Pajutammi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Pajutammi
WillowOakinAutumn.JPG
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophyta
Lahko: Pyökkimäiset Fagales
Heimo: Pyökkikasvit Fagaceae
Suku: Tammet Quercus
Laji: phellos

luokitusjärjestelmä: APG III

Kaksiosainen nimi
Quercus phellos
L., 1753[1]
Levinneisyyskartta
Quercus phellos range map 1.png
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Pajutammi Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Pajutammi Commonsissa

Pajutammi (Quercus phellos)[2] on tammien (Quercus) sukuun ja pyökkikasvien heimoon (Fagaceae) kuuluva kesävihanta puulaji. Pajutammi kasvaa luontaisena Pohjois-Amerikassa lähinnä Yhdysvaltain itärannikolla ja eteläosissa. Puun suomenkielinen nimi tulee sen kapeista lehdistä, jotka muistuttavat monien pajujen (Salix) lehtiä.[3]

Kuvaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pajutammen lehtiä ja terho.

Pajutammi on keskikokoinen puu. Se kasvaa noin 30 metriä korkeaksi.[1] Sen runko voi kasvaa rinnankorkeusläpimitaltaan noin metrin paksuiseksi.[4] Puun latvus on nuorena kartiomainen ja vanhemmiten pyöreähkö.[5] Puun juuristo on matala ja muodostaa sienijuuria.[4]

Kaarna on tummanharmaata ja nuorena sileää. Vanhemmiten se muuttuu epäsäännöllisen uurteiseksi.[1] Versot ovat punaruskeita ja kaljuja. Silmut ovat ruskeita, kaljuja, teräväkärkisiä ja tavallisesti 2–4 millimetriä pitkiä.[1]

Lehdet ovat yksinkertaisia, ruodillisia ja muodoltaan kapean suikeita tai tasasoukkia. Lehtilapa on 5–12 senttimetriä pitkä, 1–2,5 senttimetriä leveä, suippotyvinen, suippokärkinen ja ehytlaitainen. Lehdet ovat yleensä kaljuja kummaltakin puolelta, mutta saattavat olla hieman karvaisia alapinnaltaan. Lehtiruoti on yleensä 2–4 millimetriä pitkä ja tavallisesti kalju.[1] Uudet lehdet ovat puhjetessaan kellertäviä.[3] Pajutammi on kesävihanta ja varistaa lehtensä talveksi. Lehtien syysväritys on keltainen tai keltaruskea.[5]

Pajutammi on yksikotinen ja hede- ja emikukat kasvavat eri kukinnoissa samassa puussa. Hedekukat ovat keltavihreitä ja hedekukinto on rakenteeltaan norkko. Pienet emikukat kasvavat pienissä muutaman kukan ryhmissä. Kukinta tapahtuu lopputalvella tai keväällä, yleensä ennen lehtien puhkeamista.[4]

Hedelmä on maljamaisen kehdon ympäröimä pähkinä eli tammenterho. Maljamainen kehto peittää suunnilleen yhden kolmanneksen tai neljänneksen pähkinästä. Pähkinä on munanmuotoinen tai puolipallomainen ja usein pinnaltaan uurteinen. Se on 8–12 millimetriä pitkä ja 6,5–10 millimetriä leveä. Terhot kypsyvät seuraavana vuonna pölytyksestä.[1]

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pajutammea kasvaa luonnonvaraisena Yhdysvaltain itäosien rannikkotasangolla sekä eteläosissa merenpinnantasosta noin 400 metrin korkeuteen.[4] Sitä esiintyy Alabaman, Arkansasin, Delawaren, Etelä-Carolinan, Floridan, Georgian, Illinoisin, Kentuckyn, Louisianan, Marylandin, Missourin, New Jerseyn, New Yorkin, Oklahoman, Pennsylvanian, Pohjois-Carolinan, Tennesseen, Texasin ja Virginian osavaltioissa sekä Columbian piirikunnan alueella.[1]

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pajutammen kaarnaa.

