Oppimistyyli

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Joidenkin pedagogien mukaan oppimisprosessissa on yksilöllisiä eroja

Oppimistyyli on yksilön yleinen, tiedostamaton taipumus käyttää tietynlaisia oppimisstrategioita tai opiskelutapoja. Ihmiset jakautuvat oppimistyylimallien mukaan eri tavoilla toimiviin ryhmiin. Yksilöllinen oppimistyyli selvitetään kyselylomakkeella tai psykologisella kokeella. Oppimistyylien lisäksi on tutkittu episteemisiä eli tiedonhankkimistyylejä [1] sekä kognitiivisia tyylejä. Osa malleista perustuu ajatukseen oppimistyylien biologisesta alkuperästä, toisten mukaan oppimistyyli on ajan myötä muuttuva ja kehittyvä ominaisuus. Oppimistyylejä koskeva teoretisointi ja kategorisointi on myös joissakin lähteissä kyseenalaistettu tieteelliseen tutkimukseen perustumattomana populaaripsykologiana, jonka suosiota levittävät ennen kaikkkea sitä hyödyntävät kaupalliset tahot.[2]

Oppimistyyliajattelu on merkittävä suuntaus kasvatusalalla, ja sitä tapaa kaikilla tasoilla lastentarhoista yliopistoihin. Se on myös tuottoisa tahoille, jotka julkaisevat oppimistyylitestejä ja -kirjallisuutta sekä järjestävät työpajoja kasvatusalan ammattilaisille.[3] Suomessa oppimistyylien käyttöä edistää Erilaisten oppijoiden liitto, jonka mukaan oppimisvaikeuksien taustalla on erilainen tapa oppia, hahmottaa ja prosessoida tietoa.[4]

Lukuisiin oppimistyylimalleihin liittyvästä laajasta ja pitkäaikaisesta tutkimuksesta huolimatta oppimistyylien olemassaoloa ja diagnosoitavuutta ei ole osoitettu eikä niiden mukaisen opetuksen tehosta ole saatu luotettavaa näyttöä.[5] Tutkimuksissa on päinvastoin havaittu, että kaikenlaiset oppijat hyötyvät enemmän yhden hyvän opetusstrategian käyttämisestä kuin oppijoiden jakamisesta oppimistyyliryhmiin.[3]

Oppimistyylimalleja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laajalti tunnettuja oppimistyylimalleja on noin 80. Näistä on saatavilla materiaalia suomeksi ainakin seuraavista:

  • D. A. Kolbin kokemuksellisen oppimisen teoriaan perustuva Honey & Mumfordin malli, joka sisältää tyylit osallistuja, tarkkailija, päättelijä sekä toteuttaja.[6] Mumfordilla on lisäksi tyylit aktivisti, teoreetikko, pragmaatikko ja pohdiskelija.[7] Käytännössä nämä Suomessa näkyvät eri versiot ovat vain käännös- ja tulkintaversioita alkuperäisistä Peter Honeyn ja Alan Mumfordin kehittämistä neljästä mallista (engl. activist, theoretic, pragmatist, reflector / mirrorist). Alkuperäisteoksista ja esimerkiksi Peter Honeyn oman yrityksen kotisivuilta löytyvät vain nämä. Honey-Mumfordin oppimistyylikyselyä käytetään eniten konsultti- ja valmennusorganisaatioiden toimesta.
  • Dunn & Dunnin malli, jonka sisältämät pääelementit ovat ympäristötekijät, emotionaaliset tekijät, sosiologiset tekijät, fysiologiset tekijät sekä psykologiset tekijät.[8] Suomessa suositumpi on Prashnigin malli, joka mukailee Dunn & Dunnin mallia.
  • Oppimistyylit visuaalinen, auditiivinen ja kinesteettinen (VAK),[9] joiden tarkasta alkuperästä ei ole varmuutta. Nämä oppimistyylit muistuttavat NLP:n miellejärjestelmiä, mutta sisältyvät myös Dunn & Dunnin malliin.

Monista malleista on olemassa erillinen sovellus, jota käytetään liike-elämän koulutuksissa tai työhönottohaastatteluissa.

