Oulun historia

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Oulu 1840-luvulla, J. Boströmin piirros

Oulun kaupunki on Pohjois-Suomen vanhin: se on perustettu jo vuonna 1605. Oulun alueen historia alkoi luonnollisesti jo kauan ennen kaupungin perustamista.

Kivikausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kivikautisia löytöjä ei ole juuri Oulusta tehty, koska vesi peitti kokonaan aluetta. Kivikauden päättyessä n. vuoden 1800 eaa. rannikko oli edennyt nyky-Oulun rajojen sisälle, mutta se oli vielä n. 15 km päässä nykyiseltä jokisuulta. Tältä ajalta on löydetty Oulun kaupungin ja Muhoksen kunnan rajalta tunnetulta Hangaskankaalta, Peurasuolta ja Halosentörmästä kivi- ja pronssikauden taitteen tienoilta hauta- ja asunpaikkoja, joista on löydetty sekä itäistä että skandinaavista ja jopa Keski-Euroopasta peräisin olevaa pronssiesineistöä. Kivikaudella ja pronssikaudella oli Oulujoen alueella vahva asutus, jolla oli kauppayhteyksiä länteen, etelään ja itään.

Pronssi- ja rautakausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pronssi- ja varhaisrautakaudella Oulujoen vesistön alueella oli vielä asutusta. Rautakaudella asutus Oulujoen varressa ja rannikolla heikkeni löytöjen lukumäärän vähenemisestä päätellen. Toisaalta rautakautinen löytököyhyys voi olla osittain näennäistäkin, ja ainakin saamelaista asutusta lienee Oulujoen vesistössä ollut koko rautakauden ajan. Oulun kaupungin alueellakin Kaakkurissa on tutkittu n. vuosiin 150-500 ajoittuva kalmisto, 12 hautaa, joista löytyi runsaasti aseita ja koruja. Esineet kytkevät haudat ja niiden taustalla olleen asutuksen läntisiin, skandinaavis-eurooppalaisiin kulttuuriyhteyksiin. Kalmisto liittynee Etelä-Pohjanmaan vahvaan rautakautiseen asutukseen.[1]

Myöhäisrautakaudella ja varhaisella keskiajalla varsinaissuomalaiset ja hämäläiset tekivät pyynti-, kauppa- ja verotusretkiä pohjoiseen. Myös norjalaisia erämiehiä liikuskeli Oulunjoen alueella 800-luvulta lähtien, mutta vilkkaampaa lienee ollut hälsinglandlaisten kalastusretkeily Perämeren piirissä. Viikingeistä (varjageista) ovat erään tulkinnan mukaan muistoina Oulun seudun vanhat Varjakka-alkuiset paikannimet.[1]

Oulun seutu tuli 1100-luvulta lähtien Laatokan rantojen kukoistavista asutuskeskuksista pohjoiseen suuntautuneiden karjalaisten pyynti- ja kauppamatkojen piiriin. Oulujoesta tuli karjalaisten kulkureitti Pohjanlahdelle. Tästä ovat todisteena monet karjalaisperäiset asutusnimet, kuten Oulun Iinatti, joka tulee ortodoksisesta henkilönnimestä Ignatij, Ignatius. Karjalaisesta asutuksesta Oulun seudulla kertoo myös asiakirjatieto vuodelta 1345. Sen mukaan Uppsalan arkkipiispa Hemming kastoi Tornion kirkossa myös Oulussa asuneita karjalaisia roomalaiskatoliseen uskoon.[1]

Keskiajalta 1500-luvulle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsin ja Novgorodin välillä 1323 solmitussa Pähkinäsaaren rauhassa Oulun seutu jäi perinteisen tulkinnan mukaan Novgorodin alueeksi. Nykyisin kannatusta on saanut myös käsitys, jonka mukaan Pohjois-Pohjanmaa jäi rauhansopimuksessa valtakuntien yhteisnautinta-alueeksi. Kuitenkin jo 1345 Ruotsi liitti alueet Kemijokeen saakka Turun hiippakuntaan. Alueen omistus muuttui kiistanalaiseksi, ja seuraavina vuosisatoina novgorodilaiset ja myöhemmin venäläiset tekivät hävitysretkiä Pohjanmaalle ja Ouluun saakka. Noin vuonna 1375 Oulujoen suistoon rakennettiin Oulun linnan ensimmäiset varustukset.

1400-lukua luonnehtivat venäläisten toistuvat hyökkäykset seudulle. Viimeisin ja tuhoisin tehtiin 1496, jolloin Pohjois-Pohjanmaa hävitettiin Torniosta Siikajoelle asti. Talot poltettiin, väestöä surmattiin ja vietiin vangeiksi Venäjälle. Vuosisadan vaihteen jälkeen kahakoita oli vähemmän.[2]

Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa myönsi Oululle, Kemille, Torniolle ja Iille luvan toimia kauppapaikkoina vuonna 1531.[3] 1500-luvulla Oulu oli Pohjanmaan tärkein markkinapaikka. Pitkänvihan aikana Pohjanmaan puolustusta määrättiin järjestämään Pohjanmaan käskynhaltija amiraali Pietari Bagge, jonka tehtävänä oli linnan rakentaminen Merikosken saareen. Linna jäi kuitenkin pahaiseksi hirsivarustukseksi. Vuonna 1595 solmitussa Täyssinän rauhassa Venäjä tunnusti Ruotsin omistusoikeuden Oulun seudun alueisiin.