Pajutammi on kostean, lämpimänlauhkean ilmastoalueen laji. Sen elinalueille ovat tyypillisiä pitkät, kuumat kesät ja lyhyet, leudot talvet. Vuoden keskilämpötila vaihtelee 10 ja 21 celsiusasteen välillä, kesäkuukausien keskilämpötila on 21–27 celsiusastetta ja talvikuukausien −4–13 celsiusastetta. Pajutammen levinneisyysalueella keskimääräinen vuosittainen sademäärä on 1 000–1 500 millimetriä.[4] Pajutammi kasvaa yleensä alluviaalialueilla, tyypillisesti jokien tulvatasangoilla, jokirannoilla ja suistoalueilla. Se menestyy parhaiten syvässä hiesupitoisessa maassa.[4]

Pajutammi muodostaa usein sekametsiä lännenambrapuun (Liquidambar styraciflua), vesitammen (Quercus nigra) ja tammilajin Quercus laurifolia kanssa. Se kasvaa yleisesti myös yhdessä loblollymännyn (Pinus taeda), punavaahteran (Acer rubrum), hikkorilajin Carya aquatica, keltislajin Celtis laevigata, amerikanpersimonin (Diospyros virginiana), kolmiokan (Gleditsia triacanthos), punasaarnin (Fraxinus pennsylvanica), amerikanmustapoppelin (Populus deltoides), tammilajien Quercus lyrata, Quercus michauxii ja Quercus pagoda sekä valkojalavan (Ulmus americana) ja setrijalavan (Ulmus crassifolia) kanssa.[4]

Pajutammi viihtyy parhaiten aurinkoisella tai puolivarjoisella paikalla. Se ei kestä tulta ja metsäpalot tuhoavat usein kaikki pajutammet alueeltaan. Myös useat hyönteiset ja sienitaudit voivat vakavasti vahingoittaa puita.[4]

Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pajutammea käytetään koristepuuna ja katupuuna varsinkin Pohjois-Amerikassa.[3] Se sietää suhteellisen hyvin kuivuutta, kuumuutta, ilmansaasteita ja seisovaa vettä.[5] Tulvansietokykynsä ansiosta se soveltuu myös ehkäisemään eroosiota ja sitomaan maata ajoittain veden peittämille jokien ja altaiden reuna-alueille. Se sietää huonosti leikkausta ja leikattujen oksien paraneminen kestää vuosia.[4]

Pajutammi risteytyy sekä luonnossa että viljelyssä lukuisten muiden lähisukuisten tammilajien kanssa. Näitä ovat ainakin purppuratammi (Quercus coccinea), Quercus hemisphaerica, Quercus ilicifolia, paanutammi (Quercus imbricaria), Quercus incana, Quercus laurifolia, Quercus ludoviciana, patukkatammi (Quercus marilandica), vesitammi, otatammi (Quercus palustris), Quercus pumila, punatammi (Quercus rubra), Quercus shumardii ja mustatammi (Quercus velutina).[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kevin C. Nixon: Quercus phellos Flora of North America. eFloras.org. (englanniksi)
  • Alan Mitchell & John Wilkinson: Euroopan puuopas, s. 152. Suom. Arto Kurtto. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 2009. ISBN 951-1-14705-6.
  • Bryce E. Schlaegel: Willow Oak, Quercus phellos Silvics Manual, vol. 2. United States Department of Agriculture Forest Service. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h Earle: Flora of North America: Quercus phellos Viitattu 19.11.2012.
  2. ONKI-ontologiapalvelu, Kassu (suomenkieliset nimet) Suomen Biologian Seura Vanamon putkilokasvien nimistötoimikunta. Viitattu 19.11.2012.
  3. a b c Mitchell & Wilkinson: Euroopan puuopas, s. 152. Otava.
  4. a b c d e f g h i Schlaegel: Silvics Manual: Willow Oak Viitattu 19.11.2012.
  5. a b c Quercus phellos Plant Fact Sheets. North Carolina State University. Viitattu 19.11.2012. (englanniksi)