Ottawa-intiaanit

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Ottawat
Oklahoman ottawien lippu
Oklahoman ottawien lippu
Pontiac01.jpg
Maineikkain ottawien johtajista Pontiac
Väkiluku Yhdysvalloissa: 6 432.[1] Kanadassa asuvat mukaanlukien yhteismäärä noin 15 000.[2]
Merkittävät asuinalueet
Flag of Michigan.svg Michigan
Flag of Oklahoma.svg Oklahoma
Flag of Ontario.svg Ontario
Kielet englanti, ranska ja ottawa
Uskonnot kristinusko,intiaaniuskonnot
Sukulaiskansat Algonkin-kieliset heimot, kuten ojibwat ja potawatomit

Ottawat olivat Kanadasta lähtöisin ollut intiaanikansa, jotka kuuluivat algonkinien kielikuntaan. Heidän alkuperäiset maansa olivat Ontariossa ja läntisessä Quebecissä.[3] Ottawat liikkuivat tuohikanootein jo paljon ennen eurooppalaisten saapumista, ja kävivät kauppaa Suurilla järvillä, sekä Hudsonin lahdella. Ottawia on arveltu olleen 1600-luvulla noin 8 000 henkeä. [4] He jakaantuivat neljään heimoon: kiskagon, sinago, nassauakueton ja Sable, joiden poliittiset yhteydet olivat erittäin löyhiä.[5]

Ottawien vihollisia olivat irokeesit, foxit ja saukit. Huronien kanssa he kävivät paljon kauppaa, vuodesta 1615 eteenpäin myös ranskalaisten kanssa. Ottawien kauppamiehet kuljettivat vesiteitse paljon turkiksia, tupakkaa ja tärkeitä elintarvikkeita ranskalaisille saaden vastineeksi eurooppalaisen teollisuuden erilaisia tuotteita, jotka heidän kauttaan kulkeutuivat monille muille heimoille. Ottawien rooli 1600-luvulla ja vielä seuraavan vuosisadan alkupuolella oli merkittävä juuri heidän Uuteen-Ranskaan luomiensa kauppasuhteiden vuoksi. Yhdysvaltain historiassa heidän merkityksensä jäi pieneksi. Ottawa-johtajana mainetta hankkinut Pontiac aiheutti järjestämällään kapinalla englantilaisille raskaat tappiot vuosina 1763-1764.[6]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhainen historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ottawat saapuivat Huron-järven itäpuolisille alueille joskus 1400-luvulla. Vanhan perimätiedon mukaan He tulivat yhdessä ojibwojen ja potawatomien mukana. Ottawien kieli oli hyvin lähellä edellä mainittujen murteita.[2] Ojibwojen ja potawatomien jatkaessa matkaansa länttä kohti ottawat jäivät Huron-järven saarille ja valitsivat varsinaiseksi pääpaikakseen Manitoulin-saaren, johon kuului myös satoja pienempiä saaria. Myöhemmin saariketju tunnettiin myös nimellä "Ottawien saari", ja siellä kirjoitettiin kaksi rauhansopimusta 1800-luvulla.[7]

Irokeesien ja dakotojen puristuksessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jean Nicoletin saapuminen winnebagojen kyliin avasi Wisconsinin ja Michiganin alueet Uuden-Ranskan kauppasuhteille.

Vuonna 1634 ranskalaiset lähettivät jesuiitta Jean Nicolletin vihamielisten winnebagojen kyliin viemään rauhansanomaa.[8] Ensimmäistä kertaa valkoisen miehen nähneet intiaanit kohtelivat vierastaan hyvin, ja Nicollet onnistui avaamaan ylemmän Michiganin alueet ranskalaiselle turkiskaupalle. Osa ottawista jätti Manitoulin saaret ja siirtyi Michiganjärven alueille laajentamaan monihaaraista kauppaverkostoaan. Seuraavan vuosikymmenen lopulla suurin osa Manitouliin jääneistä ottawista seurasi perässä. New Yorkin osavaltion alueelta kohdistetut irokeesien liittokunnan tuhoisat iskut aiheuttivat laajamittaiset pakotoimet Suurten järvien tuntumassa. Ottawat ehtivät jättää kylänsä, kun taas huronit ja monet muut eivät. Ottawat tulivat Yläjärven eteläisille rannoille vuoden 1650 aikana.[4]