Kaupungin perustaminen ja 1600-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Claes Claessonin vuonna 1651 piirtämä kartta Oulusta. Ruutukaavaa on jo hahmoteltu punaisella.

8. huhtikuuta 1605 Ruotsin kuningas Kaarle IX määräsi Isak Behmin rakentamaan varustuksen uudelleen ja perustamaan paikalle kaupungin. Seuraavana vuonna kaupungin porvareille myönnettiin 10 vuoden verovapaus ja 1610 Oulu sai kaupunginoikeudet. Kaupungista tuli terva- ja lohikaupan keskus. Asukkaita kaupungissa oli alkuvaiheessa noin 400 henkeä.

Oulun porvareilla ei kuitenkaan ollut lupa harjoittaa ulkomaankauppaa, vaan heidän oli myytävä kauppatavaransa Tukholmaan sekä Ruotsin Itämeren satamiin ja viedä niihin puutavaraa ja tuoda sieltä Ouluun viljaa ja suolaa.Tervan, tärkeimän vientitavaran kauppa annettiin 1648 yksityiselle tervakomppanialle ja kaupungin tervakiintiö määrättiin hyvin pieneksi. Teollisuuttakin alkoi jo syntyä 1600-luvulla, sillä vuosina 16171638 Plaatansaaressa toimi Suomen ainoa kiväärejä valmistanut kaira- eli poramylly. Oulun kasvu ja kehitys oli hyvin hidasta koko 1600-luvun.

Keskiaikana Limingan kappelina ollut Oulu erotettiin omaksi seurakunnaksi 1606. Venäläisten poltettua ensimmäisen kirkon 1590 rakennettiin 1613 uusi puukirkko. Ensimmäinen pedagogio perustettiin Ouluun 1611 ja 1682 se muutettiin triviaalikouluksi.

Vuosidan puolessa välissä kaupungissa riehui tulipalo kahteen otteeseen: vuonna 1652 suurin osa kaupungin rakennuksista paloi, linnaan johtanutta siltaa myöten. Vuoden 1655 pormestarin panimohuoneesta alkunsa saanut palo aiheutti pienemmät vahingot.

1700-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seuraava suuri tuho kaupunkia kohtasi vuonna 1705, jolloin tuli pääsi irti kahteen otteeseen, kesäkuussa ja elokuussa, tuhoten yhteensä 144 taloa.[4] Isovihan aikana 17141721 Oulu muun Pohjois-Pohjanmaan tavoin kärsi pahoin toistuvista venäläisjoukkojen ryöstöistä ja terrorista. Oulua puolustamaan oli määrätty porvarikaarti. Maaliskuussa 1715 Venäläiset polttivat jo pahoin rappeutuneen Oulun linnan. Koko Pohjois-Pohjanmaa köyhtyi ja pakolaisia vaelteli Oulun alueella runsaasti.[5] Oululaiset porvarit ja säätyläiset pakenivat Ruotsin Länsipohjaan ja Tukholmaan. Sotavuosina viisi prosenttia kaupungin väestöstä vietiin orjiksi Venäjälle, heistä suurin osa lapsia. Yksi heistä oli Kristoffer Mikkelinpoika Toppelius, joka vuosien kuluttua pääsi palaamaan kotiseudulleen. Kristofer oli Zacharias Topeliuksen isän isoisä, ja aiheena Koivu ja tähti -satuun. Suvun kotitalo, Toppeliuksen talo on yhä jäljellä Torikadulla.

Vuoden 1705 tulipalojen ja sodan myötä kaupungin väkiluku romahti vuosisadan alun tuhannesta asukkaasta 350 henkeen.[2] Rauhan tultua 1721 kaupunki pääsi vähitellen jaloilleen. Oulun nousukausi alkoi vuonna 1765, jolloin kaupunki sai ulkomaankaupan mahdollistavat tapulikaupunkioikeudet. Maailmalla riehuneet sodat nostivat tervanpolton uuteen kukoistukseen 1770- ja 1780-luvulla. Tervan kuljettaminen edellytti hyvää vesireittiä tervamailta tapulikaupunkiin. Sellaisen muodosti Oulujoki ja niinpä Oulussa erikoistuttiin tervakauppaan. Oulun huomattavimmat kauppiaat muodostivat 1770-luvulla kauppaseuran, joka perusti Toppilansalmen rannalle tervahovin 1777. Laivanrakennus alkoi vilkastua ja Oulun porvarit harjoittivat rahtiliikennettä Välimerelle ja Amerikkaan asti. Ruotsin vallan lopulla Oulu oli Pohjanlahden toiseksi huomattavin kauppakaupunki.

