Panssarijoukot

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Panssarijoukot ovat maavoimien aselaji, joka käyttää taistelupanssarivaunuja, rynnäkköpanssarivaunuja ja panssaroituja miehistönkuljetusvaunuja.

Aluksi panssarivaunut olivat jalkaväen tykistö- ja konekivääritulitukijoita, mutta sittemmin panssarivaunuja alettiin kokoamaan suureksi joukoksi ja niille muodostui omana aselajina itsenäinen tehtävä. Tämän vuoksi panssarivaunuja suomen kielessä sanottiin aluksi hyökkäysvaunuiksi. Maavoimien nopeaa iskukykyä ajanmukaisessa muodossa edustavaksi ratsuväen korvaavaksi aselajiksi ajateltu panssariaselaji alkoi muodostua ensimmäisen maailmansodan aikana, kun ratsuväen käyttökelpoisuus hävisi jalkaväen konekiväärituleen.

Panssarivaunuista hakivat ratkaisua ensisijaisesti britit ja ranskalaiset kyetäkseen voittamaan saksalaiset asemasodaksi pitkittyneessä ensimmäisen maailmansodan länsirintamalla. Britit kokeilivat panssaritaistelua ensimmäistä kertaa 15. syyskuuta 1916 ilman menestystä Sommessa. 20. marraskuuta – 3. joulukuuta 1917 käydyssä taistelussa britit kuitenkin onnistuivat murtamaan Cambrain taistelussa saksalaisten Hindenburg-linjan. Myöhemmin panssarivaunuja käytettiin muun muassa Soissonsin taistelussa ja Amiensin taistelussa.

Suomessa panssarivaunuajattelua edusti 15. heinäkuuta 1919 Sanhahaminan varuskuntaan perustettu Hyökkäysvaunurykmentti, johon hankittiin ranskasta alansa huippua edustavia Renault F.T. Modèle 1917-panssarivaunuja.[1] Sitä olisi voitu valtionhoitaja Mannerheimin kaavailujen mukaan käyttää Viroon Helsingin maalaiskunnasta laivattuna Viron vapaussodassa Nikolai Judenitšin hyökkäyksessä Petrogradia vastaan. 21. lokakuuta 1919 hyökkäys kuitenkin tyrehtyi puna-armeijan 7. armeijan vastahyökkäykseen. Kuitenkin K. J. Ståhlbergin tultua tasavallan presidentiksi 26. heinäkuuta 1919 ajatus hyökkäyksen tukemisesta jäi lähinnä Kansallisen Edistyspuolueen ja Maalaisliiton vastustukseen siksi, etteivät Nikolai Judenitšia kannattavat Venäjän valkoiset monarkistit kannattaneet kansankomissaarien neuvoston 31. joulukuuta 1917 tunnustamaa Suomen senaatin antamaa Suomen itsenäisyysjulistusta. Hyökkäysvaunurykmentti siirrettiin Santahaminen varuskunnasta 1921 Poltinahon varuskuntaan Hämeenlinnan kaupunkiin.

Panssarivaunuajattelu jakautui 1920-luvulla kahteen koulukuntaan. Ranskalaisen ajattelun mukaan panssarivaunu on jalkaväen tulitukiase, kun taas englantilaisen ajattelun mukaan panssariaselaji voisi olla itsenäisesti iskevä ratsuväen seuraaja. Suomessa 1919 oli panssarivaunuista ajateltu niiden olevan liikkuvaa tykistöä, minkä vuoksi hyökkäysvaunurykmentti oli jaettu kahteen patteristoon ja patteristot kahteen patteriin.

Suomessa panssarijoukot kokivat aselajina alasajon. Ensiksi 1926 hyökkäysvaunupataljoonaksi, myöhemmin hyökkäysvaunukomppaniaksi. Tykistöasiantuntija, kenraalimajuri Wilho Petter Nenonen, joka toimi Kyösti Kallion ensimmäisen hallituksen kolmantena puolustusministerinä 1923–1924 ja sotaväen päällikkönä 1924–1925 kannatti hyökkäysvaunuaselajin lakkauttamista kokonaan. Kuitenkin 1930-luvulla Suomessa alettiin tutkia panssariaselajin uudistamista englantilaisen Vickers-Armstrongin kuuden tonnin panssarivaunun pohjalta. Talvisotaan mennessä niitä oli hankittu vuoden 1919 hyökkäysavaunurykmentin tapaan 32 kappaletta. Niiden varustaminen käyttökelpoisilla aseilla oli kuitenkin kesken ja talvisotaan mennessä niihin ei oltu hankittu omia tykkejä eikä radioita, vaan niissä jouduttiin käyttämään Renault FT-17:n Puteaux-panssarivaunukanuunoita.