Wisconsiniin liikkuvat irokeesisotien pakolaiset, jotka kutsuivat itseään wyandoteiksi yhdistyivät ottawiin. Luoteisilla Wisconsinin metsämailla he joutuivat dakotojen mdewakanton-heimon maille. Ojibwojen, miamien, foxien ja muiden alueen heimojen kanssa sotivat dakotat eivät halunneet uusia vihollisia. Vuonna 1669 he lätettivät rauhanlähettiläät neuvottelemaan ottawien ja wyandotien kanssa. Ottawat surmasivat ja söivät neuvottelijat.[4] Kostoksi dakotat sieppasivat erään ottawien päälliköistä, ja polttivat tämän kidutuspaalussa. Alueelle lähetysaseman Chequamegonin perustanut lähetyssaarnaaja Jacques Marquette puuttui asiaan ja kehotti ottawia lähtemään alueelta ennen dakotojen hyökkäystä. Ottawat ja wyandotit siirtyivät kohti kaakkoa, ja asettuivat Michiganiin uuden lähetysaseman St. Ignacen läheisyyteen. Seuraavana vuonna irokeesien liittokunnan senecat polttivat St. Ignacen ja niiden lähellä sijainneet ottawien kylät.[4]

1680-luvulla irokeesien uhka väistyi näiden koettua raskaita tappioita Uuden-Ranskalle. Dakotojen käydessä omia sotiaan ottawat uskaltautuivat liikkumaan laajemmilla alueilla. Osa heistä asettui Erie-järven yläpuolelle, jossa sijaitsee nykyinen Detroit. Jotkut ottawista siirtyivät Kanadaan, jossa jatkoivat kauppiaina. Ottawien määrä ei vähentynyt merkittävästi, sillä kulkutaudit ja suuret sodat olivat ohittaneet heidät.

Uuden-Ranskan liittolaisina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranskalainen Antoine de la Motte Cadillac oli vuonna 1701 perustanut Detroitin, joka tuolloin tunnettiin nimellä Fort Ponchantrain. Alkuaan kauppa-asemana tunnettu linnake sai nopeasti ympärilleen intiaaniasutusta, kun Cadillac pyysi ottawia ja wyandoteja majoittumaan kylineen lähiympäristöön. Kaupankäynti sujui saumattomasti, mutta Detroitin alue alkoi täyttyä nopeasti Cadillacin lähettäessä kutsun myös osageille, potawatomeille, illinoisille ja miameille. Pian yli 6 000 intiaania asui Detroitin lähiympäristössä ja kävi kauppaa. Metsästysmaiden vähyys johti keskinäisiin välien selvittelyihin. Tilanne muuttui vielä ongelmallisemmaksi, kun Cadillac kutsui sotaisina tunnetut foxit käymään turkiskauppaa Fort Ponchantrainin ranskalaisten kanssa. Foxit vastasivat kutsuun myöntävästi, ja toivat mukanaan mascoutenit ja kickapoot, jotka molemmat olivat heidän liittolaisiaan.[9]

Yli tuhannen foxin ilmaantuminen kauppapaikoille sai aiemmin tulleet heimot varuilleen. Ottawat vaativat Cadillacia häätämään uudet tulokkaat pois. Foxit, jotka joskus olivat asuneet Detroitin seuduilla, olivat tyrmistyneitä nähdessään muiden kansojen tallanneen alleen heidän vanhan kotimaansa. Cadillac salli foxien jäädä alueelle ja sai tällä päätöksellään aikaan lisääntyvää levottomuutta Detroitin ympäristössä. Foxit pihistelivät ranskalaisten karjaa ja pitivät itseään alueen uusina isäntinä. He kohtelivat wyandoteja ja muita naapureitaan huonosti ja kerskailivat avaavansa kauppasuhteet Uuteen-Englantiin. Foxien käytöksestä lähetettiin valituksia Montrealiin.[9]

Kun Cadillac matkusti Quebeciin talvella 1711-1712, alkoivat erimielisyydet purkautua foxien ja heidän vihollistensa välillä. Fort Ponchantrainissa talvehtinut ottawien sotapäällikkö Saguima sai kuulla foxien ja mascoutenien haukkuneen häntä pelkuriksi. Saguima keräsi taakseen omien sotureidensa lisäksi joukon potawatomeita ja järjesti hyökkäyksen mascoutenien metsästysleiriin eteläisessä Michiganissa. Mascoutenit pakenivat foxien turviin ja kertoivat näille hyökkäyksestä, jonka yhteydessä oli surmattu yli sata miestä, naista ja lasta.[10]