Maaherran istuin sijoitettiin Ouluun vuonna 1775, kun Oulun lääni perustettiin. Ouluun perustettiin apteekki 1762, piirilääkäri aloitti toimintansa 1773, kaupunginlääkäri 1784 ja sairaala 1792. Komea raatihuone rakennettiin 1771 ja kivikirkko 1776. 1700-luvun lopulla 3 000 asukkaan Oulu oli asukasluvultaan Turun jälkeen toiseksi suurin kaupunki, joka sijaitsi Suomeen nykyisin kuuluvalla alueella. Oulun linnan jäännökset tuhoutuivat lopullisesti 1793 salaman sytyttäessä linnoituksen ruutikellarin. Nykyisin linnasta ovat muistoina vain rauniot.

1800-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rantakadun vanhoja rakennuksia

Suuri muutos kaupungin kehityksessä tapahtui vuonna 1822, kun tulipalo tuhosi koko keskustan. Johan Albrecht Ehrenströmin luonnoksen perusteella Carl Ludvig Engel laati 1825 sakkilautamaisen ruutukaavan, jonka ruudutuksen rikkoivat vain Kaupunginoja ja sitä ympäröivät puistot, ja jonka mukaisesti keskustan talot edelleenkin rakentuvat. Koko 1800-luvun Oulu oli ylivoimaisesti Suomen suurin tervanviejä. Krimin sodan aikana 1854 englantilainen laivasto-osasto poltti Oulun sataman laivat ja Toppilan sataman varaston – tervahovin, jolloin tervaa paloi tuhansia tynnyreitä. Englantilaiset polttivat myös kolmisenkymmentä laivaa Oulun kauppalaivastosta, joka oli Turun jälkeen maan toiseksi suurin. Laivaveistämöitä – varveja – Oulussa oli lukuisia, laivoja tehtiin myös muualle vietäväksi. Laivaliikenne oli muutenkin runsasta, vuoden aikana satamassa saattoi vierailla yli 300 alusta.

Vuonna 1882 kaupungissa riehui jälleen laaja tulipalo. Vuonna 1886 rakennettiin Pohjanmaan rata, joka yhdisti Oulun Etelä-Suomeen. Tervasta siirryttiin saha-, nahka- ja elintarviketeollisuuteen, ja kaupankäynnissä nykyaikaiseen tukku- ja yksittäiskauppaan. Oulun kauppiaat perustivat vuonna 1860 Iin Kestilään höyrysahan ja Korkeasaareen perustettiin saha 1874, Toppilaan 1878 ja Varjakkaan 1900. Vuonna 1863 perustettiin Weljekset Åström Oy nahkatehdas Myllytulliiin. Metalliteollisuuden ensimmäisiä yrityksiä olivat 1874 perustettu Oulun Konepaja, 1886 perustettu rautateiden konepaja ja 1903 perustettu Oulun rautateollisuus. Oulun villatehdas aloitti toimintansa 1896.

Katuvaloja varten saatiin sähköä vuodesta 1889 alkaen kaupungin omistamalla höyrykoneella, joka sijaitsi Kiikelinsaarella. Jo tätä ennen oli Åströmin tehtaita ja Seurahuonetta valaistu niiden omilla sähkölaitoksilla. Oulun kaupungin sähkölaitos oli valmistuttuaan neljänneksi vanhin alan yritys Euroopassa.[6] Puuteollisuusyhtiö Ab Uleå Oy aloitti toimintansa vuonna 1912.

Ouluun perustettiin 1864 merikoulu. Samana vuonna aloitti toimintansa myös kauppakoulu. Triviaalikoulu muuttui 1800-luvulla yläalkeiskouluksi ja siihen liitettiin lukio. Tunnettu Oulu suomalainen yksityislyseo aloitti toimintansa 1872 ja se muuttui Oulun lyseoksi 1883. Suomen kolmas suomenkielinen sanomalehti Oulun Wiikko-Sanomia ilmestyi Oulussa 18291869 ja sen jälkeen merkittävimmäksi lehdeksi tuli 18771949 ilmestynyt Kaiku. Elias Lönnrotin Mehiläinen alkoi ilmestyä 1836.

1900-luvun alkupuoli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirkkokatua 1900–luvun alussa.

