Paatio
 |
Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata. Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa. |
Paatio (ven. Большой Пограничный, Bolšoi Pogranitšnyi, ruots. Båtö) on saari Suomenlahdessa Venäjän Viipurin piirissä Leningradin alueella, aivan Suomen valtakunnanrajan tuntumassa. Saaren pinta-ala on noin 800 ha.
Ennen toista maailmansotaa Paatio kuului Suomen Virolahden kuntaan. Vuonna 1944 se jäi Moskovan välirauhansopimuksen mukaisesti Neuvostoliitolle ja samalla jäivät Paation viereiset saaret Laitsalmi, Pajusaari ja Papinsaari. Asuinrakennuksia Paatiossa oli talvisodan alkaessa 57 ja asukkaita 270. Nykyisin rakennuksista on jäljellä vain muutamia kivijalkoja ja muutama hirsikehikko.
Paatiota lähin Suomen puolella oleva saari on Rääntiö. Rääntiö sijaitsee rajavyöhykkeellä noin 300 metrin etäisyydellä Paatiosta Virolahden kunnan alueella.
Venäjän viranomaiset eivät myönnä nykyisin ulkomaalaisille lupia käydä saaressa.
.jpg)
Historia ja elämä talvi- ja jatkosotaan asti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Asutus 1700-luvulle asti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Virolahden seudulla saattoi olla asutusta jo viikinkiajalla. 1200–1300 luvuilla rannikoilla oli ruotsinkielistä asutusta ja Paation saarellakin on monia ruotsinkielisiä paikannimiä. Vanhoissa kirkonkirjoissa Paatio on Båtö. Vanhin asiakirja on vuodelta 1336, ja siinä mainitaan, että rannikon asukkaat saavat käydä kauppaa Tallinnan kanssa. Saksalaiset porvarit kävivät kauppaa Riiasta käsin.
Jousiluettelo vuodelta 1555 kertoo, että Paatiossa oli 18 jousimiestä. Miehet olivat 15–20-vuotiaita. 1600-luvun puolivälissä Paation saari kuului sotalaitokselle. Uudenkaupungin rauhassa itäinen osa rannikkoa jäi venäläisille ja läntinen Ruotsille. Yhtenä syynä rajanvetoon oli Pietarin rakentamiseen tarvittava Pyterlahden graniitti.
Turun rauhassa itäraja siirtyi Kymijokeen, ja Virolahden pitäjä saarineen joutui Venäjälle. Venäjän keisarinna lahjoitti 1790-luvulla upseereilleen lahjoitusmaita, joiden mukana talonpojat joutuivat kartanonherrojen alaisiksi. Paatio oli lahjoitusmaan luontoinen täydellä verovapaudella. Toimeentuloa etsittiin monista elinkeinoista ja peltojen hoito jäi taka-alalle. Vasta Aleksanteri II:n aikana vuonna 1867 tehtiin päätös, että talonpojat saavat lunastaa tilansa takaisin.
Muistot sota-ajoilta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuosisatojen aikana saaren asukkaat ovat kokeneet monia vaikeita ja raskaita aikoja. Vallanpitäjinä ovat olleet sekä ruotsalaiset että venäläiset. Vainon ajoilta on kertomuksia julmuuksista, kasakat surmasivat naisia ja lapsia. Isovihan aika oli historian synkimpiä aikoja. Sodan kärsimyksen lisäksi rutto ja katovuodet harvensivat asutusta ja tavat raaistuivat.
Elinkeinot, kalastus ja maanviljelys sekä kaupankäynti olivat kokonaan lamassa. Ryöstelyt ja hävitysretket lisäsivät ihmisten tuskaa ja kärsimystä. Julmuuksista kerrotaan tapauksessa missä venäläiset taas kerran olivat hyökänneet kylään. Naiset ja lapset olivat mennet pieneen Papinsaareen vihollista pakoon, mutta eivät tällä kerralla olleet turvassa. Kylästä tuli kaksi kasakkaa ratsain, löysivät pakolaiset ja surmasivat siellä kaikki. Paikka sai nimeksi Kuolonkallio.