Ensimmäinen fox-sota syttyi vuonna 1712, kun foxit, mascoutenit ja kickapoot piirittivät Fort Ponchantrainiin, jonka miesvahvuus oli 20 ranskalaista sotilasta. Linnakkeen komentaja Sieur du Buisson lähetti viestinviejän ottawien ja wyandotien talvileirille. Ehkä foxien tarkoitus oli vain pelästyttää ranskalaiset, mutta valkoisten ystäviensä avuksi kiirehtineet ottawat, wyandotit ja potawatomit katsoivat sodan alkaneen. Seuranneissa verilöylyissä liki tuhat foxia, kickapoota ja mascoutenia menetti henkensä. Vangitut soturit sidottiin kidutuspaaluihin ja poltettiin. Jälkeenpäin väitettiin Fort Ponchantrainin ranskalaisten yllyttäneen intiaaneja sotimaan toisiaan vastaan.[11]

Vaikka ensimmäinen fox-sota loppui vuonna 1716, jäivät viha ja epäluulo kytemään kummallekin puolelle. Foxit eivät antaneet anteeksi sen enempää ranskalaisille kuin heidän liittolaisilleenkaan. Toinen sota leimahti liekkeihin vuonna 1728. Mascoutenit irtautuivat liitostaan foxien kanssa ja siirtyivät Uuden-Ranskan joukkoihin, jossa myös ottawat liittolaisineen jatkoivat hyökkäyksiään foxeja vastaan. Taistelut raivosivat aina vuoteen 1737, jolloin ottawat halusivat lopettaa sotatilan. Lähes sukupuuttoon surmatut foxit myöntyivät rauhaan. Tämän jälkeen tuli ottawista Detroitin ympäristössä hallitsevin heimo. Lojaaleina Ranskalle he tekivät hyökkäyksiä brittiläismielisten chickasawien kyliin etelässä.[12]

Englannin ja Ranskan seitsenvuotinen sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1755 ottawien päälliköksi valittu Pontiac perusti intiaaniliiton, johon kuuluivat oman kansan lisäksi ojibwat, potowatomit ja miamit. Käytännössä liitto hallitsi suurten järvien aluetta ja oli läntinen vastine idän irokeesiliitolle. Samoihin aikoihin Ohio-laaksoon levittäytyneiden brittien ja ranskalaisten keskinäiset välit tulehtuivat, ja johtivat pitkäaikaiseen sotaan, joka alkoi 1756. Euroopassa tämä levottomuuden aikakausi tunnettiin seitsenvuotisena sotana.[13]

Amerikan mantereella ranskalaiset joukot olivat aluksi voitolla. Pontiacin johtamat ottawat ja heihin yhdistyneet monet muut heimot sotivat Ranskan puolella, koska englantilaisten kyky hoitaa intiaanipolitiikkaa oli riittämätön. Britit menettivät ensimmäisen vuoden aikana liittolaisiaan, kun useat heimoista vaihtoivat puolta. Englantilaiset lähettivät kuitenkin lisää sotilasosastoja meritse Amerikan mantereelle, ja lisäksi he onnistuivat saartamaan merillä ranskalaisjoukkojen kuljetukset. Tämä muutti sodan voimatasapainon Englannin eduksi. Ranskalaiset ajettiin Kanadaan ja suurten järvien etelänpuolella olevat linnakkeet joutuivat brittien haltuun. Fort Pontchantrainista tuli Fort Detroit. Sekä eurooppalaisten että intiaanien menetykset sodassa olivat mittavat.[14]

Kapina brittejä vastaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Pontiacin kapina

Sota loppui Pariisissa tehtyyn rauhaan 1763. Rauhan yhteydessä tehtiin myös päätös jakaa suuria alueita algonkinkieliryhmän intiaanien alkuperäisistä maa-alueista englantilaisille. Brittien häikäilemättömyys maiden omimisessa sai alueen heimot raivon valtaan. Samaan aikaan delawarien profeetta Neolin saarnasi intiaaneille vanhojen perinteiden vaalimisesta, ja punaisten kansojen yhdistymisestä brittejä vastaan. Monet heimopäälliköt uskoivat yhä intiaanien voimaan, niin myös Pontiac, joka vihassaan englantilaisia kohtaan uskoi myös Uuden-Ranskan uuteen nousuun.

