Normandian maihinnousu

Wikipedia

Normandian maihinnousu
Osa toista maailmansotaa
Näkymä yhdysvaltalaisesta maihinnousualuksesta rannalle.
Päivämäärä: 6. kesäkuuta–22. elokuuta 1944 Paikka: Normandia, Ranska Lopputulos: Liittoutuneiden voitto
Taistelijat
Yhdysvallat Britannia Kanada Vapaan Ranskan joukot Puola	Saksa
Komentajat
Dwight Eisenhower (ylin komentaja) Bernard Montgomery (maavoimat) Bertram Ramsay (merivoimat) Trafford Leigh-Mallory (ilmavoimat)	Gerd von Rundstedt (ylin komentaja LÄNSI) Erwin Rommel (Armeijaryhmä B) Friedrich Dollmann (7. armeija)
Vahvuudet
1 452 000 (25. heinäkuuta mennessä)	380 000 (23. heinäkuuta mennessä)
Tappiot
37 000 kuollutta, 172 000 haavoittunutta/kadonnutta	noin 200 000 kuollutta/haavoittunutta ja 200 000 vangittua

Normandian maihinnousu, koodinimeltään Operaatio Overlord, oli länsiliittoutuneitten maihinnousu Ranskan rannikolle Normandiassa toisessa maailmansodassa. Operaatio käynnistyi aamuyöllä 6. kesäkuuta 1944. Tätä ajankohtaa kutsutaan nimellä D-Day.^[1]

Normandian maihinnousu on suurin meritse tapahtunut valtausoperaatio. Se alkoi aamuyöllä laskuvarjojoukkojen laskeutumisella, massiivisella pommituksella ja laivaston tykkitulella. Varhain aamulla alkoi maajoukkojen hyökkäys maihinnousualuksin.

Maihinnousua seurannut taistelu Normandiasta jatkui yli kaksi kuukautta, jonka aikana liittoutuneet varmistivat ja laajensivat sillanpääasemiaan ja murtautuivat niistä ulos. Taistelu päättyi Pariisin valtaukseen ja Chambois'n motin antautumiseen.

Loppujen lopuksi Normandian maihinnousu onnistui merkittävän mies- ja materiaaliylivoiman avulla. Joukkoja kuljetettiin sillanpääasemiin suuria määriä D-Dayn jälkeen ja kesäkuun loppuun mennessä noin miljoona liittoutuneiden sotilasta — enimmäkseen amerikkalaisia, brittejä ja kanadalaisia, oli asemissa Normandiassa.

Maihinnousumenestys avasi Eurooppaan pitkään odotetun toisen rintaman. Saksan oli siirrettävä itärintamalla ja etelässä Italiassa kipeästi tarvittavia joukkoja uusille länsirintaman taistelukentille. Tämä nopeutti Saksan vääjäämätöntä tappiota, ja sitä pidetään yleisesti sodan käännekohtana liittoutuneiden voittoon.

Sisällysluettelo 1 Tausta 2 Maihinnousun tavoitteet 3 Valmistelut 3.1 Maihinnousupaikan valinta 3.2 Hyökkäyksessä käytettävät voimavarat 3.3 Operaatio Fortitude 3.4 Erikoisvalmistelut 3.5 Saksalaisten puolustusvalmistelut 3.6 Viime hetken valmistelut 3.7 Ryhmitykset 3.7.1 Liittoutuneet 3.7.2 Saksalaiset 4 Taistelut 4.1 Pegasus-silta 4.2 Ouistreham 4.3 Sword Beach 4.4 Juno Beach 4.5 Gold Beach 4.6 Omaha Beach 4.7 Utah Beach 4.8 Vierville & Sainte-Mère-Église 4.9 Mulberry-satamat 4.10 Saksalaisten reaktio 4.11 Maihinnousun jälkeen 5 Kronologia 6 Perintö 7 Maihinnousun muisto 8 Katso myös 9 Lähteet 10 Aiheesta muualla

[muokkaa] Tausta

Aina Saksan hyökkäyksestä Neuvostoliittoon 1941, puna-armeija oli hoitanut suurimman osan Saksan-vastaisen sodan taisteluista Manner-Euroopassa. Yhdysvaltain presidentti Franklin Delano Roosevelt ja Britannian pääministeri Winston Churchill olivat luvanneet Josif Stalinille, että amerikkalaiset ja britit avaavat "toisen rintaman" Eurooppaan helpottaakseen Neuvostoliiton sotaponnisteluita. Lupaus annettiin alun perin 1942 ja toistettiin 1943.

Välttääkseen ensimmäisen maailmansodan kokemukset suorasta hyökkäyksestä vihollisen joukkoja vastaan, britit ensin kannattivat hyökkäystä Euroopan reuna-alueille, mutta USA:n painostuksesta suunnitelma vaihdettiin suoraksi hyökkäykseksi kohti Ranskaa yli Englannin kanaalin. Kaksi suunnitelmaa tehtiin ennen Overlordia: Operation Sledgehammer vuoden 1942 maihinnousuksi ja Operation Roundup suurempaa hyökkäystä varten vuonna 1943. Jälkimmäinen suunnitelma jatkoi elämäänsä Operaatio Overlordissa, tosin sen toteutusta lykättiin vuoteen 1944. SHAEF aloitti suunnittelutyön tammikuussa 1943.