Toisen tarinan mukaan viholliset hyökkäsivät kylään, erääseen taloon jäi vanha ukko kotiin ja pieni lapsi kehtoon. Kasakka tuli sisään tupaan, veti miekan tupesta aikoen surmata lapsen. Lapsi näki kiiltävän miekan ja alkoi tavoitella sitä käsillään. Kehdon ääressä kasakan sydän heltyi ja eloon jäivät lapsi sekä ukko. Myös Vainoluodossa venäläiset surmasivat saarelaisia ja siitä luoto sai nimensäkin.
1800-luku ja 1900-luvun alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kylän kuvaus 1800-luvulta tunnetaan jo paremmin, samoin elämä saarella siihen aikaan. Pitkä rauhankausi teki mahdolliseksi voimakkaan taloudellisen nousun. Olot vakiintuivat, kaupankäynti varsinkin Viroon vilkastui. Peltoja kunnostettiin ja kansan henkinen kunto kohosi. Uuden vuosisadan alkaessa asukkaita ja perheitä saaressa oli paljon.
Saaristokylä oli kooltaan iso, noin 53 taloa käsittävä. Paatiossa pienillä tiloilla harjoitettiin voimaperäistä peltoviljelystä. Lisätuloja saatiin ammattikalastuksesta sekä meriliikenteestä omilla aluksilla. Kalasaaliin runsaudesta saari oli kuuluisa. Kalastajien yhdyssiteenä oli kalastajainseura. Nimi oli Paation ympäristön kalastajainseura. Vielä viime vuosinakin seuran nimi oli sama vaikka parhaat kalavedet jäivät rajan taakse.
Kylässä toimi kansakoulu jo vuodesta 1903 alkaen. Naapurikylät Laitsalmi ja Pajusaari kuuluivat samaan kansakoulupiiriin, lapset kävivät koulua Paatiossa. Koko saaren pinta-ala oli noin 800 ha, siitä viljeltyä maata noin 100 ha. Vesialue 1200 ha. Asuin rakennuksia oli vuonna 1939 talvisodan alkaessa 56 ja asukkaita 270.
Kansakoulun lisäksi saaressa oli VPK:n talo. Itse Paation kylä sijaitsi saaren pohjoisrannalla meren tuntumassa. Talot seurailivat rantaviivaa, meri, Paationlahti näkyi talojen ikkunoista. Kylän halki kierteli yhteinen kylätie, se päättyi Pitkäpaaden puoleiselle rannalle ns. Saarenpäähän, matkaa oli noin viisi kilometriä. Kylä itse oli noin kilometrin pituinen, luode-kaakko ilmansuuntaan.
Luonnonolot ja elinkeinot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Itse saari oli suurelta osin karua, vain pohjoispuoli tasaista, viljelykelpoista maata. Rantaviiva meren pirstomaa, luonnon muotoilemaa niemien ja lahtien pohjia, meren hiomia kallioita ja kauniita hiekkarantoja. Väliin luonto oli järjestänyt vihreitä nurmikoita lahtien pohjukoihin. Meren puoleiset rannatkin olivat kauniita asukkaiden iloksi. Juuri kauniit rannat houkuttelivat keisari vierailut saarelle ja rannikolle.
Kylän pohjoisrannalla suojelivat kalliot ja metsä, ranta oli tuulilta suojattu. Paation lahti niemineen ja poukamineen tarjosi kalarannoille hyvän suojan.
Kalastus ja hylkeenpyynti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Saarelaisten elinkeinot olivat tyypillisiä rannikon ja saariston elinkeinoja, tärkeimpänä kalastus. Kalastettiin verkoilla ja nuotalla, kesällä sekä talvella. Kaikki verkot ja nuotat tehtiin kotona. Naiset aloittivat heti syystöiden jälkeen verkkojen parsimisen ja uusien kutomisen. Sisään tuotiin puinen verkkoharkki mihin työ laitettiin ja ahkerat kädet aloittivat työnteon. Kudontakäpyjä oli montaa kokoa riippuen langan paksuudesta.