Pontiacilla oli suuret kannattajajoukot salaliitossaan brittejä vastaan

Pontiacin kapina alkoi 16. toukokuuta 1763,[15] kun ottawat, wyandotit ja potawatomit valtasivat Fort Sanduskyn, pienen linnakkeen Ohion maaseudulla ja surmasivat kaikki Sanduskyn 13 puolustajaa. Sota levisi kuukauden aikana itään ja etelään. Pontiacin joukkoihin yhtyi yhä uusia heimoja. Muun muassa kickapoot, peoriat, mingot, delawaret ja shawneet tulivat mukaan. Jopa irokeesiliiton senecat ottivat osaa kapinaan, ja tuhosivat muiden heimojen avustamina kolme brittilinnaketta. Ranskalaiset yllyttivät Pontiacia ja hänen intiaaniliittoaan nujertamaan englantilaiset. Noin 2 000 uudisasukasta on arveltu kuolleen kapinan yhteydessä.[6]

Yli kymmenestä linnakkeesta kolme osoittautui kapinallisille liian kovaksi vastukseksi. Fort Detroit, Fort Niagara ja Fort Pitt pysyivät briteillä. Viimeksi mainitussa linnakkeessa turvauduttiin biologiseen sodankäyntiin heittämällä intiaaneille isorokon saastuttamia huopia varuskunnan sairaalasta.[14] Tämä saattoi pelastaa Pennsylvanialaiset, sillä osa linnaketta piirittäneistä intiaaneista sai huovista tartunnan ja menehtyi rokkoon. Brittien apujoukkojen tulo lopetti Fort Pittin piirityksen.

Lokakuussa 1763 Pontiac sai ranskalaisilta kehotuksen lopettaa sota. Hän oli odottanut turhaan Uuden-Ranskan nousevan sodassa rinnalleen brittejä vastaan. Vuonna 1765 Pontiac sotureineen suostui rauhanehtoihin. Sen jälkeen hän pysytteli ystävällisissä suhteissa britteihin, mutta menetti samalla arvostustaan intiaanien silmissä. Ollessaan 1769 vierailulla illinoisien kylässä Pontiac iskettiin takaapäin hengiltä. Syyllisenä murhaan pidettiin erään englantilaisen turkismetsästäjän apulaisena toiminutta peoria-heimoon miestä. Murhan motiivi jäi epäselväksi.[6]

Ottawat liittolaisineen järjestivät suuren kostoiskun illinoisien maille päällikkönsä murhan vuoksi, ja onnistuivat ajamaan illinoisit mailtaan lopullisesti. Vain pako ranskalaisten suojiin pelasti illinoisit täydelliseltä tuholta. Tämän päivän tutkijat eivät ole vakuuttuneet sodan väitetystä yhteydestä Pontiacin surmaan.[16]

1800-luvulta tähän päivään[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Detroitin alueelta ottawat siirtyivät 1800-luvun alkupuolella Ontarioon ja taistelivat englantilaisten ja shawnee-intiaanien puolella amerikkalaisia vastaan. Kaikki ottawien maat oli luovutettu erilaisten rauhojen yhteydessä Yhdysvalloille vuoteen 1833 mennessä. Tämän jälkeen he liikkuivat reservaateista toiseen hallituksen painostamina osa kansasta päätyi Oklahomaan. Monet sulautuivat myös potawatomeihin. Kanadan puolella asuneet ottawat saivat jo 1850-luvulla maata Michiganjärven itälaidoilta. Maat ovat heidän yksityisessä omistuksessaan. Nykyään ottawat asuvat kolmessa eri paikassa, Oklahomasa, Michiganissa ja Ontariossa, ja heidän yhteismääränsä on noin 15 000.[2] Vaikka suurin osa ottawista puhuu englantia pääkielenään ovat jotkut heistä opetelleet myös alkuperäisen odawa-lielen.[17]

Kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elinkeinot ja kylät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ottawien kauppatavaroina varhaisessa kaupankäynnissä olivat maissi, auringonkukkaöljy, eri eläinten turkikset, nahat, loimet, tupakka ja monet erilaiset rohdokset.[18] Vaikka heimojen välinen kaupankäynti täyttikin ottawien ajasta hyvin suuren osan, he olivat myös kalastajia ja metsästäjiä. Monissa käsitöissä ottawat olivat taitavia. Eritoten tuohikanoottien teossa he olivat mestareita.[19] Kanootit tehtiin pääosin kevyiksi, jotta niitä tarpeen vaatiessa pystyttiin kantamaan. Joskus tehtiin myös suurikokoisempia kanootteja, joihin sopi toistakymmentä miestä. Ottawien kylät olivat hajallaan jokivarsilla tai järvien rannoilla. Huroneilta he omaksuivat tavan rakentaa joskus paaluvarustuksia kyliensä ympärille vihollisten varalle.[18]