Normandian maihinnousun suunnitelmaa varjostivat pitkään poliittiset kiistat ja etujen ajaminen liittoutuneiden kesken. Ajoituksesta, komentorakenteesta ja paikasta oli paljon erimielisyyksiä. Koska länsiliittoutuneet eivät lupauksistaan huolimatta olleet avanneet toista rintamaa helpottamaan puna-armeijan sotaponnisteluita idässä, liittoutuneiden välille oli syntynyt tästä syystä paljon kitkaa. Josif Stalin oli painostanut liittoutuneita jo vuodesta 1942. Winston Churchill oli ollut tätä suunnitelmaa vastaan ja olisi käynnistänyt maihinnousun vasta kun epäonnistumisen mahdollisuus olisi eliminoitu ja hyökkäykset suoritettu Italiassa ja Pohjois-Afrikassa. Churchill oli ollut päättämässä kohtalokkaan Gallipolin maihinoususta ensimmäisessä maailmansodassa meriministerinä ja oli myös siksi epäileväinen maihinnousua kohtaan.

Amerikkalaiset arvostelivat Montgomeryn nimittämistä johtoon. Montgomeryllä itsellään vastaavasti oli ennakkoluuloja Eisenhowerin nimitystä kohtaan, koska Eisenhowerilla ei ollut juuri ollenkaan kenttäkokemusta. Hyökkäyksen aikana Montgomery ja Eisenhower kuitenkin toimivat hyvin yhteistyössä, heidän tunnetut ristiriitansa nousivat esiin vasta myöhemmin.

Normandia oli keskeinen logistinen ongelma. Ainoa käyttökelpoinen satama alueella oli Cherbourg ja saksalaiset olivat linnoittaneet sen huolellisesti, ja monet komentorakenteen yläpäässä argumentoivat, että Pas-de-Calais olisi huomattavasti parempi maihinnousupaikka.

[muokkaa] Maihinnousun tavoitteet

Ensimmäisen 40 päivän tavoitteet olivat:

1. Luoda sillanpääasema, johon kuuluisivat Caenin ja Cherbourgin kaupungit, etenkin Cherbourg, koska siellä sijaitsi syväsatama.
2. Murtautua eteenpäin sillanpääasemalta ja vapauttaa Bretagne ja sen Atlantin-puoleiset satamat ja edetä rintamalinjalle arviolta 200 km Pariisista kaakkoon, Le Havresta läpi Le Mansin Toursiin.

Kolmen kuukauden tavoite oli kontrolloida aluetta Loiren ja Seinen välissä.

[muokkaa] Valmistelut

[muokkaa] Maihinnousupaikan valinta

Maihinnousupaikan sijaintia rajoittivat suuresti liittoutuneiden hävittäjien toimintasäteet. Maantieteelliset seikat rajoittivat vaihtoehdot kahteen paikkaan — Pas-de-Calais'hen ja Normandian rannikkoon. Vaikka Pas-de-Calais Doverinsalmen rannikolla tarjosi lyhyimmän matkan Britteinsaarilta, parhaimmat maihinnousurannat ja suorimman etenemisreitin Saksaan, arveltiin myös saksalaisten ymmärtävän tämän ja täten linnoittaneen alueen parhaiten. Tämän takia maihinnousupaikaksi valittiin Normandia.

Suurelta osin aiemman, kanadalaisten suorittaman katastrofaalisen Dieppen maihinnousun opettamana liittoutuneet myös päättivät olla hyökkäämättä suoraan ranskalaiseen satamaan. Normandian leveään rintama-alueeseen rantautuminen mahdollisti samanaikaisen uhan kahdelle meritukikohdalle, Cherbourgille ja pohjoisemman Bretagnen rannikkotukikohdille, sekä hyökkäysreitin maitse Pariisiin ja kohti Saksan rajaa. Normandia oli vähemmän puolustettu rannikko ja odottamaton, mutta strateginen paikka, jota hyödyntämällä oli mahdollista sekoittaa ja hajaannuttaa puolustavia saksalaisia joukkoja.

[muokkaa] Hyökkäyksessä käytettävät voimavarat

Joulukuussa 1943 liittoutuneiden siirtoarmeijan ylimmäksi komentajaksi nimettiin kenraali Dwight D. Eisenhower ja hän sai täten yleisvastuun liittoutuneiden Euroopan joukoista. Tammikuussa 1944 kenraali Bernard Montgomerysta tehtiin operationaalinen johtaja maihinnousun maajoukoille.

Tässä vaiheessa suunnitelma edellytti kolmen divisioonan maihinnousua ja kahden prikaatin pudotusta laskuvarjoin. Montgomery nosti joukkojen määrää viiteen mereltä tulevaan divisioonaan ja kolmeen ilmasta tulevaan. Yhteensä 47 divisioonaa olisi sidottuna Normandian taisteluun: 26 brittiläistä, kanadalaista ja muuta eurooppalaista divisioonaa sekä 21 amerikkalaista divisioonaa.

Yli 6 000 alusta olisi mukana invaasiossa amiraali Sir Bertram Ramsayn alaisuudessa — mukaan lukien 4 000 maihinnousualusta ja 130 sotalaivaa pommituksia varten. 12 000 lentokonetta ilmamarsalkka Sir Trafford Leigh-Malloryn alaisuudessa oli määrätty tukemaan maihinnousuja, mukaan lukien 1 000 kuljetuskonetta kuljettamaan laskuvarjojoukkoja. 5 000 tonnia pommeja oli määrä pudottaa saksalaisten puolustuksen niskaan.