Oppimistyylit erityisopetuksessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Erityisopetuksessa on käytetty varsinkin visuaalista, auditiivista ja kinesteettistä oppimistyyliä (VAK) mukailevaa opetusta, josta on tutkimuksessa käytetty termiä modality-based instruction (aistimodaliteetteihin perustuva opetus). Tällaiseen opetukseen kohdistui laajaa tutkimusta 1980-luvun lopulle asti. Menetelmän suosiosta huolimatta eri oppimistyyleihin diagnosoivat menetelmät osoittautuivat epäluotettaviksi. 39 tehdystä kokeesta koostettiin meta-analyysi, joka edusti n. 3 100 koehenkilöä. Keskimääräisellä efektikoolla 0.14 aistimoodeihin perustuva opetus todettiin yhdeksi tehottomimmista menetelmistä, joita erityisopetuksessa on käytetty. Johtopäätöksenä todettiin, että opettajien kannattaa kiinnittää enemmän huomiota opetettavaan asiaan kuin tyyliin.[10]

Oppimistyylien suosio erityisopetuksessa kasvoi 2000-luvun alussa opetushallituksen suositeltua niitä oppimisvaikeuksien hoitoon.[11] Joidenkin oppimistyylimallien tarjoajien mukaan varsinaisia oppimisvaikeuksia ei ole olemassa, vaan oppijoiden kohtaamat vaikeudet johtuvat siitä, ettei heitä opeteta heidän oppimistyylinsä mukaisesti.[12]

Tutkimusta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oppimistyylejä tutkittiin eniten 1980-luvulla. Vuonna 2004 brittiläinen tutkimusryhmä arvioi koko siihenastisen tutkimuksen valitsemalla 13 merkittävintä mallia lähemmän tarkastelun kohteeksi:

  • Gregorcin Mind Styles sekä Style Delineator
  • Dunn & Dunnin oppimistyylimalli
  • Ridingin kognitiiviset tyylit ja CSA
  • Myers-Briggsin tyyppi-indikaattori (MBTI)
  • Apterin motivaatiotyyliprofiili (MSP)
  • Jacksonin LSP
  • Kolbin LSI
  • Honey & Mumfordin LSQ
  • Herrmannin "kokonaisaivomalli" ja HBDI
  • Allinson & Hayesin CSI
  • Entwistlen mallit
  • Vermuntin ILS
  • Sternbergin ajattelutyylit ja TSI.

Yksikään malleista ei ole osoittanut riittävää tehoa. Sen sijaan niihin liittyvästä tutkimuksesta löytyi huomattavia puutteita. Yleisenä ongelmana on riippumattoman tutkimuksen puuttuminen, sillä monissa tapauksissa tutkimusta johtavat samat tahot, jotka markkinoivat menetelmää. Osa menetelmistä, kuten Dunn & Dunnin malli, on tutkimuksissa todettu tehottomiksi, mutta tämä ei ole vaikuttanut tapaan, jolla niitä markkinoidaan.[5] Oppimistyyleistä on tehty lukuisia tutkielmia, joissa on havaittu ihmisten jakautuvan kyselyn perusteella erilaisiin mieltymysryhmiin. Useimmat näistä eivät täytä tieteen laatuvaatimuksia, koska niissä käytetyt menetelmät (esim. diagnosointi) ovat epäluotettavia. Ne harvat kokeelliset tutkimukset, jotka ovat menetelmiltään päteviä, ovat toistaiseksi tuottaneet negatiivisia tuloksia.[3]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. >Tuomola, Reijo ja Maijanen, Ari: Mukautuvat www-sivut ja oppimistyypit Viitattu 28.9.2013.
  2. Valtonen, Jussi: Oppimisen psykologiaa, osa 2 Viitattu 29.9.2013.
  3. a b c Pashler, H., McDaniel, M., Rohrer, D. and Bjork, R.: Learning Styles - concept and evidence. Psychological Science in the Public Interest, December 2008, 9. vsk, nro 3, s. 105-119. The Association for Psychological Science. Artikkelin verkkoversio (pdf) Viitattu 27.10.2011. en
  4. Erilaisten oppijoiden liitto ry: Mitä on oppimisvaikeus Viitattu 27.11.2011.
  5. a b Coffield, F., Moseley, D., Hall, E., Ecclestone, K. (2004). Learning styles and pedagogy in post-16 learning. A systematic and critical review. London: Learning and Skills Research Centre.
  6. Dlc.fi
  7. Humanic.fi
  8. Opinopas.net
  9. Tkk.fi
  10. Kavale, K., Forness, S. (1999). Efficacy of Special Education and Related Services. American Association on Mental Retardation.
  11. Oiva Ikonen: Oppimistyylit ja opetus. Spektri, 1999, nro 3, s. 16–18.
  12. [1]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Leino, Anna-Liisa & Leino, Jarkko: Oppimistyyli: Teoriaa ja käytäntöä. Helsinki: Kirjayhtymä, 1990. ISBN 951-26-3395-7.
  • Vaherva, Tapio ja Jorma Ekola 1986. Aikuisten opettamisen taito. Radion aikuiskasvatussarjan kolmannen osan oppikirja.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]