Saksassa ja Neuvostoliitossa ajattelu kulki vanhaan mekanisoinnin suuntaan osittain salaisesta koulutusyhteistyöstä, jota toimeenpantiin Neuvostoliitossa siksi, että panssarivaunut olivat Saksalta kiellettyjä Versailles’n rauhansopimuksen perusteella niin kuin sukellusveneetkin.

Panssarivoimien huippuajankohdaksi muodostui toinen maailmansota, jossa rynnäköivien ilmavoimien ja panssarivoimien avulla tunkeuduttiin rynnäkkötaktiikalla syvälle vihollisen asemiin. Tätä vaihetta sanottiin saksaksi salamasodaksi, jonka malliesimerkki oli Saksan hyökkäys Puolaan 1. syyskuuta 1939 alkaen. Tärkeänä osana salamasotaa panssarivaunujen lisäksi edustivat syöksypommittajat, jotka tarjosivat nopealiikkeisille panssarivaunuille ilmasta käsin eteen työnnetyn tykistöä korvaavan voiman. Saksalaisten salamasodan teho heikkeni 1940, kun saksalaiset huomasivat, että Junkers Ju 87 -syöksypommittaja oli taistelussa Britanniasta liian hidas ja joutui usein brittiläisten hävittäjien uhriksi. Ratkaisuna syöksypommittajien hitaudesta johtuvalle haavoittuvuudelle oli hävittäjäsaatto. Saksa ei kyennyt voittamaan ilmasotaa, jotta se olisi uskaltanut yrittää maihinnousua Britteinsaarille.

Neuvostoliiton ensimmäinen menestys vahvasti mekanisoitujen joukkojen avulla olivat Halhin-Golin taistelut 1939. Puolan offensiivin kaltainen menestys seurasi saksaa operaatio Barbarossan alussa vuoden 1941 loppuun saakka, jolloin Saksa ennätti Moskovan edustalle marras–joulukuuhun mennessä.

Neuvostoliiton saatua Lend Lease -tukea ja omaksuttua saksalaisen tavan käyttää panssarivaunuja suurina yhtyminä oli tuloksena maailman suurin panssaritaistelu, Kurskin taistelu, 4. heinäkuuta – 22. heinäkuuta 1943, jonka saksalaiset hävisivät. Tästä neuvostoliittolaiset oppivat saksalaisen taktiikan. Tässä hengessä varusteltiin 1950- ja 1960-luvulla, minkä tuloksena Neuvostoliitolla sen loppuaikoina oli 55 000 erilaista ja eri-ikäistä taistelupanssarivaunua sekä muita panssaroituja ajoneuvotyyppejä.

Läntinen ajattelu kehittyi ilmaylivoimaa korostavaan suuntaan, siihen, että panssariylivoimaa voidaan poistaa hyökkäämällä ilmavoimien panssariyhtymiä vastaan jo ennakkoon. Läntisen ajattelun johtopäätös on ollut korvata noin 2/3 panssarivoimasta taisteluhelikoptereilla, joiden käyttö kuitenkin edellyttää ilmaylivoimaa siksi, että taisteluhelikopteri häviää ilmassa hävittäjällä tai hävittäjäksi varustetulle koulutussuihkuhävittäjälentokoneelle ohjusten ja lentonopeuden vuoksi. Toinen helikopteteiden uhka ovat halventuneet olkapääohjukset, joita voi olla vaikka vapautusliikkeillä, mikä pakottaa lentokorkeuden lähi-ilmatorjunnan ulottuman ulkopuolelle. Kolmas argumentti on huollon vaikeus ja helikopterin haavoittuvuus. Yhdysvallat ei Kosovon ilmasodan aikana uskaltanut hyökätä Jugoslavian liittoarmeijan maamaaleja vastaan taisteluhelikopterein teksasilaisella noin 30 taisteluhelikopterin rykmentillä. Jugoslavian liittoarmeijalla oli tasoltaan 1970- ja 1980-luvun neuvostoliittolaisen tasoinen ilmatorjuntakalusto.

Suomessa käytiin 1990-luvulla suuri keskustelu eduskunnassa panssariaselajin lakkauttamisesta ja sen tehtävien korvaamisesta taiteluhelikoptereilla. Kompromissina päädyttiin uusimaan vain Mil Mi-8 -kuljetushelikopterit, EADS:n NH90-kuljetushelikoptereilla. Panssariaselajia ei lakkautettu, mutta kahdesta T-72:lla varustetusta panssariprikaatista luovuttiin ja siirryttiin kahteen mekanisoituun taisteluosastoon, joista kumpikin vastaa (erittäin) vahvennettua panssarivaunupataljoonaa tuottaen miltei saman tulivoiman kuin maavoimien valmiusyhtymä prikaati 2005:n mukaan. Ero valmiusyhtymään on siinä, että valmiusyhtymällä on vahvempi oma ilmatorjunta.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]