Tervan merkitys laivanrakennuksessa väheni jyrkästi, kun kaupungin uudelleen rakennettu tervahovi paloi vuoden 1901 tulipalossa. Tervahovin paloon päättyi siten myös Oulun tervaporvarien aika. Oulun kadut saivat niiden nykyiset nimet vuoden 1907 asemakaavassa. Korkeakoulupaikkakunnaksi Oulua esitettiin ensimmäisen kerran jo 1917. Oulun yliopisto aloitti toimintansa kuitenkin vasta syksyllä 1959. Vuonna 1916 kaupungissa riehui jälleen tulipalo, joka tuhosi kokonaisen korttelin ja antoi lopullisen sysäyksen vakinaisen palokunnan perustamiseksi. Suomen itsenäistymiseen ja sisällissotaan liittyvien levottomien aikojen vuoksi hanke toteutui kuitenkin vasta vuonna 1921. Kaikkiaan Oulu on palanut historiansa aikana kymmenen kertaa.[7]

Aseellinen itsenäisyystoiminta Oulussa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosisadan vaihteen jälkeen kiristyneen poliittisen tilanteen myötä mielipiteet muuttuivat suosiollisemmkasi aseelliselle toiminnalle itsenäisyyden saavuttamiseksi. Tämä tapahtui useammassa vaiheessa.

Suurlakon aikainen kansalliskaarti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vielä suurlakkovuonna 1905 Oulun työväestö ja perustuslaillinen porvaristo toimivat yhteistyössä venäläisiä vastaan. Marraskuussa 1905 suurlakon aikana kaupunki oli työväestön ja perustuslaillisten hallussa.[8] Poliisilaitos, rautatieasema ja lennätin vallattiin, tieyhteydet kaupungista katkaistiin. Venäläisvaruskuntaa pysyi syrjässä tapahtumista, mutta antoi turvapaikan kaupungin santarmeille. Valta kaupungissa siirtyi kansanneuvostolle, jonka 40 jäsenestä puolet oli työväestöä, puolet perustuslaillisia. Järjestystä kaupungissa piti kansanneuvoston kansalliskaarti. Kaarti jakautui kahteen osaan, sotilaskoulutuksen saaneiden kantakaartiin ja kokemattomamman miehistön yleiskaartiin. Suurimmillaan kaartiin kuului 700 miestä, joskin aseita oli ainoastaan 50 huonokuntoista kivääriä.[9]

Kansanneuvosto piti kaupunkia hallinnossaan viikon. Perustuslaillisten ja työväestön kesken ilmeni ristiriitoja jo lakon aikana. Maan yleisen poliittisen tilanteen kiristyessä välirikko syveni ja kaupunkiin perustettiin pian erilliset aseelliset järjestöt molemmille.

Voimaliiton Oulun osasto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Voimaliitto perustettiin ajamaan itsenäisyyttä tarvittaessa asevoimin. Oulun osasto perustettiin joulukuussa 1905. Nimellisesti toiminta oli urheilutoimintaa, peitejärjestönä oli Oulun Yleinen Urheiluseura. Aseita Voimaliitto sai aselaiva SS John Graftonin lastista, yhteensä vajaat parisataa kivääriä ja viitisenkymmentä revolveria. Voimaliitto järjesti aseharjoituksia ja urheilukilpailuja. Järjestö oli koossa ainakin kesään 1906.[10]

Oulun punakaarti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suurlakon jälkeen Oulun työväenyhdistyksen piirissä päätettiin tammikuun lopulla 1906 perustaa punainen kaarti. Asian järjestelyjen suhteen ei pidetty kiirettä, sillä kaartin päällikkökin valittiin vasta heinäkuussa. Punaisella kaartilla ei ollut keskeistä asemaa Oulun työväen toiminnassa, johtuen maltillisten suuresta osuudesta liikkeen johdossa. Esimerkiksi paikallinen työväenlehti Kansan Tahto käytännössä vaikeni punaisen kaartin toiminnasta. Viaporin kapinan kukistuttua elokuun alussa kaarti lakkautettiin.[10]

1906–1917: Sortokausi ja jääkäriliike Oulussa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keisarivallan päästessä Venäjällä voitolle vallan tavoittelussa alkoivat hallinnon vastatoimet, ja Suomessa Toinen sortokausi. Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä hallinnon ote kiristyi entisestään: Suomen erityisasema pyrittiin poistamaan. Tällöin Suomessa ajatus aseellisesta itsenäisyyden tavoittelusta synnytti jääkäriliikkeen, jossa salaisesti toimitettiin miehiä sotilaskoulutukseen Saksaan, Venäjän vihollismaahan.[11]

Oulussa jääkäriliikkeen aktivisteja löytyi sekä oikeiston että työväestön piiristä. Värväreinä ja etappimiehinä toimivat muun muassa myöhempi kalterijääkäri Esko Riekki, sekä Oiva Rustanius ja Erkki Merikallio, molemmat myöhemmin itsekin jääkäreitä. Lisäksi mukana oli kauppiaita ja muuta porvaristoa, mutta myös paikallisen työväenliikkeen keskushahmoja: vaatturi Jaakko Kemppainen, sekä lehtimiehet Yrjö Mäkelin ja Hannes Uksila. Kaikki olivat työväenliikkeen aktiiveja: Kemppainen entinen monivuotinen työväenyhdistyksen puheenjohtaja, Uksila nuoriso-osaston toimihenkilö ja Mäkelin kansanedustaja.[12]