[muokkaa] Operaatio Fortitude

Pääartikkeli: Operaatio Fortitude

Saksalaiset pitivät Kanaalin kapeinta kohtaa, Pas-de-Calais´n ympäristöä todennäköisimpänä maihinnousukohtana, ja keskittivät puolustuksensa painopisteen alueelle. Harhauttaakseen saksalaiset uskomaan, että hyökkäys todella tulisi Pas-de-Calais'hen, liittoutuneet valmistelivat massiivisen harhautussuunnitelman nimeltä Operation Fortitude. Liittoutuneet loivat kokonaisen kuvitteellisen Ensimmäisen yhdysvaltalaisen armeijaryhmän tukikohtineen, valerakennuksineen, materiaalivarastoineen ja väärennettyine radioliikenteineen.

Vastapäätä Pas-de-Calais'ta Englannin kaakkoisrannikolle lavastettiin kulisseista maihinnousuarmeijan tukikohta-alue. Rannoille oli keräilty maihinnousuun sopivia matalia proomuja, joissa työskenneltiin jatkuvasti. Vilkas ajoneuvo- ja tavarajunaliikenne antoi kuvan armeijan varustamisesta. Lavasteeksi rakennetulla leirialueella parakki- ja telttakylissä liikkui ja harjoitteli jatkuvasti miehiä. Varastoalueelle oli koottu kulisseina rakennettuja tykkejä, ajoneuvoja ja ammuslaatikoita. Tosiasiassa parakit ja teltat olivat pääosin tyhjiä, niissä majaili vakituisesti vain noin pataljoonan verran miehiä, jotka ajoittain vaihtoivat päälleen eri univormuja antaakseen kuvan suuresta armeijasta. Katselmuksia varten paikalle haalittiin silloin tällöin kymmenisen tuhatta vapaaehtoisen maanpuolustusjärjestön Home Guardin kansalliskaartilaisia, lähinnä eläkeikäisiä tai rintamapalveluksesta vapautettuja miehiä, sekä sotainvalideja.

Saksalaiset olettivat myös, että kenraali George S. Patton johtaisi maihinnousua. Patton mainittiinkin armeijaryhmän komentajana ja hän matkusti eteläiseen Englantiin ikään kuin johtamaan armeijakuntaa.

Saksalaiset olivat lähettäneet laajan vakoiluverkoston eteläiseen Englantiin saadakseen tietoja maininnousuvalmistuista. Liittoutuneet olivat kuitenkin paljastaneet ja vanginneet agentit, ja lähettivät heidän nimissään viestejä, joiden mukaan hyökkäys tulisi todennäköisesti Pas-de-Calais'hen. Jotta harhautus pysyisi yllä mahdollisimman kauan, sitä jatkettiin, vaikka taistelut Normandiassa olivat alkaneet, tekemällä Pas-de-Calais'ssa häirintähyökkäyksiä tutka-asemia ja muita kohteita vastaan. Harhautussuunnitelman ansiosta saksalaiset odottivat maihinnousua Pas-de-Calais'hen vielä elokuussa ja olettivat, että hyökkäys Normandiaan on vain harhautus.

[muokkaa] Erikoisvalmistelut

Erikoisempiin valmisteluihin kuuluivat liittoutuneiden erityisesti tätä hyökkäystä varten suunnitellut panssariajoneuvot. Näistä erikoisimpia oli Yhdysvalloissa kehitetty Sherman DouplexDrive (DD), jolla oli täysi uimakyky. Muita amerikkalaisten kehittelemiä pioneerivaunuja olivat miinanraivausvaunu Sherman Crab (rapu), Shermannin alustalle rakennettu siltapanssarivaunu. Lisäksi englantilaiset kehittelivät Churchill AVRE (Armoured Vehicle Royal Engineers), joka oli aikansa edistyksellisin pioneeripanssarivaunu. AVRE kyettiin varustamaan mm. sillalla, miinanraivauslaitteilla, puskuterällä, "risukimpulla" sekä matolla (katso myös Hobart Funnies).

Suunnitelmaan kuului myös kahden keinotekoisen sataman (Koodinimeltään Mulberry) rakentaminen, tavoitteena saada tärkeät tarvikkeet maihinnousujoukoille muutamina ensimmäisinä viikkoina ennen kuin syväsatamia saataisiin vallattua, sekä Operation Pluto, joka sisälsi vedenalaisten polttoaineputkien rakentamisen Englannista maihinnousujoukoille.

