Opettajaseminaari
Opettajaseminaari on kansakoulunopettajien opettajanvalmistuslaitoksista Suomessa historiallisesti käytetty nimitys.
Opettajankoulutus on muotoutunut Suomessa vähitellen. Opettajankoulutusta on kehitetty ja järjestetty kutakin koulumuotoa ja jopa opetustehtävää varten erikseen. Ensimmäisenä Suomessa aloitettiin oppikoulun opettajiksi haluavien pedagoginen valmennus Turun akatemiassa jo vuonna 1806. Pysyväisluonteisesti sitä alettiin järjestää vuodesta 1864 lähtien. Kansakoulunopettajien valmistus aloitettiin sekin jo niinkin varhain kuin vuonna 1863. Koulutus aloitettiin Jyväskylän Seminaarissa, jonka ensimmäisenä rehtorina ja samalla koko opetuksen hengen luojana toimi Uno Cygnaeus. Kansakoulunopettajien koulutuksen yhteydessä kiinnitettiin voimakkaasti huomiota tulevien opettajien siveelliseen kasvatukseen sekä monipuolisten sivistysharrastusten kehittämiseen. Jyväskylän opettajaseminaarin lisäksi tunnettuja opettajaseminaareja 1800-luvulla olivat mm. Sortavalan opettajaseminaarit. Sortavalassa aloitti toimintansa vuonna 1880 sekä nais- että miesopettajaseminaari.
Suomeen perustettiin vuonna 1863 Jyväskylän seminaari, jonka ensimmäisenä johtajana toimi Uno Cygnaeus. Seminaarin tarkoituksena oli kouluttaa suomenkielisiä kansakoulunopettajia vasta perustetulle kansakoululaitokselle. Seminaari oli sisäoppilaitos, joka koostui mies- ja naisosastoista. Pääsyvaatimuksena seminaariin oli vuodesta 1880 alkaen kansakoulun oppimäärä, mutta alusta lähtien naisosaston oppilaat olivat huomattavasti vähimmäisvaatimusta koulutetumpia, yleensä ruotsinkielisten säätyläisperheiden tyttäriä. Näille kansakoulunopettajattaren ammatti tarjosi yhden harvoista sosiaalisesti hyväksyttävistä työmahdollisuuksista. Miesoppilaat tulivat sen sijaan useimmiten vähän koulutettuja, ja monen pohjakoulutus rajoittui kierto- ja rippikouluun. Esimerkiksi Jyväskylän seminaarin ensimmäisistä oppilaista naiset olivat yhtä lukuun ottamatta säätyläisperheistä, mutta miehistä ei yksikään. Vaatimattomista oloista lähteneelle miehelle kansakoulunopettajaksi valmistuminen merkitsi sääty-yhteiskunnan aikana melkoista sosiaalista nousua. 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun maaseutuyhteisössä kirjoitus- ja laskutaitoiselle opettajalle avautui opetustyön ohella lukemattomia erilaisia luottamustehtäviä.
Jyväskylän seminaari vakiintui 1860-luvun aikana, ja sen rinnalle tulivat pian ruotsinkieliset Tammisaaren ja Uudenkaarlepyyn seminaarit sekä myöhemmin suomenkieliset Raahen, Rauman, Heinolan, Kajaanin ja Sortavalan seminaarit. Ruotsin Haaparannalla toimi kuitenkin maailman toiseksi vanhin suomenkielinen seminaari, joka oli perustettu 1847.[1] Sortavalan seminaari perustettiin 1890-luvulla vahvistamaan suomalaista kulttuuria Raja- ja Itä-Karjalassa. Tampereelle aiottu seminaari perustettiin Hämeenlinnaan, koska teollistuneen Tampereen katsottiin olevan haitallinen seminaarilaisten moraalillelähde tarkemmin?.