Nuotan tekoon tarvittiin monenlaista puuhaa sekä miehiltä että naisilta, jopa lapsetkin olivat työssä mukana. Talvi-iltoina kuului taloista rukin hyrinä kun naiset päreen ja myöhemmin öljylampun valossa kehräsivät hamppua nuotan tekoa varten. Alkukesällä kalastettiin suurilla nuotilla ulkoapajilla. Matkanteko apajille oli rattoisaa, matkalla oli mukana palkkaväkeäkin, eväät, tynnyrit, suola ja muut tarvikkeet saalista varten oli veneessä.
Joskus kalansaaliit olivat niin suuria että piti lähteä kotikylään kalat perkaamaan ja suolaamaan. Kalat (hailit) suolattiin isoihin astioihin ja myöhemmin siirrettiin pienempiin. Kalalastin tuojat lepäilivät vähän aikaa ja taas soudettiin apajille. Usein soutajat olivat naisia. Pienempi saalis suolattiin kalastuspaikalla ja tuotiin kotirantaan vasta kalastuskauden päätyttyä, juhannuksen seudulla.
Vaarat ja myrskyt väijyivät ulkoluodoilla ja kokonainen nuottakunta hukkui 1800-luvun lopulla. Talvinuottaus oli raskasta ja joskus merestä oli vaikea löytää sellaista paikkaa missä nuottaa voitiin vetää. Nuotanveto talvella oli tuottoisaa, kala meni hyvin kaupaksi Viipurissa ja Pietarissa.
Talvinen verkkokalastus lopetti raskaan nuotalla kalastamisen ja paatiolaiset lopettivat nuotan vedon.Piennuotilla kalastettiin vielä myöhemminkin. Ammattikalastajat käyttivät kaikkia silloisia kalastusvälineitä kesä-sekä talvikalastukseen.
Alkuaikojen purje- ja soutuveneet vaihtuivat vähitellen moottoriveneisiin. Ensimmäiset kalastusmoottorit hankittiin vuonna 1919 ja Paatioon ostettiin 5 konevoimaista moottorivenettä. Vuodet -25 ja -26 olivat hyviä kalavuosia ja kalastajat hankkivat veneisiinsä moottorit.
Myös hylkeenpyyntiä harjoitettiin jonkin verran kevättalvella. Syötäväksi kelpasi emähylkeen ja kuutin liha, uroksen liha ei syötäväksi kelvannut. Sumppualuksilla vietiin elävää kalaa Viipuriin ja Pietariin. Vuodelta 1904 on säilynyt lasku missä lueteltiin kalalajit ja hinnat. Kiisken hinta vaihteli 15–30 ruplaan 1000 kpl. Keitto tai liemi kiiskestä oli herkkua jopa tsaarin hovissa.
Maaliskuun 1932 jäälautat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 1932 maaliskuun 8. päivänä koettiin suuri jäänliikehtiminen, jollaista ei talvikalastuksen aikana vielä ollut sattunut. Kalastajat olivat kaukana ulkomerellä, ja jää oli melko paksua, mutta lumetonta. Kalastajat luottivat jään kestävyyteen, mutta tuuli kääntyi ja samanaikaisesti oli voimakas pakovesi. Jää alkoi repeillä ja ajautua pitkin Suomenlahtea länteen. Tuuli kiihtyi, jäälautat menivät myötätuuleen. 10. päivä maaliskuuta lautat olivat noin 10 km Suursaaren länsipuolella.
Sieltä jäänmurtajat Tarmo ja Jääkarhu korjasivat kalastajat jäälautoilta. Tässä jäänliikehtimisessä tuhoutui paljon pyydyksiä ja muita tarvikkeita, verkkoja, asuinmajoja eli kalaputkia 29 kpl. Tuho koski koko Suomenlahden itäosan kalastajia. Lautan mukana ajelehti kaksi Paation naista veljineen. Kalastajia pelastettiin usealta repeytyneeltä lautalta.
