Okavangon suisto

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kartta Okavangon suistosta.

Okavangon suisto eli Okavangon suoalue on Okavangojoen loppupää Botswanassa. Sen pinta-ala on yli 17 000 neliökilometriä. Okavangojoki ei laske mereen, vaan se muodostaa maailman suurimman sisämaan suistoalueen. Alue on veden ja maan mosaiikkia, jossa on laajoja papyruskaislan peittämiä alueita, joiden välissä on kapeita vesiväyliä.[1] Okavangon suisto sijaitsee Kalaharin autiomaan laidalla. Se oli aikoinaan osa suurta Makgadikgadijärveä, joka kuivui holoseenikauden alkupuolella.[2]

Maantiede[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sijainti ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Okavangon suiston katsotaan alkavan Popan putouksista.

Okavangon suisto sijaitsee Botswanan luoteisosassa. Suisto on muodostunut meanderoivien jokikanavien, tulvatasankojen ja saarien mosaiikista, ja se on osa laajempaa Okavangojoen alluviaalikeilaa.

Suiston koko riippuu siihen tulevasta veden määrästä, joka taas vaihtelee sademäärän mukaan. Tulvahuipun aikana keskimäärin 9 000 neliökilometrin alue on tulvaveden alla, mutta pienimmillään vuonna 1996 tulvavedet peittivät vain 5 300 neliökilometrin laajuisen alueen ja suurimmillaan vuonna 1963 peräti 15 500 neliökilometrin alueen. Kuivakauden vesi peittää noin 5 000-6 000 neliökilometrin laajuisen alueen.[3]

Ilmasto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Okavangon suisto sijaitsee puolikuivassa ilmastossa, jonka vuotuinen keskisadanta on 480 millimetriä. Sadanta vaihtelee hieman suiston osissa; pohjoisessa vuotuinen sadanta on noin 490 millimetriä ja etelässä 460 millimetriä. Kuivalle ympäristölle tyypillistä on se, että vuotuisissa sademäärissä on huomattavaa vaihtelua.[4]

Vuoden korkeimmat lämpötilat ovat lokakuussa ja kylmimmät kesä-heinäkuussa. Päivän korkein lämpötila lokakuussa on 34–39 astetta ja heinäkuussa 24–25 astetta. Heinäkuussa yön alin lämpötila on keskimäärin kahdeksan astetta. Lämpötila laskee pakkasen puolelle hyvin harvoin, mutta joskus suiston matalimmat osat saattavat jäätyä.[4]

Geologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Okavangon suisto vasemmalla ja Makarikarin suolapannu oikealla ovat muodostuneet Kalaharin matalimpaan kohtaan.

Okavangon suisto lepää proterotsooisen peruskallion päällä. Kallioperän päällä on kerros mesotsooisen Karoo-superryhmän kiviä, jotka ovat noin 20–300 metriä Kalaharin hiekan alla. Kallioperässä on kaksi linjaa, vanhempi luoteesta kaakkoon ja uudempi koillisesta lounaaseen kulkevaa linjaa. Jälkimmäisen muodostuman liike sai aikaan siirrossyvängön, johon suisto on muodostunut.[5] Noin kaksi miljoonaa vuotta sitten tapahtuneet siirrokset synnyttivät Botswanan pohjoisosaan, Itä-Afrikan hautavajoaman lounaiseen jatkeeseen kaksi syvännettä, joissa toisessa on Okavangon suisto ja toisessa Makarikari suolapannu. Tämän maaperän romahtamisen seurauksena suisto ja Makarikari sijaitsevat Kalaharin altaan matalimmassa kohdassa.[6]

Suiston syvänköön kuuluu edelleen aktiiviset Thamalakanen, Kunyeren ja Gumaren siirrokset.[5] Gumaren siirros jakaa Okavangon uoman varsinaisen suiston alluviaalikeilaan. Kunyeren ja Thamalakanen siirrokset puolestaan estävät suiston veden virtaamasta pidemmälle kaakkoon ja näin pakottavat virtauksen hidastumaan ja levittäytymään. Näiden kahden siirroksen ansiosta suisto on saanut sille tyypillisen viuhkamaisen muodon.[6] Suistossa on useita pienempiä siirroksia, jotka aiheuttavat pieniä muutoksia laakson jyrkkyydessä ja vaikeuttavat paikallisesti veden hajontaan. Lisäksi horstit ovat synnyttäneet paikallisia kuivan maan alueita, kuten Chief’s Islandin.[7]

Nykymuodossaan Okavangon suisto on noin 120 000 vuotta vanha, sillä sitä rajoittavat Kunyeren ja Thamalakanen siirrokset syntyivät silloin. Nykyisen Botswanan pohjoisosat ovat kuitenkin olleet välillä nykyistä kosteampi ja toisaalta nykyistä kuivempia. Suurimmillaan alueen sedimentti peittävät peräti 120 000 neliökilometrin alueen, johon kuuluu sekä suisto että Makarikarin suolapannu. Sambesijoki virtasi suistoon vielä todennäköisesti 50 000 vuotta sitten, ja todennäköisesti myös Cuandojoki.[8]

Hydrologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suisto ja sen jokijärjestelmät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Okavangon suisto on veden ja maan välistä mosaiikkia.