Jääkärikokelaat koottiin ensin paikallisen työväenlehden toimitukseen, Mäkelinin ja Uksilan työpaikalle, mistä heidät toimitettiin Kemppaisen vaatturiliikkeeseen ja edelleen etappiteitä Ruotsiin. Työväenliikkeen aktivistien toiminta tuotti myös tulosta, 41 oululaisesta jääkäristä lähes puolet eli 18 miestä oli lähtöisin työläiskodista. Osa oli likkeen johtohenkilöiden perheistä, esimerkiksi Leo Mäkelin ja Otto Ahmala. Taisteluihin punakaartia vastaan heistä kuitenkin osallistui vain viisi, muut erosivat tai erotettiin Jääkäripataljoonasta.[12]

Venäläinen hallinto ei katsonut toimettomana jääkäreiden laitonta kokoamista. Oulun läänin kuvernööriksi asetettiin vuonna 1915 tiukka ja tarmokas venäläismielinen eversti, Axel Fabian af Enehjelm. Santarmivoimia lisättiin ja rajavalvontaan oli käytössä 2000 miehen rajavartiosta. Tästä huolimatta jääkäriliikkeen etappitoiminta jatkui.[12]

Sisällissota 1918[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Oulun valtaus

Sisällissodan aikana tammi-helmikuussa 1918 aseistautuneet suojeluskunnan ja punakaartin joukot kävivät Oulussa taisteluja. Kaupungin 1 100 miehen vahvuinen venäläisvaruskunta antautui taisteluitta valkoisille. Taistelut päättyivät etelästä vahvistuksia saaneiden valkoisten voittoon. Kaatuneita oli yhteensä noin 60. Vangiksi jäi 800 punakaartilaista, jotka toimitettiin Raatin vankileirille. Venäläisvaruskunta pidettiin vangittuna kasarmeilleen, kunnes heidät toimitettiin Venäjälle.

Kaiken kaikkiaan vankileirillä oli eri vaiheissa vangittuna noin tuhat ihmistä. Kesän loppuun mennessä leirillä kuoli runsaat 50 henkeä, ja lisäksi valkoiset teloittivat kymmenkunta punaista. Oulun leirin kuolleisuus oli suhteellisen pieni – noin 6 prosenttia, kun se esimerkiksi Raahen leirillä oli 15–19 prosenttia.[13]

Maailmansotien välinen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jokelan sauna Pakkahuoneenkadun ja Isokadun risteyksessä, kuva 1930-luvulta.

1920-luvulla keskityttiin asuntotuotantoon ja kaupunkirakenteen modernisoimiseen. Rakennettiin vesijohto- ja viemäriverkostoa sekä nykypäivänkin oululaisille tuttuja rakennuksia kuten Kolmiotalo ja Tuiran synnytyssairaala. Toppilan satama oli 1920- ja 1930-luvuilla edelleen vilkas, mutta valtakunnallisesti sen merkitys oli pieni, sillä tavaraliikenne keskittyi Etelä-Suomen suuriin satamiin. Tärkeimpiä tuontituotteita olivat vilja ja vuodat, joita tuotiin teollisuuden raaka-aineiksi. Vientiin meni edelleen lähes yksinomaan puuta. Vuonna 1927 valmistui Intiön vesitorni, jonka luoman paineen ansiosta vesi voitiin johtaa suoraan taloihin. Katukivetys toteutettiin 1930-luvulla, kun kaupunki järjesti pula-ajan vuoksi työttömille hätäaputöitä.[6]. Oulu-Nurmes-rataosuus valmistui 1930, jolloin yhteys itään palautui. Ensimmäiset suuret selluteollisuusyritykset olivat Toppila Oy:n 1931 perustettu sulfiittiselluloosatehdas ja Nuottasaareen valmistui Oulu Osakeyhtiön selluloosatehdas vuonna 1937.

Talvi- ja jatkosota 1939–1945[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvisodan aikana Oulu oli tärkeä majoitus- ja huoltokaupunki. Kaupunkia pommitettiin sodan aikana kaksi kertaa. Sodan alussa ei ilmatorjuntaa ollut lainkaan, kunnes Ruotsista saapui vapaaehtoisena Flygflottilj 19, josta saatiin Ouluun kahden torjuntahävittäjän lentue.[14] Välirauhan aikana kesästä 1940 lähtien Oulun kautta kuljetettiin saksalaisjoukkoja Pohjois-Norjaan.

Jatkosota ja saksalaisjoukot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksalaisten rakentama upseerikerho, joka toimii nykyään Tuiran sivupaloasemana.
Kajaaninkatu 1944 pommitusten jäljiltä.