[muokkaa] Saksalaisten puolustusvalmistelut

Marraskuussa 1943, kun Hitler päätti, ettei maihinnousun uhka Ranskaan ollut enää sivuutettavissa, sotamarsalkka Erwin Rommel nimitettiin rannikkopuolustuksen tarkastajaksi ja myöhemmin johtamaan armeijaryhmä B:tä, johon kuuluivat pohjoisen Ranskan maajoukot. Rommel uskoi vakaasti, että ainoa mahdollisuus voittaa hyökkäys olisi panssarivaunuin tehtävä vastahyökkäys rannoille mahdollisimman aikaisin ja halusi ainakin jonkin verran panssareita sijoitettavan tarpeeksi lähelle rantoja valmiina vastahyökkäykseen. Rommelin auktoriteetti oli kuitenkin rajallinen, koska hän ei ollut läntisten saksalaisten joukkojen ylin komentaja, vaan se virka oli sotamarsalkka Gerd von Rundstedtilla. Von Rundstedt — jota tuki läntisten panssarijoukkojen komentaja Geyr von Schweppenberg, jota vastaavasti tuki Saksan panssarivoimien ylitarkastaja, kenraalieversti Heinz Guderian — suosi panssarien sijoittamista kauemmas sisämaahan niin, että vihollisen rintamalinja voitaisiin paikantaa ja sitten toteuttaa vastahyökkäys.

Operationaalinen väittely heijasti saksalaisten sodanjohtajien eriäviä kokemuksia. Von Runstedt ja Guderian olivat saaneet suurimman osan kokemuksestaan aikana, jolloin Luftwaffe kontrolloi taivasta, tai itärintaman laajoilla alueilla, joissa kummallakaan osapuolella ei ollut mahdollisuutta ilmaherruuden saavuttamiseen koko rintaman alueella.

Rommelin kokemukset olivat täysin erilaiset. Hän oli saanut havaita liittoutuneiden taktisten ilmavoimien tehokkuuden jo Afrikassa. Rundstedt ja Guderian eivät koskaan ajatelleet liittoutuneiden ilmavoimien tehokkuutta suhteuttamalla sitä 1939—1941 Luftwaffeen — lisäksi liittoutuneiden ilmavoimien tehokkuus oli vielä moninkertainen tähän verrattuna. Rommel ymmärsi tämän, mutta muut komentajat eivät.

Ratkaistakseen kiistan Hitler jakoi kuusi pohjoisessa Ranskassa käytössä olevaa panssaridivisioonaa ja sijoitti niistä kolme suoraan Rommelin käyttöön. Kolme muuta sijoitettiin etäälle rannikosta, ja niitä ei voinut siirtää ilman Hitlerin sodanjohdon suoraa hyväksyntää.

Saksan ilmapuolustus rannikolla koostui vain 169 hävittäjästä, koska liittoutuneiden pommitus oli pahasti vaurioittanut pohjoisen Ranskan lentokenttiä. Loppujen lopuksi Luftwaffe kykenikin lentämään ainoastaan kaksi lentoa 6. kesäkuuta.

[muokkaa] Viime hetken valmistelut

Ennen taistelua liittoutuneet olivat tarkasti kartoittaneet ja testanneet maihinnousualueen, kiinnittäen erityistä huomiota Englannin kanaalin sääolosuhteisiin. Valaistus ja vuorovesi vaati ehdottomasti täysikuuta. D-Dayn alkuperäinen päivämäärä oli 5. kesäkuuta, mutta huono sää siirsi maihinnousua. 6. kesäkuuta sää oli vielä rajalla, mutta Eisenhower ei halunnut odottaa seuraavaan täysikuuhun. Tämä päätös auttoi yllättämään saksalaiset joukot valmistautumattomina, koska he eivät uskoneet maihinnousuun niin huonossa säässä — puhumattakaan siitä, että 4. kesäkuuta Rommel palasi Saksaan juhlimaan vaimonsa 50-vuotispäiviä.

[muokkaa] Ryhmitykset

[muokkaa] Liittoutuneet

Taistelusuunnitelman mukainen joukkojen ryhmitys maihinnousupäivänä:

• Laskuvarjojoukot:
  • Brittiläinen 6. laskuvarjodivisioonan 3. laskuvarjoprikaatin 8. ja 9. laskuvarjopataljoona ja 1. kanadalainen laskuvarjopataljoona pudotetaan laskuvarjoin ja liitokonein itään Ornejoesta suojelemaan vasenta sivustaa.
  • Yhdysvaltain 101. laskuvarjodivisioona pudotetaan Viervillen ympärille.
  • Yhdysvaltain 82. laskuvarjodivisioona pudotetaan Sainte-Mère-Églisen läheisyyteen suojaamaan oikeaa sivustaa.
• Maihinnousurannat idästä länteen, 21. armeijaryhmä:
  • Brittiläinen 2. armeija
    • Yhdysvaltalais-kanadalainen 1. erikoisjoukkoprikaatin 3., 4. ja 6. kommando sekä brittien merijalkaväen 45. kommando nousee maihin Ouistrehamissa Queen Red -sektorilla (läntisin). 4. kommandoa vahvistetaan ranskalaisilla 1. ja 8. komppanialla kansainvälisestä 10. kommandosta.
    • Sword, brittiläinen I armeijakunta:
      • Brittiläinen 3. jalkaväkidivisioona ja 27. panssariprikaati nousevat maihin Quistrehamista Lioniin.
      • Brittien kuninkaallisen merijalkaväen 41. kommando (osa merijalkaväen 4. erikoisjoukkoprikaatia yhdessä 46., 47. ja 48. kommandon kanssa) nousee maihin Sword-rannan oikeassa sivustassa.
    • Juno, brittiläinen I armeijakunta:
      • Kanadalainen 3. jalkaväkidivisioona, 2. panssariprikaati ja brittiläinen 48. kommando nousevat maihin St. Aubinista La Riviereen.
      • Merijalkaväen 46. kommando kiipeää ylös kallioita Ornen vasemmalla puolella ja tuhoaa tykkipatterin (patterin tulitus todettiin hyödyttömäksi, joten 46. kommando pidettiin merellä reservinä).
    • Gold, brittiläinen XXX armeijakunta:
      • Brittiläinen 50. divisioona ja 8. panssariprikaati nousevat maihin La Rivierestä Arromanchesiin.
      • Merijalkaväen 47. kommando nousee maihin läntisellä sivustalla.
  • Yhdysvaltain 1. armeija:
    • Omaha, Yhdysvaltain V armeijakunta:
      • Yhdysvaltain 1. ja 29. jalkaväkidivisioona nousevat maihin St. Hondrainistä Vierville sur Meriin.
    • Yhdysvaltain 2. Ranger-pataljoona valtaa Pointe du Hocin tykistöasemat.
    • Utah, Yhdysvaltain VII armeijakunta:
      • Yhdysvaltain 4. jalkaväkidivisioona nousee maihin Pouppevillen ja La Madeleinen ympärillä.