Suistoalue voidaan jakaa kahteen laajaan osaan, suistoon johtavaan osaan Okavangojokea ja varsinaiseen suistoon.[9] Suistoalue alkaa Namibian puolelta Popan putouksista. Siitä Okavango jatkaa läpi laajan tulvatasangon, ja sen jälkeen jakautuu laajaksi suistoksi, johon kuuluu yläjuoksun puoleiset pysyvät suot, alajuoksun kausittaiset tulvatasangot sekä saaret ja sandveld-niemekkeet.[10]

Popan putouksilta varsinaisen suiston alkuun on noin sata kilometriä, mutta voimakkaasti meanderoiva joki kulkee matkan aikana noin 200 kilometriä. Paikoin Okavangon uomaa rajoittavat geologiset siirrokset ja hiekkaselänteet, mutta paikoin sitä reunustava tulvatasanko on jopa 25 kilometriä leveä. Itse joen leveys on noin 50–100 metriä ja syvyys 5–6 metriä.[10] Joki meanderoi erityisesti Popan putouksilta Shakaween ulottuvalla pätkällä. Hiekkapohjalla lepäävä tulvatasanko on täällä kapea.[9]

Tyypillistä Okavangon suiston maisemaa: maasto vaihtelee jokiuomista, soihin ja saariin.

Shakawen jälkeen meanderointi vähenee, ja jokea alkaa reunustaa pysyvät suot. Joen törmät muuttuvat hiekkapohjaisesta materiaalista kasvillisuuden sitomaan turpeeseen, johon on kyllästynyt hienoa klastista materiaalia. Okavangon eteläosassa vedenpinnantaso kohoaa ympäröivien soiden tasoon verratuna. Suurimmillaan joen pinta saattaa olla jopa 60 senttimetriä korkeammalla kuin sata metriä jokikanavasta sijaitsevan suon pinta. Jokia reunustava tiheä kasvillisuus ja turvekerros muodostavat puoliläpäisevän patorakenteen, jonka läpi jokiuomasta valuu hiljalleen vettä ympäröiville soille.[9] Alajuoksun suuntaan mennessä veden valuminen vähenee, ja se riippuu paljon myös eläinten liikkeistä. Erityisesti virtahevot liikkuvat öisin jokiuomasta toiseen ja avaavat näin vedelle uusia virtausreittejä.[7]

Okavangon pääuoma jakaantuu ennen alluviaalikeilaa neljään kanavaan, jotka ovat idästä länteen Selinda, Nqoga, Jao ja Thaoge. Nämä uomat jakaantuvat edelleen pienemmiksi jokikanaviksi.[11] Itse suisto jaetaankin neljään jokijärjestelmään, mutta niiden rajat ovat hyvin epämääräiset. Ainoa suurempi vedenjakaja on suiston läntiset osat erottava Chief’s Island.[10] 2000-luvulla suurin osa vedestä on virrannut kaakkoon Nqogaan ja keskiseen Jaon uomaan. Sen sijaan koilliseen virtaava Selinda ja etelään virtaavat Thaoge ja Karongana saavat vettä vain runsaiden tulvien vuosina.[12] Thaoge virtasi aiemmin Ngamijärveen asti, mutta vuonna 1884 sen reitti järvelle tukkiutui.[13] Joki päättyy useiden laguunien sarjaan ja tukehtuu lopulta sedimenttikerrosten ja laajan kasvillisuuden sekaan.[10]

Nqoga on suiston pohjoisosan merkittävin jokikanava. Se on käytännössä Okavangojoen jatke, ja sen oikealta törmältä saa alkunsa myös Jao–Boro-kanavajärjestelmä.[9] Chief’s Islandin länsipuolella sijaitseva Jao–Boro–Xudum on suiston suurin jokijärjestelmä. Nqoga virtaa Jaoon vain vähän vettä suoraan, mutta se saa vettä useista sen länsipuolella olevista pienistä uomista ja laguuneista.[13] Jao virtaa yläjuoksultaan selvässä uomassa, mutta Xon tasangolla se saapuu laajalle tulva-alueelle, jossa sen uoma häviää paikoin kokonaan. Tasangon eteläpuolella Jao muuttuu enää kausittaiseksi joeksi.[9] Xudumjoki puolestaan saa alkunsa Xon tasangolle tulevista joista. Se yhdistyy Matsibeen useiden uomien kautta ja virtaa tulvavuosina Kunyerejokea pitkin Ngamijärveen.