Jatkosodan aikana Oulussa toimi sekä suomalaisten että saksalaisten koulutus-, huolto- ja esikuntakeskuksia. Tuiraan saksalaiset rakensivat lähes 300 parakin kylän, jota kutsuttiin Pikku-Berliiniksi. Lomalaisjoukkojen kokoamispaikaksi rakennettiin Laanilaan 24 parakin kylä. Enimmillään Oulussa oli saksalaisjoukkoja yli 4 000 miestä, josta runsaat puolet oli SS-divisioona Nordin joukkoja. Hallinnollisesti saksalaisilla oli valtaa vain omiin joukkoihinsa, kaupunki oli suomalaisten siviili- ja sotilasviranomaisten johtama.[15]

Toppilan satama oli saksalaisten tärkein huoltosatama Suomessa, ja koko maan satamakuljetuksia valvova esikunta oli sijoitettuna Toppilaan. Italian Caprilta siirretty Wehrmachtin komendantinvirasto toimi Seurahuoneella, eli nykyisessa kaupungintalossa. Tuiran rautatieaseman lähellä toimi SS-joukkojen huolto- ja koulutuskeskus, jonka harjoitusmaastoina olivat Iskon ja Pyykösjärven alueet. Kaupungissa oli suomalaisen sotasairaalan lisäksi myös Wehrmachtin ja SS-joukkojen sairaalat, jotka toimivat useissa rakennuksissa eri puolilla kaupunkia.[15]

Hietasaareen saksalaiset rakensivat kansainvälisen vankileirin poliittisille vangeille, ja lisäksi oli leirejä venäläisille sotavangeille. Vankityövoimaa käytettiin pakkotyössä esimerkiksi Oulu Oy:ssä, Merikosken voimalaitoksen rakennustyömaalla ja Toppilansalmen siltaa rakennettaessa. Taloudellisesti saksalaisten läsnäolo merkitsi kaupungille hyvinvointia; saksalaiset palkkasivat runsaasti työvoimaa ja maksoivat hyvin. Joukkojen huolto vaati myös runsaasti paikallisilta ostettavia tarvikkeita. Kaupungin veroäyri pysyikin koko sodan ajan samana.[14]

Jatkosodan aikana kaupunkia pommitettiin yhteensä viisi kertaa. Suurimmat pommitusten aiheuttamat tuhot tapahtuivat helmikuussa 1944, pahimmat tuhot aiheutti 80–90 pommikoneen hyökkäys 28. helmikuuta. Pommitukset aiheuttivat vain kymmenkunta kuolonuhria, mutta tuhat rakennusta vaurioitui. Rakennusvahingot olivat nykyrahassa noin 150 miljoonaa euroa.[15] Ilmatorjunnassa suurena apuna olivat saksalaisten uudet ilmavalvonta- ja tulenjohtotutkat.

Lapin sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Syysmanööverit, Lapin sota

1944 aseleposopimuksen mukaisesti saksalaiset joukot tuli poistaa maasta: Lapin sota alkoi. Saksalaisjoukkojen kanssa saatiin aikaan aselepolinja Oulujokea pitkin ja yhteinen vetäytymissuuunnitelma. Saksalaisten tuli vetäytyä joen pohjoispuolelle viimeistään 12. lokakuuta, ja koko kaupungista viimestään 14. lokakuuta. Sopimukseen kuului, ettei kaupunkia tuhottaisi.[15]

Vetäytyessään saksalaiset rahtasivat Oulun Toppilan satamasta nelinkertaisen määrän lastia päivässä sataman tavanomaiseen lastauskykyyn verrattuna. Lastaukseen omien joukkojensa avuksi saksalaiset tuottivat sotavankeja, ja palkkasivat paikallista väestöä, jopa lomalla olleita suomalaisia sotilaita. Saksalaiset tiesivät ettei kaikkea tavaraa saada lastattua määräaikaan mennessä, joten valvonta oli lepsua ja tavaran hävikki suuri paikallisten verottaessa rahtia.[15]

Taisteluosasto West vetäytyi sovitun mukaisesti Oulun pohjoispuolelle Kiiminkijoen taakse. Oulun satama luovutettiin 14. syyskuuta. Saksalaisilta jäi Ouluun muun muassa toista sataa hevosvaunua täynnä sotatarvikkeita. Vetäytymisen ainoa välikohtaus tapahtui, kun suomalaiset ampuivat joen eteläpuolella määräajan jälkeen liikkuneen kahden miehen saksalaisen moottoripyöräpartion.[15]

Lapin sodan varsinaiset taistelut aloittanut Tornion maihinnousu tehtiin Oulusta käsin. Sodan aikana joukkojen huolto kulki Oulun kautta; tuhottujen siltojen vuoksi Oulu oli pitkään rautatieverkon pohjoisin pääteasema.[15] Lapin sodan aikana Ouluun ei kohdistunut pommituksia tai muita hyökkäyksiä.

Sotien jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oulun kaupungin omistama arkkitehti Strömmerin suunnittelema Merikosken voimalaitos
Oulun kaupungin ja sen lähikuntien rajat vuoden 1960 tilastokartassa.

