Paleoseenikausi

Purgatorius, paleoseenikauden hieman oravaa muistuttanut nisäkäs

Paleoseenikausi on geologinen ajanjakso liitukauden jälkeen 65,5–55,8 miljoonaa vuotta sitten. Tällä kaudella nisäkkäät alkoivat kehittyä suuriksi, kun dinosaurukset olivat kuolleet sukupuuttoon edeltävän liitukauden lopussa. Maapallolla oli lämmintä ja metsät peittivät laajoja alueita. Kauden lopussa koettiin kuuma lämpöhuippu PETM. Kauden alusta on löydetty niukasti fossiileja, mutta 0,4–0,5 miljoonan vuoden kuluttua liitukauden lopun joukkosukupuutosta alkoi kehittyä uusia lajeja, muun muassa liitukauden nisäkkäiden perillisiä.

Mannerliikunnot

Tästä epookista alkaa kenotsooinen maailmankausi ja paleogeenikausi. Liitukauden ja paleogeenikauden rajalla on harvinaista maa-alkuainetta iridiumia sisältävä kerrostuma, KT-raja, jonka arvellaan syntyneen suuren asteroidin törmäyksessä, joka ehkä aiheutti dinosaurusten tuhon.

Paleoseenikaudella Amerikka oli hyvin lähellä Afrikkaa ja Eurooppaa. Grönlanti oli Euroopassa kiinni. Merien pinta oli nykyistä korkeammalla, koska jäätiköitä ei ollut paitsi ehkä pieniä navoilla ja korkeimmilla vuorilla. Australia oli kiinni Etelämantereessa, ja taas Etelämanner oli kiinni tai lähes kiinni saarikaaren kautta Etelä-Amerikassa. Mantereiden asento oli sellainen, että maapalloa pääsi kiertämään lämmin merivirta. Kylmät virtaukset olivat heikkoja. 56-55 miljoonaa vuotta sitten Grönlanti irtosi Skandinaviasta. Kauden lopulla 55-53 miljoonaa vuotta sitten Australia irtosi Etelämantereesta.

Ilmasto

Paleoseenikauden alussa oli luultavasti lyhyehkö kylmä kausi, jonka aiheutti liitukauden lopun asteroiditörmäyksen ilmakehään nostattama pöly. Muuten paleoseenikauden alku oli vain hieman nykyistä lämpimämpi. Ilmasto muuttui kuitenkin nopeasti nykyiseen verrattuna kuivemmasta kosteammaksi. Muutos oli nopeinta kauden keskivaiheilla.

Paleoseenikauden lopussa ja eoseenikauden alussa oli lämpötilamaksimi, jollaista ei ole saavutettu muulloin kenotsooisella maailmankaudella. Lämpötila nousi melko lyhyessä ajassa 8–10 astetta. Tällöin puita kasvoi jopa 80. leveysasteella.

Eläimistö

Liitukauden, dinosaurusten valtakauden, jäljiltä kauden alun nisäkkäät olivat pieniä yöeläimiä: hyönteissyöjiä ja kasvinsyöjiä. Monet paleoseenin eläimet olivat sopeutuneet metsäelämään ja puissa kiipeilyyn. Eläimistöön kuului oravamaisia ja siilimäisiä nisäkkäitä sekä lepakoita. Liitukauden joukkotuhosta selvisi Pohjois-Amerikassa noin kilon painoisia nisäkkäitä tai nämä olivat lisääntymiskykyisimpiä. Nisäkkäät kasvoivat ja lajiutuivat uusiksi lajeiksi kauden edetessä. Noin neljässä miljoonassa vuodessa joukkosukupuuton jälkeen evoluutio oli kehittänyt koirankokoisia nisäkkäitä eri evoluutiohaaroihin. Eläimistössä oli lammasmaisia, hevosmaisia ja sarvikuonomaisia melko pieniä eläimiä sekä nokkaeläimiä ja marsumaisia pussieläimiä, jotka olivat kengurujen edeltäjiä.

Kädelliset ilmestyivät paleoseenikaudella kehittyen oravamaisista eläimistä ja kasvaen metrin mittaisiksi. Puupäästäistä muistuttavista paleoseenikauden kädellisistä lähti kehittymään apinat. Apinoihin ja ihmiseen johtanut hyönteissyöjänkaltaisten linja oli eronnut omaksi kehityshaarakseen jo aikaisemmin.

Monet eläimet kehittyivät petoeläintenkaltaisista. Kauden alkuvaiheilla petoeläintenkaltaisista erosivat petojen ja kavioeläinten kantamuodot. Kauden lopulla kavioeläinten päälinjasta erosivat kamelin ja hirvieläinten edeltäjä, norsun ja valaan edeltäjä, ja sarvikuonon ja hevosen edeltäjä sekä titaanin, sarvikuonomaisen lajin esi-isä.

