyötyä potilaille, joilla esiintyy asianmukaisesta lääkehoidosta huolimatta vaikeita tilanvaihteluita ja lääkityksen aiheuttamia häiritseviä tahattomia liikkeitä. Operaatio ei poista oireita, mutta vähentää niitä.[8]

Lääkehoidon yksi muoto on lääkeaineen vieminen suoraan ohutsuoleen vatsanahan läpi menevän letkun avulla. Kehon ulkopuolella oleva pumppu annostelee levodopaa ja karbidopaa (tällä hetkellä vain lääkenimellä Duodopa) sisältävää geeliä ohjelmoinnin mukaan suoraan ohutsuoleen. Suun kautta otetussa levodopa-karbidoba -lääkityksessä on ongelmana lääkityksen tarkka ajanotto tiettyinä kellonaikoina, ja esimerkiksi ruoan mukana tuleva proteiini heikentää lääkeaineiden imeytymistä vatsalaukussa, joten lääkkeenotto pitää ennakoida säännöllisten ruokailuaikojen mukaan. Neurologi arvioi, kenelle Duodopa-hoito voidaan aloittaa. Tätä hoitomuotoa kokeillaan ensin vuodeosastojaksolla. Lääkeainetta varten laitetaan potilaalle nenän kautta letku ohutsuoleen asti. Tuolloin voidaan säätää potilaalle sopiva annostelu.

Länsimaissa vähemmän tunnettuja hoitometodeja ovat esimerkiksi psykoaktiivinen kasvisuutejuoma ayahuasca ja ibogaiini.lähde?

Hoitojen tulevaisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Parkinsonin tautia tutkitaan koko ajan ja sitä varten pyritään jatkuvasti kehittämään uusia lääkkeitä ja hoitomenetelmiä. Yhtenä lupaavana mahdollisuutena nähdään kantasolututkimus. Toinen on eräs tietty hermokasvutekijä, jota aivoihin ruiskuttamalla voitaisiin ehkäistä hermojen vaurioita ja jopa palauttaa vaurioituneiden solujen toimintaa. Kasvutekijätutkimus on kuitenkin yhä rottakoevaiheessa.[9]

Sokerittomissakin karkeissa makeutusaineena käytetty mannitoli on antanut lupaavia tuloksia kärpäskokeissa Parkinsonin taudin hoidossa. Tutkimus on kesken.[10]

Esiintyvyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Parkinsonin tauti on kohtalaisen yleinen. Arvioidaan, että siitä kärsii 1–2 ihmistä tuhannesta, ja että Suomessa on noin 10 000 potilasta.[1]

Yleensä Parkinsonin tauti todetaan 50–80-vuotiailla. Taudin toteaminen ennen 30 vuoden ikää on harvinaista. Sairauden tiedetään olevan miehillä jossakin määrin naisia yleisempi.

Suomen parkinson-yhdistykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen ensimmäinen Parkinson-yhdistys perustettiin Kuopiossa 1984 ja kattojärjestö Suomen Parkinson-liitto on toiminut Turussa vuodesta 1990. Parkinson-liitto koostuu yhteensä 18 yhdistyksestä, joiden yhteinen jäsenmäärä on noin 7 000 jäsentä. Parkinson-yhdistyksiä löytyy eri puolelta maata.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Viinanen, Iiro & Seppänen, Esko: Vasen oikea, oikea vasen. Keskustelukirjeitä. Helsinki: Minerva, 2012. ISBN 978-952-492-588-4.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Parkinson-liitto: Perustietoa parkinsonista
  2. a b Pauliina Grönholm: Tutkimus: Parkinsonin tautia voi hidastaa varhaisella hoidolla. Helsingin Sanomat, 5.11.2009, s. C10. Artikkelin verkkoversio.
  3. Parkinson, James: An Essay on the Shaking Palsy American Neuropsychiatric Association. Viitattu 13.9.2008. (englanniksi)
  4. Käypä hoito -suositus
  5. Käypä hoito -suositus, diagnosointi
  6. Rasagiline Might Slow Parkinson's Progression, Large Multicenter Study Finding Science Daily. 24.9.2009. Viitattu 5.11.2009. (englanniksi)
  7. NEJM 24.9.2009
  8. Käypä hoito -suositus: Aivojen sähköstimulaatiohoito
  9. Parkinsonin taudin hoidossa lupaava tutkimustulos Hs.fi. Viitattu 23.9.2009.
  10. http://phys.org/news/2013-06-artificial-sweetener-potential-treatment-parkinson.html

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Parkinsonin tauti.