Oulun kaupunki oli jo käyttänyt jo vähäisessä määrin Oulujoen vesivoimaa hyväkseen joen sivuhaaraan 1937 rakennetussa Myllytullin voimalaitoksessa. Pari vuotta myöhemmin kaupunki alkoi suunnitella suurta voimalaitosta. Osittain sodan aikana rakennetun Merikosken vesivoimalaitoksen ensimmäinen generaattori käynnistyi 1948. Merikosken vesivoimalaitos aloitti lopullisesti toimintansa vuonna 1954. Typpi Oy:n tehtaiden tuotanto käynnistyi vuonna 1952. Tehtaalla tammikuussa 1963 tapahtuneessa räjähdyksessä sai surmansa kymmenen ihmistä ja 40 metriä korkea salpietarivarasto ja sen vieressä sijainnut rakeistustorni tuhoutuivat.[16] Tuhon aiheuttamaa lyhyttä tuotantokatkosta lukuun ottamatta toiminta on jatkunut tähän päivään saakka. Nykyisin alueella toimivat kemian teollisuutta harjoittavat Kemira Oyj:n tehtaat.

Jo vuonna 1915 Tuiraan oli perustettu makeistehdas Merijal, jonka tunnetuimpia tuotteita olivat tervaleijona-pastilli (1934) ja Pastirol. 1970-luvulla tehdas siirtyi Rettigin haltuun ja 1990-luvulla Leafille, joka lopetti tehtaan toiminnan vuonna 1996. Vuonna 2007 tehtaan aluetta kaavoitetaan asuntotuotantoon.

Eteläisen ja pohjoisen Suomen eroja tasapainottavilla alueellisilla tuilla ja muilla aluepoliittisilla päätöksillä on ollut merkittävä osansa Oulunkin kehityksessä. Modernin Oulun kehitys alkoi, kun kaupunkiin perustettiin vuonna 1958 yliopisto. Korkeakoulupaikkakunnaksi Oulua oli esitetty jo vuonna 1917. Varsinaisesti yliopisto aloitti toimintansa vuonna 1959 ja yliopiston toiminta lähti hyvin liikkeelle: pohjoissuomalaiset opiskelijat jäivät mielellään opiskelemaan pohjoiseen, kun aikaisemmin akateemisen tutkinnon saaminen edellytti muuttoa Helsinkiin tai Turkuun. Yliopisto perustettiinkin kaupungin kehittymisen ja hyvinvoinnin turvaajaksi. Vuonna 1960 yliopistolle perustettu lääketieteellinen tiedekunta antoi hyvät edellytykset myös lääketeollisuuden toiminnalle, ja ensimmäiset lääkevalmistaja Medipolarin (nykyisin osa Orion-yhtymää) tuotteet olivat markkinoilla jo 1962.

Nykyisin Oulu tunnetaan etenkin teknologiakaupunkina ja Pohjois-Suomen talousveturina. Vuonna 1982 perustettu Oulun Technopolis oli Pohjoismaiden ensimmäinen teknologiakylä.[17]

1900-luvulla alkanut teollistuminen Oulussa vaurastutti koko elinkeinoelämää ja pian kävivät kaupungin rajat liian ahtaiksi. Uutta rakennusmaata kasvavalle kaupunkiväestölle saatiin liittämällä Ouluun osia sitä ympäröivistä pienemmistä kunnista. Vuonna 1911 Ouluun liitettiin Alalaanila, 1917 Tuira,1924 Kurkelanranta, 1938 Koskela, Pyykösjärvi, Hintta ja Parkkisenkangas, 1937 Oulunsuu, 1961 Kuivasjärvi, Korvensuora ja Myllyoja, 1965 Oulujoen kunnan pääosa ja Pateniemi Haukiputaan kunnasta, josta vielä 1979 liitettiin Oulun ns. Jylkyn alue.

Suuri liitos tapahtui vuonna 2013 kun Ouluun liitettiin ympäröivistä kunnista Haukipudas, Kiiminki, Oulunsalo sekä Yli-Ii. Oulun pinta-ala kasvoi tällöin 3 113,04 km² ja asukasluvuksi tuli 191 000. Liitoksen edellä oli Suur-Ouluun suunniteltu liitettäväksi eräitä muitakin kuntia, mikä ei kuitenkaan toteutunut.

Oulu vietti 400-vuotisjuhliaan vuonna 2005.

Väkiluvun kehitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Allaoleva taulukko kuvaa Oulun kaupungin asukasluvun kehitystä vuosina 1815–1939:

Vuosi 1815[18] 1840[18] 1850[18] 1860[18] 1870[18] 1880[18] 1890[18] 1900[18] 1910[18] 1920[18] 1923[18] 1930[19] 1938[19] 1939[19]
Väkiluku &&&&&&&&&&&03543.&&&&003 543 &&&&&&&&&&&05096.&&&&005 096 &&&&&&&&&&&05761.&&&&005 761 &&&&&&&&&&&07018.&&&&007 018 &&&&&&&&&&&07955.&&&&007 955 &&&&&&&&&&&09705.&&&&009 705 &&&&&&&&&&012665.&&&&0012 665 &&&&&&&&&&016306.&&&&0016 306 &&&&&&&&&&019802.&&&&0019 802 &&&&&&&&&&021332.&&&&0021 332 &&&&&&&&&&021785.&&&&0021 785 &&&&&&&&&&024186.&&&&0024 186 &&&&&&&&&&028021.&&&&0028 021 &&&&&&&&&&028670.&&&&0028 670