Myös Ranskan vastarintaliikkeen, Maquisien toiminta, voidaan lukea liittoutuneiden ryhmittymiseen, koska se auttoi häiritsemään saksalaisten joukkojensirtoja ja viestiliikennettä.

[muokkaa] Saksalaiset

Saksalaiset olivat linnoittaneet ranta-alueen laajalti osana "Atlantin vallin" puolustusta. Tämä sai liittoutuneet siirtämään hyökkäyksensä ajankohtaa laskuveden aikaan. Ranta-aluetta vartioi 4 divisioonaa, joista ainoastaan yksi (352.) oli kokenut. Monet muut koostuivat saksalaisista, jotka eivät yleensä lääketieteellisistä syistä olleet kelvanneet vakinaispalvelukseen itärintamalle, sekä muista kansallisuuksista (pääasiassa venäläisistä), jotka olivat tarjoutuneet vapaaehtoisiksi taistelemaan saksalaisten puolella sotavankileirin sijaan. 21. panssaridivisioona vartioi Caenia, ja 12. SS-panssaridivisioona oli sijoitettu kaakkoon. Sen sotilaat oli suoraan värvätty Hitler-Jugendista 16-vuotiaina, ja se tulisi saamaan tulevassa taistelussa maineen sitkeänä taisteluyksikkönä. Jotkut Utah Beachin takana olevista alueista olivat saksalaisten toimesta veden peitossa laskuvarjohyökkäyksen varalta.

[muokkaa] Taistelut

[muokkaa] Pegasus-silta

6. brittiläinen laskuvarjodivisioona oli ensimmäinen joukko-osasto, joka aloitti toiminnan, kymmenen minuuttia yli keskiyön. Sen kohteena oli Pegasus-silta ja muut maihinnousualueen itäisen sivustan jokien ylityspaikat sekä tämän lisäksi tykkipatteri Mervillessä. Tykit tuhottiin ja sillat vallattiin ja pidettiin, kunnes kommandot vapauttivat heidät tehtävästään myöhään 6. kesäkuuta.

[muokkaa] Ouistreham

4. kommandojoukko rantautui vapaan Ranskan joukkojen johtamana. Näitä joukkoja johti komentajakapteeni Philippe Kiefer. Noustuaan maihin joukot suuntasivat itään, sillä heillä oli erilliset kohteet Ouistrehamissa, ranskalaisilla bunkkeri ja Kasino ja briteillä kaksi patteria, jotka vartioivat rantaa. Bunkkeri osoittautui liian vahvaksi kommandojen PIAT-singoille, mutta Kasino vallattiin Centaur-panssarin avustuksella. Brittikommandot pääsivät molempien patterien luo, vain huomatakseen, että tykit oli siirretty pois. Jättäen loppusiivoukset jalkaväelle, kommandot vetäytyivät Ouistrehamista liittyäkseen muihin 1. erikoisjoukkoprikaatin joukkoihin, jotka etenivät sisämaahan liittyäkseen kuudenteen laskuvarjojoukkoon.

[muokkaa] Sword Beach

Klo 6.45 laivasto aloitti sulkutulen ampumisen rannikolle ja jatkoi seuraavat 30 minuuttia. Tulitus loppui juuri ennen kuin ensimmäiset joukot rantautuivat Swordille noin klo 7.20. Vain 28 neljästäkymmenestä amfibiopanssarista pääsivät rantaan ja rannalle päässeet aloittivat heti toiminnan. Joukot nousivat maihin vähäisin tappioin. Ranskan kommandojoukot jatkoivat matkaa kohti Ouisterhamin kaupunkia ja brittijoukot saivat kosketuksen 6. divisioonan maahanlaskujoukkoihin. He kuitenkin epäonnistuivat odotetussa etenemisessä ja olivat edenneet päivän loppuun mennessä noin 8 kilometriä. Asetettu tavoite Caen jäi kuitenkin edelleen saksalaisten käsiin.

[muokkaa] Juno Beach

Kanadalaiset nousivat maihin aikataulustaan jäljessä, ja saivat siksi kärsiä nousuvedestä ja rannan miinoista. Tämän vuoksi menetettiin suurin osa ensimmäisen aallon kalustosta ja kärsivät noin 50 % tappiot. Coursellesissa käytiin kiivaita katutaisteluita sillanpäätä lähestyvää 12. SS-panssaridivisioonaa vastaan.

