Päivännouto

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Päivännouto
Solvända.jpg
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Malvales
Heimo: Päivännoutokasvit Cistaceae
Suku: Päivännoudot Helianthemum
Laji: nummularium
Kaksiosainen nimi
Helianthemum nummularium
Mill.
Katso myös
 Commons-logo.svg Päivännouto Commonsissa

Päivännouto eli kultapäivännouto (Helianthemum nummularium) on keltakukkainen, suuressa osassa Eurooppaa yleinen päivännoutokasvi. Suomessa laji on harvinainen ja luonnonsuojelulailla rauhoitettu.[1]

Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monivuotinen päivännouto kasvaa 10–20 cm korkeaksi. Kasvin varsi on tyvestä puutunut. Lehdet ovat pitkulaiset tai puikeat, ehytlaitaset ja sijaitsevat vastakkain. Lehdet ovat päältä vihertäviä ja harvakarvaisia, alta harmaita ja tiheäkarvaisia. Lehtien korvakkeet ovat lehtiruotia pidempiä. Kukinto on 1–10 kukkainen viuhko. Keltaiset kukat ovat kaksineuvoisia, säteittäisiä ja moniheteisiä. Verhiö ja teriö ovat viisilehtisiä. Päivännouto kukkii kesä-heinäkuussa.[2]

Suomessa tavattavat päivännoudot kuuluvat alalajiin ssp. nummularium.[3]

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Päivännoutoa tavataan lähes koko Euroopasta Espanjasta Länsi-Venäjälle ja Välimeren rannikolta Itämeren piiriin. Lisäksi lajia tavataan Lähi-idässä ja Kaukasuksella. Suomen lähialueilla sitä tavataan Virossa sekä Etelä-Ruotsissa.[3] Suomessa päivännouto kasvaa lähinnä Ahvenanmaalla. Manner-Suomessa lajia tavataan hyvin harvinaisena lähinnä Varsinais-Suomesta sekä Etelä-Hämeestä. Monin paikoin muualta Etelä-Suomesta laji on hävinnyt, samoin kuin muutamilta esiintymispaikoiltaan Pohjanlahden rannikolta.[4]

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Päivännouto on kalkinsuosija. Se kasvaa kuivilla rinteillä ja kedoilla sekä sorakoissa.[2]

Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Päivännoudosta on jalostettu useita kivikkopuutarhojen koristekasvilajeja.[3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]