Okavangon suiston kuivunut jokiuoma.

Nqogasta valuva vesi virtaa Maunachirajokeen ja siitä edelleen sivujokeen Khiandiandavhuun. Maunachira saa tasaisestä vettä Nqogasta, ja siksi siinä on vain vähäistä kausittaista vaihtelua. Maunachiraa ympäröi laaja pysyvien soiden verkosto. Kausittainen Khwaijoki saa vetensä Maunachirasta, josta vuotaa vettä sen keskiosista myös Mboroga–Santantibidi–Gomoti-verkostoon, joka sijaitsee Chief’s Islandin itäpuolella. Nqoga virtasi 1900-luvun alussa vielä suoraan Mborogaan, mutta sittemmin Nqogan tukkeutumisen takia virtaus on loppunut.[14]

Okavangon suistosta virtaa vettä kausittaista Thamalakanejokea pitkin, joka kulkee suiston koillisosista lounaaseen. Se virtaa Maunin kaupungin ohi ja joskus Ngamijärveen ja Botetijokeen asti.[15]

Virtaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suiston saaman veden määrä vaihtelee selvästi vuodenaikojen välillä. Vedenpinnan korkeus vaihtelee suistoon johtavassa jokiosuudessa enemmän kuin varsinaisessa suistossa. Korkeus tuossa jokiosuudessa heilahtelee jopa kaksi metriä vuoden sisällä. Suistoon virtaavan veden määrä on pienimmillään syys-lokakuussa ja suurimmillaan maalis-huhtikuussa. Lisäksi monena vuonna joulukuussa tai tammikuussa on pieni kausittainen piikki.[16] Suiston pohjukassa sen sijaan veden määrä on suurimmillaan heinä-syyskuussa.[7]

Vesi virtaa yhdestä kahteen kuukauteen Mohembosta suiston alkuosaan Serongaan. Sieltä sillä kestää kahdesta kolmeen kuukauteen päästä suiston perimmäisiin haaroihin Thamalakaneen, Kunyereen ja Khwaiin. Maunin kaupungissa Thamalakanen varrella virtaus on voimakkaimmillaan heinä-syyskuun välisenä aikana. Veden virtausnopeus suistoon johtavassa jokiuomassa on 120–300 senttimetriä sekunnissa, suiston suurimmissa uomissa 40–80 senttimetriä sekunnissa ja viimeisissä haaroissa 10–20 senttimetriä sekunnissa.[16]

Suiston virtausta on tutkittu vuodesta 1934, ja tilastojen perusteella keskimääräinen virtaama vuodessa on 9,3 miljoonaa kuutiometriä vettä. Pienin mitattu virtaama vuodelta 1996 oli 6 kuutiokilometriä, kun vuoden 1963 aikana vettä virtasi ennätykselliset 16,4 kuutiokilometriä. Poikkeamat virtauksessa riippuvat täysin sadannasta Okavangon valuma-alueella Angolassa.[17] Mohembon ohi virtaamasta vedestä vain noin kaksi prosenttia päätyy suistosta pois johtavaan Botetijokeen.[7]

Veden määrään vaikuttavat virtauksen lisäksi edellisten vuosien ylijäämävesi ja suiston saamat vesisateet, jotka vaikuttavat sekä lisäämällä vettä että kosteuttamalla hiekkamaata. Suiston sadannan osuus tulvavedestä on noin 21 prosenttia, kun edellisen vuoden ylijäämän vaikutus on vain prosentin luokkaa.[3]

Veden koostumus ja laatu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Okavangon suiston vesi on puhdasta ja kirkasta, sillä tiheät vesikasvikasvustot estävät monien aineiden pääsyn veteen. Veden sähkönjohtavuus on 15–20 kertaa matalampi (eli parempi) kuin Botswanan hallituksen mukaan on ideaalisen juomaveden sähkönjohtavuus ja peräti noin 40 kertaa parempi kuin vielä hyväksyttävän juomaveden sähkönjohtavuus. Juomaveden laatuun vaikuttavat myös monet muut tekijät, mutta Okavangon suistossa tehtyjen tutkimusten perusteella veden laatu on erittäin hyvä. Veden pH-arvo on lähellä neutraalia, ja sen vaihteluväli yleensä on 5,9–7,6. Lievää happamuutta ja emäksisyyttä esiintyy paikallisesti orgaanisen aineen mätänemisen tai leväkeskittymien takia.[18]