Maatalous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Maanviljelystä ja karjanhoitoa harjoitettiin isommissa taloissa, lehmä tai kaksikin oli melkein joka talossa, samoin hevonen. Kaikki maatyöt tehtiin hevos- ja miesvoimin, koneita saaressa ei ollut. Peltoja viljeltiin ja kaikki viljelykelpoinen maa otettiin tarkasti käyttöön. Kylän suurin tila oli Evert Tommolan tila, peltoa oli 10 ha ja metsää 70 ha. Vauraita taloja oli myös Niemenpäässä Heikkilän talo sekä vähän matkan päässä Simolan talo. Niemen ukko ja Simon ukko olivat kyläkeisareita, joiden ääni painoi ja ratkaisi, kun kylän asioita järjestettiin.
Koulu- ja yhdistystoiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ennen omaa koulua lapset kävivät koulua mantereella ja Pitkäpaadessa, pojat ja tytöt eri koulussa. Oman koulun tulon jälkeen kaikki kävivät Paation koulussa. Koulunkäyntiä nuoret jatkoivat Pyterlahden kansanopistossa, tytöt opiston puolella ja pojat opiston yhteydessä olevassa kalastajakoulussa.
Koululla kokoontui laulukuoro, näytelmäkerho, voimisteluseura ja monta muuta piiriä. Koulusta tuli keskeinen paikka kylään, siellä pidettiin hartaushetkiä, sinne keskittyi raittiustoiminta. Iltamat ja monet muut iloiset tapahtumat pidettiin koulun tiloissa. Varsinkin opettaja Santeri Tulkin aikana seuratoiminta kylässä oli vilkasta. Paatiossa koulunsa käynyt ja kesäisin siellä asunut oli myös taiteilija Toivo Vuorela. Koululla oli erikoinen keisari Nikolai II lahjoittama 100 markan suuruinen rahasto.
Kalastajaseuralla oli ulkosaaressa, Kiuskerissa laaja konevoimainen pelastusasema, sieltä käsin hoidettiin talvisin pelastustoimintaa. Halssissa oli seuralla juhlakenttä ja tanssilava. Kylässä toimi Meri-Suojeluskunta ja merimiesseura sekä vapaaehtoinen palokunta. Palokunnantalo rakennettiin v. 1923 suurelta osin talkootyönä. Melkein kaikki puutavara saatiin lahjoituksina metsänomistajilta. Talo otti suojiinsa nuoret ja vanhat, kylän riennot, iltamat ja tanssit siirtyivät sinne. Kansakoulu ja kylän talot vapautuivat kuin taakasta kun oma kylätalo valmistui. Talo paloi jatkosodan alussa perustuksiaan myöten, tuli sai alkunsa oman tykistön tulesta.
Niemenpään kauppa lakkasi vuosisadan alussa ja monta vuotta Paatio oli ilman kauppaa. Osuuskaupan myymälä saarelle tuli 1911, ensin kylän taloon ja myöhemmin 1927 omaan taloon. Puhelin (telehvooni) saatiin kylään 1912–13. Ensin se oli Taneli Seppälällä, sieltä se siirtyi toiseen taloon missä pysyikin koko ajan. Puhelin oli kylän yhteinen, perustamiskustannukset maksettiin kylän yhteisillä vesirahoilla.
Keisarilliset vierailut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Paatiolaisten mielissä varmasti Romanov-suvun vierailut saaressa olivat ikimuistoisia. Keisari Nikolai II:n laivastovierailut alkoivat vuonna 1906 Kavonselälle. Keisarillisia laivoja olivat Standart ja Poljarnaja Zvezda. Miehistöalus oli harmaa Aasia, tykkiveneitä ja vartioaluksia oli monenlaisia. Laaja santarmivartiosto oli pitkin rannikkoa.
