Papabile

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kardinaali Ratzinger oli yksi vuoden 2005 konklaavin ennakkosuosikeista. Hänet valittiinkin Johannes Paavali II:n seuraajaksi, minkä jälkeen hänestä tuli paavi Benedictus XVI.

Papabile on epävirallinen italialainen termi, jolla tarkoitetaan mahdollista ennakkosuosikkia paavinvaalissa eli konklaavissa. Yleensä sitä käytetään henkilöstä, jolla epäillään olevan hyvät mahdollisuudet nousta seuraavaksi paaviksi.

Ennakkosuosikin valintaa paaviksi ei kuitenkaan voida pitää lainkaan selvänä. Konklaavin kulun ennustaminen on usein vaikeaa, eikä konklaavi välttämättä päädy ilmiselviltä vaikuttaviin ratkaisuihin. Usein vaali tuottaa jonkinlaisia yllätyksiä valinnoissaan, mitä kuvaa Roomassa käytetty sanonta: "joka menee konklaaviin paavina, tulee ulos kardinaalina".[1] Valinnan ennustamattomuutta lisää paikoin se, että uuden paavin on saatava kardinaalien kahden kolmanneksen enemmistö puolelleen, ja koska kardinaalikollegio on yleensä paavikysymyksessä jakaantunut, on ennakkosuosikkien vaikea saada tarvittavaa kannatusta kasaan.[1] Erimieliset kardinaalit joutuvatkin usein etsimään eri osapuolia tyydyttäviä kompromissiehdokkaita.[1]

Joissain tapauksissa ennakkosuosikki valitaan paaviksi. 1900- ja 2000-luvulla hallinneista paaveista esimerkiksi Eugenio Pacelli (Pius XII), Giovanni Battista Montini (Paavali VI) ja Joseph Ratzinger (Benedictus XVI) olivat ennakkosuosikkeja ennen konklaavia. Toisaalta konklaavit ovat usein päätyneet myös hyvinkin yllättäviin ehdokkaisiin. Esimerkkejä ovat muun muassa vuoden 1958 konklaavissa paaviksi kohonnut Angelo Roncalli (Johannes XXIII), vuoden 1978 ensimmäisen konklaavin valinta Albino Luciani (Johannes Paavali I) ja vuoden 1978 toisen konklaavin voittanut Karol Wojtyła (Johannes Paavali II).

Esimerkkejä ennakkosuosikeista, jotka valittiin paaviksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Esimerkkejä ennakkosuosikeista, joita ei valittu paaviksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Simo Heininen: Ihmistä suurempi: paaviuden historia. Edita, 2004. ISBN 951-37-4184-2. s. 14