Junolla maihinnousseet kanadalaiset joukot joutuivat kohtaamaan vahvat saksalaiset joukot. Saksalaisilla oli 11 raskasta 155 mm tykkipatteria, 9 keskiraskasta 75 mm tykkipatteria, sekä konekivääripesäkkeitä, bunkkereita ja muita betonivarustuksia ja kaksi kertaa Omaha Beachin merivallin korkuinen este.

Esteistä huolimatta kanadalaiset olivat edenneet rannalta ja aloittivat etenemisensä sisämaahan. 1. husaarit 6. kanadalaisesta panssarirykmentistä olivat ainoa liittoutuneiden yksikkö, joka saavutti 6. päivän tavoitteensa ylittäessään Caen—Beyeux -moottoritien 15 km sisämaassa. Tämä johtui osittain siitä että kanadalaisilla oli suurin kostonhalu sillä he halusivat kostaa saksalaisille menetyksiään Dieppessä ja muilla sotanäyttämöillä.

D-Dayn loppuun mennessä 14 000 kanadalaista oli onnistuneesti rantautunut ja 3. kanadalainen divisioona oli tunkeutunut syvemmälle Ranskaan kuin mikään muu liittoutuneiden joukko, kohdaten Omahaa lukuun ottamatta kovinta vastarintaa. Ensimmäinen saksalaisten vastahyökkäys maihinnousua kohti kohdistui Sword ja Juno Beachien väliin ja kanadalaiset sinnittelivät useiden 12. SS-panssaridivisioonan rankkojen vastahyökkäysten armoilla 7. ja 8. kesäkuuta.

[muokkaa] Gold Beach

Goldilla tappiot olivat myös melko raskaat, mutta lievemmät kuin Omahalla. Osasyy oli se että uivien Sherman-ambifiopanssareiden saapuminen viivästyi. Saksalaiset olivat linnoittaneet vahvasti rannalla olevan kylän ja vaikka laivasto tuhosi osan asemista sulkutulellaan tappioita kärsittiin siitä huolimatta. 50. divisioona kuitenkin voitti vaikeutensa ja eteni Bayeux'n-Caenin tielle päivän loppuun mennessä. Kukaan ei päässyt lähemmäksi tavoitteitaan.

Laivaston tulivalmistelu alkoi klo 5.10 risteilijä HMS Orionin ampuessa ensimmäiset laukaukset. Saksalaisten 155mm patteri vastasi tuleen mutta se hiljennettiin täysosumalla klo 8.45. Joukot nousivat maihin klo 7.25 alkaen. Päivän päättyessä lähes 25 000 sotilasta oli noussut tällä rannikkokaistaleella maihin.

47. kommando oli viimeinen brittien kommando, joka nousi maihin. Sen tehtävänä oli edetä sisämaahan ja sitten kääntyä länteen ja suorittaa 16 km:n marssi läpi vihollisen alueen hyökätäkseen rannikkosatamaan Port en Bessinissä. Tämä pieni satama oli hyvin kalkkikivikallioiden suojassa.

[muokkaa] Omaha Beach

Omaha Beachillä yhdysvaltalainen 1. jalkaväkidivisioona koki kovimman koitoksen koko maihinnousussa. Uivat Sherman-tankit menetettiin suurimmaksi osaksi ennen rantaan pääsemistä. Vastassa oleva 352. divisioona oli puolustajien parhaiten koulutettu divisioona ja asemissa jyrkkien, rantaa vartioivien kallioiden päällä. Kyseinen divisioona oli ollut edellisenä yönä harjoittelemassa maihinnousun torjuntaa. Virallinen tieto kertoo, että "10 minuutissa, kun rampit oli laskettu, johtavasta komppaniasta oli tullut johtajaton ja täysin toimintakyvytön. Jokainen upseeri ja kersantti oli kuollut tai haavoittunut. Siitä oli tullut kamppailu selviämisestä ja pelastumisesta". Divisioona menetti yli 2 000 sotilasta. Tästä huolimatta selviytyneet järjestäytyivät uudelleen ja etenivät kohti sisämaata.

Massiivinen betoninen, kallion päällä sijainnut tykkiasema Pointe du Hocissa oli amerikkalaisen toisen Ranger-pataljoonan kohde. Heidän tehtävänsä oli kiivetä noin 30 metriä korkeita kallioita ylös vihollisen tulituksessa ja sitten hyökätä ja tuhota tykit, jotka olisivat voineet pommittaa Omaha ja Utah -maihinnousualueita. Joukot pääsivät asemaan ja tykit, jotka oli siirretty todennäköisesti edeltävän pommituksen takia lähistölle suojaan, löydettiin ja tuhottiin. Ranger-joukkojen menetykset olivat raskaat, 225 miehestä kaatui 135.

[muokkaa] Utah Beach

Utah Beachillä tappiot olivat 23 000 maihinnousseesta 197, vähäisimmät kaikista rannoista. Myös nämä joukot etenivät kohti sisämaata ja onnistuivat saamaan kontaktin laskuvarjodivisioonien osiin.