Taloissa saarella asui muutama santarmi. Joitakin kylän miehiä oli rannoilla vartiomiehinä. Keisari liikkui usein seurueineen maissa hiekkarannoilla ja myös kylässäkin. Kerran keisari käveli kylätietä rantaan, jossa lastattiin halkoja laivaan. Eräs seurueen herroista tuli pyytämään keisarille juotavaa. Lastaajilla oli kotikaljaa, joka kelpasi koko seurueelle. Kesällä 1913 keisari piti juhlia Luuvinkalliolla. Kylän asukkaat olivat tervetulleita juhlimaan. Paljon väkeä kertyi juhlaan. Keisarilla oli vähän sivummalla oma pöytä, josta hän seurasi juhlamenoa.
Naiskuoro esitti "Karjalaisten laulun". Nuoriso esitti tanssia, ja keisarin sisar Olga tanssikin kylän nuorten miesten kanssa. Kasakat esittivät hurjaa tanssia. Kylän väelle tarjottiin isosta padasta makaronivelliä, jota syötiin mustan limpun kanssa. Lapset saivat ”paakelsia” ja miestä väkevämpää oli miehille.
Keisarin vierailuihin totuttiin. Erikoismääräykset ja kiellot haittasivat kalastusta ja liikkumista, mutta muuta haittaa ei ollut. Metsästysretkellä ensimmäinen jahtisaalis oli 2 jänistä ja kolme lintua. Vuonna 1908 laivat olivat niin lähellä rantaa, että ihmiset voivat nähdä perheen elämää merellä ja laivassa. Nikolain arvoa oli loukattu: Paation koulun seinällä olevasta keisarin kuvasta oli puhkaistu toinen silmä. Koululla vieraillut hieroja kanteli keisarille ja opettaja joutui kuulusteluun. Kylän talosta saatiin tilalle uusi taulu, ja santarmi lopetti kuulustelun. Laivojen lähdöistä ja tuloista ei koskaan ilmoitettu. Keisarin laivamiehet olivat kerran polttaneet talollisen halkoja, mutta isäntä Simola sai korvauksena 144 markkaa.
Paation kalastajat saivat 1000 markan korvauksen siitä, etteivät päässeet kalaan keisariperheen vierailun vuoksi. Keisarin loman aikana merellä ei saanut liikkua. Kesällä 1911 keisariperhe kävi seuraamassa Paation nuorten piirileikkiä. Vuonna 1913 olivat kuuluisat Paation tanssiaiset. Tanssiaiset alkoivat ohjelman jälkeen, ja meno oli vauhdikasta. Rommin innoittamat nuoret miehet hakivat Nikolain tyttäriä tanssiin. Juhlat loppuivat vasta puolilta öin, ja saarella niitä muisteltiin pitkään. Hellekesänä 1914 keisari tyttärineen käveli saarella. Keisarivierailut loppuivat sodan puhjettua.
Talvi- ja jatkosota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 1939 talvisodan alkaessa kylä oli kaikin puolin kunnossa. Asekuntoiset miehet lähtivät vuorollaan asepalvelukseen. Naiset ja lapset jäivät koteja hoitamaan. Hyökkäysvaihe alkoi ja ensimmäinen evakuointi toteutettiin. Paatio tyhjeni nopeasti.
Kun venäläiset vetäytyivät jatkosodan alettua syksyllä 1941, Paatio oli taas suomalaisilla. Viranomaiset järjestivät siivousryhmät saarelle. Elämä elpyi, jälkiä korjailtiin, sodan paine oli olemassa. Kesällä 1944 evakkotie alkoi uudestaan. Rauhan tultua tehtiin lopullinen evakuointi. Vilja korjattiin vihreänä ja tavarat siirrettiin mantereelle. Asukkaat poistuivat kylästä viimeisen kerran.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
1. Aalberg A.F, Lannistettu kotiseutu, Kotka 1955
2. Itäviittalehti, Pitkäpaasiseuran julkaisut numerot 1->50
3. Kaukiainen, Yrjö: Virolahden historia I 1850-luvulle. Virolahden kunta, Lappeenranta 1970
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Paatio Paatio wikimapiassa