Tavat ja mytologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaisten aikalaisten mukaan ottawat olivat eräs raa'immista Kanadan alkuperäiskansoista. Heidän käytöstään on kuvailtu julmaksi ja barbaariseksi. Ottawien on lähes varmasti tiedetty harjoittaneen myös kannibalismia. Heidän keskinäiset suhteensa huroneihin muokkasivat heistä kuitenkin älyllisempiä ja saivat heidät matkimaan huronien urhoollisuutta.[18]

Ottawien Suuri henki Manito oli tunnettu Gchi-Mnidoon-nimellä. Mytologisista hyväntahtoisista kulttuurisankareista merkittävin oli Nanabush. Pahuutta edustavista voimista mahtavin oli Windigo. Tämä ihmislihaa syövä näkymätön henki piti kurissa ahneutta, itsekkyyttä ja kannibalismia.[20]

Ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ottawat liikkuivat kylmilläkin ilmoilla vähissä vaatteissa näyttääkseen kuinka karaistuneita olivat. Kun ranskalaiset vuonna 1615 Samuel de Champlainin johdolla tapasivat Georgianlahden alueella muutaman sadan ottawan ryhmän he kuvailivat näiden vartaloiden olleen lähes tatuointien peitossa. Myös miesten kasvot oli maalattu erilaisin värein. Ottawien korvissa oli ollut monenlaisia koruja sekä riipuksia ja myös heidän nenissään oli ollut lävistyksiä.[18]

Alun perin ottawasoturit käyttivät useimpien naapuriensa tavoin "Algonkin-roach"-kampausta, jossa keskipäähän ja otsalle jätetty kapea hiuskaistale jäykistettiin rasvalla tai savella pystyasentoon. He pitivät myös nahkaisia pään ympäri kietaistuja pantoja, joihin laitettiin sulka. Myöhempinä aikoina, kun erilaisten kulttuurien vaikutteita levisi joka suunnasta, he ottivat käyttöönsä muun muassa siouxien kulttuurista tunnetuksi tulleet sulkapäähineet.[17]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Edmunds, David R. The Fox Wars: The Mesquakie Challenge to New France (Civilization of the American Indian Series), Univ of Oklahoma Press, 1993 ISBN 0-8061-2551-9
  • Henriksson, Markus Alkuperäiset amerikkalaiset Gummerus, 1986, ISBN 951-662-385-9
  • Hurt, Douglas, Ohio frontier,Indiana University Press, 1996, ISBN 0253332109
  • Purvis, Thomas A dictionary of American history, Wiley-Blackwell. 1997. ISBN 9781557180999
  • Santoro, Nicholas J. Atlas of the Indian Tribes of North America iUniverse, 2009 ISBN 478-1-4401-0795-5
  • Taylor, Colin F. The American Indian, Salamander Books, 2002 ISBN 1-84065-540-2
  • Virrankoski, Pentti Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit Gummerus, 1994, ISBN 951-717-788-7
  • Waldman, carl: Atlas of the North American Indian, Fact On File Publications, 1985. ISBN 0-87196-850-9.
  • White, Richard: Middle Ground
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ottawa-intiaanit.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Census 2000 PHC-T-18. American Indian and Alaska Native Tribes in the United States: 2000 Viitattu 6.10.2011. (englanniksi)
  2. a b c Ottawa tibe and language Native-languages.org. Viitattu 7.10.2011. (englanniksi)
  3. Santoro s. 276.
  4. a b c d Ottawa History Tolatsga.org. Viitattu 5.01-2009. (englanniksi)
  5. Virrankoski s. 147.
  6. a b c Waldman s.108
  7. Manitoulin Island treaties aadnc-aandc.gc.ca. Viitattu 8.10.2011. (englanniksi)
  8. Winnebago History Dickshovel.com. Viitattu 8.10.2011. (englanniksi)
  9. a b Edmunds s. 62.
  10. Edmunds s. 65.
  11. Virrankoski s. 141.
  12. Virrankoski s.148.
  13. Henriksson s. 52.
  14. a b Henriksson s. 53.
  15. Purvis s. 321.
  16. Virrankoski s. 132.
  17. a b Ottawa Indian Fact Sheet Bigorrin. Viitattu 7.10.2011. (englanniksi)
  18. a b c d Ottawa Tribal History Accessgenealogy.com. Viitattu 07.01.2010. (englanniksi)
  19. Ottawa County Mikids.com. Viitattu 8.10.2011. (englanniksi)
  20. Nanabush Stories and other Ottawa Legends Native-language.org. Viitattu 8.10.2011. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]