Varhaisella paleoseenikaudella eli jossain määrin skunkkia muistuttava kasveja ja eläimiä syövä Chriacus. Yksi varhaisimmista paleoseenikauden nisäkkäistä oli istukallinen hieman rottamainen Deltatherium joka tunnetaan myös liitukaudelta. Sittemmin sukupuuttoon kokonaan kuolleet kreodontit, muun muassa Hyaenadon, olivat kauden johtavia nisäkkäitä, ne muistuttivat koiran ja karhun yhdistelmää. 30-senttinen Miacis oli koiraa muistuttava varhainen nykyisten petojen esi-isä.

Noin 50 miljoonaa vuotta sitten eli nykyisten hevosten esi-isä Eohippus, joka muistutti ruumiiltaan antilooppia mutta jonka pää oli kuin hevosella.

Kasvinsyöjät

Barylambda

Paleoseenikauden kasvinsyöjiin kuului ruohoa laiduntava, lampaankokoinen, gasellijalkainen ja hevosenpäinen Ectoconus. Ectoganus oli hieman ahmaa muistuttava matala kasvinsyöjä. Myöhäisen paleoseenikauden Caprolestes muistutti oravaa. Ptilodus oli oravan tapainen liitukaudelta periytynyt nisäkäs, kuten myös Plesiadispis, puoliapinoiden edeltäjä.

Phenacodus oli Condylartha-ryhmään kuuluva varhainen kasvinsyöjäsorkkaeläin, joka muistutti kyyryssä olevaa gasellia. Dinocerata-ryhmän kasvinsyöjämesonykit (sorkkaeläimet) olivat sarvikuonomaisia. 55–60 miljoonaa vuotta sitten eli norsujen hyvin kaukainen sian kokoinen tamaanimainen esi-isä Moeritheres. Myöhäispaleoseenilla 63,6–57,8 miljoonaa vuotta sitten eli Barylambda, joka oli kauden suurimpia nisäkkäitä. Se oli kasvinsyöjä, jolla oli tukeva häntä ja lyhyet, tukevat jalat. Eturaajat olivat takaraajoja pidemmät ja jaloissa oli viisi varvasta. Luultavasti se söi puiden lehtiä. Meniscotherium oli suurta rottaa muistuttava kavioeläinten edeltäjä. Myöhemmin sukupuuttoon kuolleen heimon Multituberculates (multituberkulaatit) lajit olivat jyrsijämäisiä kasvinsyöjiä.

Pedot

Paleoseenikaudella nisäkkäitä pyydystivät krokotiilit ja jättiläislinnut. Nisäkkäistä alkoi kehittyä vähitellen sutta tai karhua muistuttavia saalistajia kreodontteja (Creodonta) ja nykyisten petoeläinten (Carnivora) koiramaisia edeltäjiä. Kreodonttien ja nykyisten petoeläinten kantamuotona on pidetty liitukaudella elänyttä Cimolestidae-ryhmää. Etelä-Amerikassa kehittyi saalistajapussieläimiä esimerkiksi borhyaenidit (Borhyenidae) ryhmästä Didelphidae. Kreodonttien ja nykyisten petojen esi-isät olivat luultavasti paleoryctidejä, rotan kokoisia liitukauden tyypillisiä piennisäkkäitä. Tyypillinen varhaispeto oli koiraa muistuttava pitkä, matalajalkainen, pitkäkuonoinen Proctitis joka oli paleoseenikaudelle tyypillinen varhaispeto, viverravidi (Viverravidae) joka söi hyönteisiä mutta myös pikkueläimiä. Viverravideja pidetään joskus nykyisten petojen esi-isinä. Myöhäispaleoseenilla ilmestyi toinen petoryhmä, Miacidae, esimerkiksi Uintacyon, joka voi olla nykyisten petojen edeltäjä. Mesonykit (Mesonychia) olivat sutta, karhua tai hyeenoita muistuttavia sorkkapetoeläimiä. Palaeoryctis oli päästäismäinen hyönteissyöjä, ja Prodiacodon oli siilin varhainen sukulainen.

Taeniodontit

Noin 0,5 miljoonaa vuotta kauden alun jälkeen oli Pohjois-Amerikassa kehittynyt taeniodontteja (Taeniodonta) luultavasti myöhäisen liitukauden hyönteissyöjistä. Taeniodontti muistutti oravan ja koiran sulautumaa, jolla oli kärsä ja kädet sekä suuri häntä. Tunnetuin taeniodontti on opossumia muistuttava Onychodectes joka oli ison kissan tai pienen koiran kokoinen ollen noin 60 cm pitkä. Eläimellä olivat suuret kaivueturaajat ja pitkä häntä. Eläin söi kasveja ja myös pieniä eläimiä, eli oli kaikkiruokainen. Myöhemmin taeniodonttien kehittyessä niiden kallo lyheni ja leveni evoluution edistyessä. Erikoistumattomat taeniodontit kuten Onychodectes elivät vain keskipaleoseenille asti, ja juurten kaivajat jäivät tämän jälkeen jatkamaan tätä haaraa. Mutta myös 0,5 miljoonaa vuotta paleoseenikauden alusta eli Wortmania, joka oli kehittynyt taeniodontti, stylinodontidi joka painoi vain 20 kiloa. 2 miljoonaa vuotta myöhemmin ilmestyi Psittacotherium joka oli 50 kiloa painava suuri stylinodontidi, joka kaivoi maasta juuria. Se viihtyi kosteilla seuduilla ja oli kömpelöliikkeinen.