[muokkaa] Vierville & Sainte-Mère-Église

82. ja 101. laskuvarjodivisioonat olivat vähemmän onnekkaita. Osaksi kokemattomien lentäjien ja osaksi maaston vaikeuden takia he tekivät maahanlaskun pahasti hajaantuneena. Jotkut putosivat mereen tai tahallaan tulvitetuille alueille. 24 tunnin jälkeen 101. laskuvarjodivisioonan miehistä vain 3 000 oli saatu kasaan. Monet jatkoivat harhailemista ja taistelua vihollisen rintamien takana päiväkausia. 82. laskuvarjodivisioona valtasi Sainte-Mère-Églisen varhain 6. kesäkuuta, tehden siitä ensimmäisen maihinnousussa vapautetun kylän.

[muokkaa] Mulberry-satamat

Kun sillanpääasema oli saatu pystyyn rannalle, kaksi koottavaa satamaa hinattiin osissa yli Englannin kanaalin. Yksi koottiin Arromanchesissa, yksi Omaha Beachillä. Noin viikko maihinnousun jälkeen puhkesi kanaalissa pahin kesämyrsky 30 vuoteen ja tuhosi Omahan sataman 16. kesäkuuta. Tämän johdosta myös tarvikkeiden saaminen Normandiaan ja haavoittuneiden siirto kanaalin yli takaisin Englantiin oli pysähdyksissä. Osapuilleen 9 000 tonnia materiaalia saatiin rantaan Arromanchesin satamassa elokuun loppuun mennessä, jolloin Antwerpenin ja Cherbourgin satamat olivat jo liittoutuneiden hallussa ja saatiin käyttöön.

[muokkaa] Saksalaisten reaktio

Rannalla asemissa olleet saksalaiset puolustajat tekivät ainoastaan vähäistä vastarintaa — he olivat huonosti koulutettuja, heiltä puuttui kuljetuskalustoa ja varusteita. Lisäksi heitä oli pommitettu melkein viikko. Poikkeus oli 352. jalkaväkidivisioona, joka puolusti Omaha Beachiä — ja puolustuksen vahvuus siellä selittää suurelta osin kärsittyjä tappioita. Saksalaisilta komentajilta kesti useita tunteja saada varmistus, että kyse oli maihinnoususta eikä sarjasta hyökkäyksiä. Heidän kommunikaatiovaikeuksiaan pahensi se, että useat avainkomentajat eivät olleet paikalla. Amerikkalaisten laskuvarjojoukkojen hajaantuminen ja toiminta rintaman takana lisäsi tilanteen sekavuutta, kun joka puolelta Pohjois-Normandiasta tuli raportteja vihollisen joukoista.

Huolimatta tästä, 21. panssaridivisioona teki suunnitellun vastahyökkäyksen Swordin ja Junon väliin, ja lähes onnistui pääsemään merelle asti. Panssaritorjuntatykkien tiukka vastarinta ja pelko mottiin joutumisesta pakotti joukot kuitenkin vetäytymään ennen kesäkuun 6:nnen loppua. Joidenkin raporttien mukaan laskuvarjojoukkojen ylilentävissä aalloissa oli tärkeä syy saksalaisten vetäytymiseen.

[muokkaa] Maihinnousun jälkeen

Maihinnousun suunnitelmat olivat tähdänneet Caenin ja Bayeux'n kaupunkien valtaamiseen ensimmäisenä päivänä ja kaikkien sillanpääasemien yhdistämiseen lukuun ottamatta Utahia. Tarkoitus oli työntää rintama 10—16 kilometrin päähän rannoista, mutta käytännössä yksikään näistä tavoitteista ei täyttynyt. Tappiot eivät kuitenkaan muodostuneet niin suuriksi, kuin pessimistisissä arvioissa oli odotettu. Esimerkiksi Churchill oli pelännyt 20 000 miehen tappioita, kun ne olivat todellisuudessa 10 000 miestä. Sillanpäät olivat myös kestäneet kaikki saksalaisten vastahyökkäykset.

Seuraavien päivien tavoitteet olivat yhdistää sillanpääasemat, ottaa Caen haltuun ja valloittaa Cherbourgin syväsatama huoltoreitiksi.

Saksalaisten 12. SS-panssaridivisioona hyökkäsi kanadalaisten kimppuun 7. ja 8. kesäkuuta ja aiheutti suuret tappiot, mutta se ei saanut aikaan läpimurtoa liittoutuneiden sillanpääasemaan. Samaan aikaan eri sillanpääasemien joukot kohtasivat toisiaan. Sword yhdistyi 7. kesäkuuta, Omaha 10. kesäkuuta ja Utah 13. kesäkuuta. Liittoutuneet jopa vahvistivat rintamaa nopeammin kuin saksalaiset. Vaikka liittoutuneiden oli tuotava maihin kaikki tarvitsemansa materiaali, ilmaherruus ja Ranskan vastarintaliikkeen rautateille tuottama tuho teki saksalaisten joukkojen siirrtämisen hitaaksi ja vaaralliseksi.