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Aikamatka Oulu: Typen räjähdys surmasi kymmenen. Tehdasalue kuin atomipommin jäljiltä, 9.1.1963. Nelisatanen, 2005, nro 8. Oulun kaupunki. Artikkelin verkkoversio (html) Viitattu 1.10.2007.
  • Kai Ala-Häivälä: Vankina valkoisten. Oulun vankileiri 1918. Suomen historian pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto, 2000. URN: NBN:FI-FE20011131.
  • Ari-Veikko Anttiroiko: E-Titaanien kamppailu – osaamiskeskittymien globaali kilpajuoksu IT-alan huipulle 4.12.2002. m-cult.net/mediumi. Viitattu 17.7.2007.
  • Aimo Halila: Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin historia IV. Pohjois-Pohjanmaa ja Lappi suuren Pohjan sodan ja isonvihan aikana 1700–1721. Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin maakuntaliitot, 1984. ISBN 951-99561-9-0.
  • Kustaa Hautala: Oulun kaupungin historia IV 1856-1918. Oulu: Oulun kaupunki, 1976.
  • Kustaa Hautala: Oulun kaupungin historia V 1918–1945. Oulun kaupunki, 1982.
  • Kaarina Niskala ja Markus H. Korhonen: Kylästä kaupungiksi – mikä kaupunkirakenteessa ja -kulttuurissa on pysyvää: luentoreferaatti 20.2.2004. Oulun yliopiston arkkitehtuurin osasto. Viitattu 1.10.2007.
  • Oulun kaupunki: Aikamatka Oulu Oulun kaupunki. Viitattu 1.10.2007.
  • Paulaharju Ahti, Oulun linna. WSOY, 1968
  • Vahtola, Jouko: ”Oulujokisuun keskusasema 1500-luvulla”, Valkean kaupungin vaiheet (toim. Julku, Kyösti), s. 59-77. Jyväskylä: Pohjois-Suomen Historiallinen Yhdistys, 1987. ISBN 951-749-014-3.
  • A. H. Virkkunen: Oulun kaupungin historia I. Oulun kaupunki, 1953.
  • Kalevi Rikkinen, Hannes Sihvo, Matti Eskola, Allan Tiitta: Finlandia, Otavan iso maammekirja 8. Keuruu: Kustanneyhtiö Otava, 1986. ISBN 951-1-09142-5.
  • Enbuske Matti, Fält Olavi K., Lackman Matti, Onnela Samuli, Rossi Matti, Ukkola Jukka, Vahtola Jouko: Oulupolis, Oulun kansainvälisyyden historia. Oulu: Suomenmaa Oy, 1999. ISBN 951-9234-74-8.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Enbuske Matti, Fält Olavi K., Lackman Matti, Onnela Samuli, Rossi Matti, Ukkola Jukka, Vahtola Jouko: Oulupolis, Oulun kansainvälisyyden historia. Oulu: Suomenmaa Oy, 1999. ISBN 951-9234-74-8..
  2. a b Virkkunen 1953, ss. 15–23, 128–130, 152
  3. Vahtola 1987, s. 70
  4. Halila 1984, ss. 62–66
  5. Aikamatka Oulu/1700-luku: 1600–1700-luvun vaihde
  6. a b Aikamatka Oulu/ 1900-luku: 1900-luvulta 2000-luvulle
  7. Niskala, Korhonen 2004: Oulun kaavakoulu
  8. Leinonen 139
  9. Hautala 1976, ss. 607–608
  10. a b Hautala 1976, ss. 611–613
  11. Hautala 1976, s. 613
  12. a b c Hautala 1976, ss. 614–615
  13. Ala-Häivälä 2000, s.
  14. a b Aikamatka Oulu/ 1900-luku: Oulu sodissa
  15. a b c d e f g Hautala 1982, ss. 469–486
  16. Nelisatanen nro 8/2005
  17. Anttiroiko 2002: E-titaanien kamppailu
  18. a b c d e f g h i j k Suomen tilastollinen vuosikirja 1925 (PDF) (sivu 9, taulukko 11. Kaupunkien, kauppalain ja taajaväkisten yhdyskuntain väkiluku vuosina 1815–1924) Kansalliskirjaston julkaisuarkisto Doria: Tilastollinen päätoimisto. Viitattu 2013-05-19.
  19. a b c Suomen tilastollinen vuosikirja 1940 (pdf) (s. 14, Taulukko 13. Kaupunkien, kauppalain ja taajaväkisten yhdyskuntain väkiluku vuosina 1815–1940) Kansalliskirjaston julkaisuarkisto Doria: Tilastollinen päätoimisto. Viitattu 2013-05-19.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Oulun historia.