Linnut

Tunnettuja eläimiä olivat strutsia muistuttavat jättiläislinnut (hirmulinnut) jotka eivät kyenneet lentämään, esimerkiksi valtava Gastonris. Todella hirviömäinen jättilintu Diathryma ilmestyi myöhäisellä paleoseenikaudella. Lintu oli hieman strutsimainen 2 metriä korkea, 200 kilon painoinen. Myöhäisellä paleoseenikaudella ilmestyivät varhaiset pöllötyypit Ogygoptynx ja Berruornis Yhdysvalloissa ja Ranskassa.

Elikö dinosauruksia vielä paleoseenikaudella?

Moneen kertaan on väitetty löydetyn paleoseenikautisia dinosauruksia, ja aina liitukauden jälkeistä kerrostumista löydetyt luut ovat olleet sinne maanmullistuksissa siirtyneitä. Mutta vuonna 2009 amerikkalainen tutkija James Faaset julkisti löytäneensä 36 hadrosauruksen luuta San Juanin altaasta pohjoisesta New Mexicosta. Luut ovat paleoseenikautiseksi todetussa Ojo Alamon hiekkakivessä. Kerrostuma josta luut löytyivät on normaalisti magnetoitunut kerrostumavyöhyke, varhaiapeloeseenikautinen "krooni" C29n. Vaikka dinosauruksia olis elänytkin paleoseenikauden alussa, joka tapauksessa ne harvinaistuivat merkittävästi liitukauden lopussa.

Paleoseenin jako

• Danian 65,5 - 61,7 miljoonaa vuotta sitten
• Selandian 61,7 - 58,7 miljoonaa vuotta sitten
• Thanetian 58,7 - 55,8 miljoonaa vuotta sitten

Jako Pohjois-Amerikassa

Pohjois-Amerikasta on tehty merkittäviä paleoseenikauden nisäkäslöytöjä.

• Lancian (Mastrichtian/liitukautta)
• Torrejonian 64-61 miljoonaa vuotta sitten, jaetaan 6 alajaksoon
• Tiffanian 61-56 miljoonaa vuotta sitten.
• Puerca

Paleoseenin-eoseenin lämpöhuippu ja joukkotuhojen syyt

Paleoseenin lopulla saavutettiin paleoseenin-eoseenin lämpöhuippu (PETM tai IETM) joka ilmeisesti aiheutti monien lajien tuhon. Tämä oli geologisesti katsoen juuri alkaneen kenotsooisen maailmankauden yksi merkkitapahtuma. Meren lämpötilat nousivat 8–10 astetta muutamassa tuhannessa vuodessa ja meri lämpeni koko syvyydeltään. Meren kemiassa sattui dramaattisia muutoksia. Hiili-isotooppien suhde muuttui monin paikoin. Kevyttä hiili-isotooppia C-12 tulvi ilmakehään syrjäyttäen raskaamman C-13:n. Hiiltä sisältävä kaasu oli mahdollisesti ainoastaan metaania. Metaani on lähtöisin klatraateista, mineraaleista joissa on metaanihydraattia. Näitä klatraatteja esiintyy mannerten reunoilla olevissa kerrostumissa, sedimenteissä. Metaanilla on 21 kertaa suurempi kasvihuonevaikutus (maailmanlaajuinen lämmityspotentiaali Global Warming Potential GWP) kuin hiilidioksidilla. Metaani hajoaa ja vapauttaa hiilidioksidia. Hiilidioksidi kasvattaa meren happamuutta ja liuottaa pois kalkkikuoria. Muutos näkyy kivissä punaisena savena, koska kalkki puuttuu siitä. Karbonaattikuoria alkoi esiintyä lajeilla vasta 50 000 vuoden kuluttua, ja palautuminen normaaliin kesti 100 000 vuotta. Eoseenin alussa Maa säilyi lämpimänä 80 000–200 000 vuotta.

Luettelo paleoseenikauden nisäkkäistä

• Acheronodon
• Anconodon
• Andrewsarchus mongoliensis
• Baiotomeus
• Bisonalveus browni
• Boffius
• Cernaysia
• Cimolodonta
• Cimolodontidae
• Cimolomyidae
• Condylarth
• Ectoconus
• Eucosmodon
• Gondwanatheria
• Hainina
• Kimbetohia
• Kogaionidae
• Krauseia
• Lambdopsalis
• Leptictidium
• Liotomus
• Mesodma
• Mesonychid
• Microcosmodon
• Mimetodon
• Neoliotomus
• Neoplagiaulacidae
• Neoplagiaulax
• Parectypodus
• Pentacosmodon
• Plesiadapis
• Prionessus
• Prochetodon
• Ptilodontoidea
• Ptilodus
• Purgatorius
• Sphenopsalis
• Stygimys
• Taeniodont
• Taeniolabidoidea
• Taeniolabis
• Xanclomys
• Xyronomys

Katso myös

• Liitukausi
• Liitukauden joukkotuho
• Geologiset kaudet
• Kenotsooinen maailmankausi
• Eoseeni