Alue Utahin ja Omahan takana oli tyypillistä normandialaista bocageksi kutsuttua maaseutua ja lehtomaastoa — vanhoja penkereitä ja pensasaitoja, jotka olivat jopa kolmen metrin paksuisia. Ne muodostivat tilkkuja, joiden seinämien läpi eivät edes panssarit päässet. Ne myös kestivät tulitusta ja tarjosivat näkösuojaa. Maasto oli ihanteellista saksalaisille puolustautumiseen. Yhdysvaltalainen jalkaväki etenikin hitaasti ja kärsi suuria tappioita edetessään kohti Cherbourgia. Maahanlaskujoukot kutsuttiin toistuvasti apuun käynnistämään uudestaan saksalaisten vastarinnan pysäyttämää etenemistä. Hitler oletti Cherbourgin kaupungin varuskunnan puolustautuvan loppuun asti ja estävän liittoutuneita saamasta satamaa haltuunsa. Sen sijaan, pyydettyään että yksi laukaus ammuttaisiin kohti porttia, Cherbourgin komentaja antautui 26. kesäkuuta.

Montgomery uskoi, että Caen olisi taistelun kannalta keskeinen kaupunki ja teki siitä kolmen erillisen hyökkäyksen kohteen 7. kesäkuuta — 1. heinäkuuta, ennen kuin se viimein piiritettiin ja pommitettiin rankasti 7. heinäkuuta. 18. — 20. heinäkuuta Montgomery laukaisi suurhyökkäyksen Caenin alueella kaikilla kolmella brittien panssaridivisioonalla tavoitteenaan tehdä läpimurto avoimeen maastoon, joka johtaisi Pariisiin. Hyökkäys oli ensin onnistua, mutta pysähtyi sitten saksalaisten improvisoituun vastarintaan, jossa 1. ja 12. panssaridivisioona puolustautui pioneerien toimiessa jalkaväkenä. Brittien panssaritappiot olivat suuret, mutta samalla saksalaisten reservejä sidottiin taisteluun ja amerikkalaisten 24. heinäkuuta laukaistu hyökkäys onnistui etelässä. Suurin osa saksalaisten vastarinnasta lopulta eliminoitiin 21. elokuuta, kun kanadalaiset ja puolalaiset joukot sulkivat Chambois'n motin. Pariisin vapautukseen tähdännyt operaatio käynnistettiin muutama päivä tämän jälkeen.

[muokkaa] Kronologia

• 5. - 6. kesäkuuta - Amerikkalaisten 82. ja 101. laskuvarjodivisioona ja brittien 6. laskuvarjodivisioona tekevät maahanlaskun.
• 6. kesäkuuta - Mereltä tulevat D-Dayn maihinnousut.
• 25. - 29. kesäkuuta - Operaatio Epsom, hyökkäys lännessä Caenista, jonka saksalaiset torjuvat
• 7. heinäkuuta - Caen vallataan viimein.
• 17. heinäkuuta - Erwin Rommel haavoittuu vakavasti, kun hänen autonsa joutuu liittoutuneiden ilmahyökkäyksen kohteeksi.

[muokkaa] Perintö

Sillanpää, jonka liittoutuneet loivat Normandiaan, oli keskeinen länsiliittoutuneille, jotka siten saivat vietyä sodan saksalaisten omalle maaperälle. On esitetty, että Neuvostoliitolla oli yksikseen tarpeeksi voimavaroja Saksan voittamiseen ja että tämä taistelu oli tarpeeton Saksan murskaamisessa.

Toisaalta voidaan ajatella, että ilman toista rintamaa Neuvostoliitto olisi miehittänyt koko Manner-Euroopan. Amerikkalaisten ja brittien läsnäolo Länsi-Euroopassa auttoi luomaan länsiliittoutuneille aseman sodanjälkeisessä kylmässä sodassa ja suojeli eurooppalaisia demokratioita neuvostokommunismilta. Tästä näkökannasta Normandian maihinnousu on nähtävä jo osana toista maailmansotaa seurannutta kylmää sotaa.^[1]

[muokkaa] Maihinnousun muisto

Normandiassa nykyään käyvä vierailija löytää paljon muistoja vuoden 1944 tapahtumista. Huomattavimpia ovat rannat, jotka ovat edelleen tunnettuja invaasion koodinimillään. Seuraavaksi tulevat laajat hautausmaat — rivikaupalla identtisiä valkoisia hautaristejä ja Daavidin tähtiä, huolellisesti hoidettuina, muistuttaen liittoutuneiden tappioista. Rantojen lähellä olevat tiet on nimetty niillä taistelleiden yksiköiden mukaan ja siellä täällä olevat muistomerkit muistuttavat merkittävistä sattumuksista. Keskeisissä paikoissa, kuten Pointe du Hocilla ja Pegasus-sillalla, on muistomerkkejä tai pieniä museoita. Mulberry-satama on edelleen Arromanchesin edustalla meressä. St. Mère-Églisessä laskuvarjosotilasnukke roikkuu kirkontornista. Juno Beachille Kanadan hallitus aikoo rakentaa massiivisen muistomerkin ja tietokeskuksen, kunnioittaen yhtä Kanadan armeijan historian keskeisimmistä taisteluista.

[muokkaa] Katso myös

• Luettelo sotilasoperaatioista
• Luettelo taisteluista

[muokkaa] Lähteet

[muokkaa] Aiheesta muualla

• Jarmo Paloniemi: Sledgehammerista Overlordiin — Yhdysvaltojen ja Ison-Britannian sodanjohdon yhteistyö Normandian maihinnousun valmisteluissa 1941—1944. (pdf) (225 s + liitteet (mm. useita karttoja) Väitöskirja.) 2000. Oulun yliopisto, Historian laitos..