Seminaarien oppimäärä oli aluksi kolmivuotinen, mutta se piteni 1910-luvulle tultaessa asteittain aina viisivuotiseksi. Opetettavaan ainekseen sisältyi kansakoulun kurssin syventäminen, kasvatusoppia, mahdollisesti hieman ruotsia tai jopa saksaa (sortokaudella myös venäjää, jota luettiin äärimmäisen tehottomasti) sekä runsaasti taito- ja taideaineita. Seminaarilaisten tuli osata harmonin- ja pianonsoittoa, laulua, oman sukupuolensa käsityöt sekä voimistelu.
Seminaarien harjoittama sivistystyö oli maatalous-Suomessa erittäin merkittävää. Sen lisäksi, että ne kouluttivat alueensa kansakouluille opettajia, ne virkistivät koko seutunsa hengenelämää. Nuorten seminaarilaisten kuorot, voimistelu- sekä urheiluseurat ja muut kulttuuriharrasteet toimivat mallina koko ympäröivälle yhteisölle. Samalla ne antoivat opettajille eväitä käynnistää vastaavaa toimintaa omalla sijoituspaikallaan. Useat kymmenet kansakoulunopettajat tulivat tunnetuiksi myös kirjailijoina ja kansanperinteen kerääjinä: tunnetuimpia ovat runoilija Immi Hellén (mm. "Maan korvessa kulkevi lapsosen tie...") sekä Samuli Paulaharju, joka sai Suomen ensimmäisenä ei-akateemisena henkilönä professorin arvonimen.
Seminaareihin oli jo varhain otettu ylioppilaita hospitanteiksi, jotka suorittivat yhdessä vuodessa kansakoulunopettajan pätevyyden. Ylioppilaiden määrän kasvaessa hospitanttijärjestelmä tuli kuitenkin tiensä päähän. Helsingissä pidettiin 1920-luvulla kokeellisia kansakoulunopettajakursseja ylioppilaille, ja ne vakinaistettiin vuonna 1934, kun Jyväskylän seminaari muutettiin kasvatusopilliseksi korkeakouluksi, myöhemmäksi Jyväskylän yliopistoksi. Jyväskylän seminaarin viimeinen luokka valmistui vuonna 1937. Samoihin aikoihin seminaarien pääsyvaatimukseksi asetettiin keskikoulututkinto. Helsingissä ja Turussa toimivat 1950- ja 1960-luvuilla ylioppilaille tarkoitetut väliaikaiset opettajakorkeakoulut.
Seminaarit kouluttivat kansakoulunopettajia peruskoulujärjestelmän tuloon saakka. Tällöin opettajankoulutus katsottiin tarpeelliseksi yliopistollistaa. Se toteutettiin perustamalla vuonna 1974 kasvatustieteelliset tiedekunnat Helsingin, Turun, Tampereen ja Oulun yliopistoihin. Samalla Hämeenlinnan seminaari liitettiin Tampereen, Rauman seminaari Turun ja Kajaanin seminaari Oulun yliopistoon. Jyväskylässä oli kasvatustieteellinen tiedekunta jo ennestään. Ruotsinkielisestä opettajankoulutuksesta vastaamaan perustettiin Åbo Akademin alaisuuteen Vaasaan Pedagogiska fakulteten. Seminaarit ja aineenopettajakoulutuksesta vastanneet normaalikoulut (Vaasassa Vasa Övningsskola) liitettiin uusiin tiedekuntiin opettajankoulutuslaitoksina. Heinolan seminaari lakkautettiin, ja sen tiloihin sijoitettiin opettajien täydennyskoulutuskeskus. Joensuuhun siirretty Sortavalan seminaari toimi pohjana Joensuun yliopistolle. Rovaniemen opettajankoulutuslaitos ei toiminut missään vaiheessa seminaarina, vaan se perustettiin samassa muutosvaiheessa Oulun yliopiston sivupisteeksi. Vuonna 1979 laitoksesta tuli Lapin yliopisto.
Lähteet [muokkaa]
Aiheesta muualla [muokkaa]
- J. M. Mikkola, Muistelmat. Luku 34. Seminaarin lehtorina Jyväskylän seminaarin uskonnon lehtorin kuvaus omasta työstään 1900-luvun alussa.