Suistoon kulkeutuu vuosittain runsaasti ainesta veden mukana. Vuosittaisen pohjakulkeuman määrä on noin 170 000 tonnia, josta pääosa on kvartsihiekkaa, ja suspensiokulkeuman noin 30 000 tonnia ainetta, josta pääosa on savea ja orgaanista materiaalia. Lisäksi veden mukana kulkee suistoon noin 381 000 tonnia suoloja.[18]

Koska vesi kulkee hitaasti suistoon johtavassa jokikanavassa, noin 90 prosenttia hiekkaisesta pohjakulkeumasta laskeutuu jo ennen varsinaisen suiston alkua ja loput 10 prosenttia alluviaalikeilan alkuosassa.

Suiston kehitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uomien muutokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Okavangon suisto on jatkuvassa muutoksessa: jokiuomat kasvavat umpeen ja uusia uomia syntyy. Sedimenttien kertyminen, uomien umpeenkasvaminen ja virtauksen suunnan muuttuminen aiheuttavat lopulta uoman tukkeutumisen. Joen kyky kuljettaa sedimenttejä heikenee alajuoksun suunnassa. Ne eivät kuitenkaan pääse purkautumaan pois tiheän kasvillisuuden reunustamasta uomasta, joka alkaa tämän seurauksena hiljalleen täyttyä. Lopulta sedimenttien kuljetus lakkaa kokonaan ja kasvillisuus valtaa uoman, ja vesi joutuu etsimään uuden väylän virrata. Tämän seurauksena vanha uoma poistuu käytöstä ja tukkeutuu. Vesi saattaa etsiä esimerkiksi uuden uoman vanhasta virtahepojen kulkuväylästä.[19]

Jokikanavien uudelleen järjestäytyminen johtaa merkittäviin muutoksiin vede kulkeutumisessa. Vanhan uoman ympäristö alkaa hiljalleen kuivua ja lopulta sinne kerääntynyt turve palaa luonnollisissa tulipaloissa, mikä puolestaan laskee pinnan korkeutta. Näin sinne syntyy joko kuivan maan tai kausittaisen suon alue. Suiston yhden kanavan keskimääräinen elinikä on vain sata vuotta.[19]

Saarien muodostuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jokiuomien muutosten lisäksi Okavangon suistoa värittävät muuttuvat saaret. Suiston tulvat ovat epäsäännöllisiä, ja vedenpinnan taso vaihtelee vuodesta toiseen. Joskus pienet kummut saattavat jäädä tulvaveden yläpuolelle. Osa kummuista on Macrotermes michaelseni -termiittien tekemiä termiittipesiä. Useamman kerran tulvaveden yläpuolelle jääneelle kummulle alkaa itää siemeniä, joita lintujen uloste lannoittaa. Afrikantaateli valtaa usein pienet saaret, mutta niillä kasvaa myös esimerkiksi viikunoita. Puut imevät vettä maaperästä, mikä laskee pohjaveden pintaa saaren alla ja muuttaa vettä suolaisemmaksi. Pohjaveteen kertyy erityisesti piidioksidia ja kalsiittia.[20]

Puiden valtaama saari kasvaa hiljalleen ja nousee ympäröivää tulvatasankoa korkeammalle. Saaren kasvaessa sen keskustaan valuva pohjavesi muuttuu koko ajan suolaisemmaksi ja lopulta kasveille myrkylliseksi. Afrikantaatelit kuolevat ensin ja sitten hieman paremmin suolaa kestävät keihäshaarapalmut. Suolaisimmilla alueilla kasvaa enää lähinnä suolakkokasveja, kuten Sporobolus spicatus -karisteheinälajia. Aivan saarten keskustoissa ei enää yksikään kasvilaji pärjää. Siellä kapillaari-ilmiö ja haihtuminen pakottavat kyllästetyn veden maan pinnalle, mikä jättää jäljelle suolaesiintymiä.[20]

Luonto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Okavangon suiston luonto

Kasvillisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Okavangon jokiuomia reunustavat usein kaislat ja ruo’ot.

Okavangon suiston alueella kasvaa yli tuhat kasvilajia. Lajeja on 530 suvusta ja 134 heimosta. Monimuotoisimpia heimoja ovat heinäkasvit, sarakasvit, asterikasvit ja hernekasvit, joista jokaisesta löytyy lajeja yli 20 suvusta. Suurin osa, eli noin 60 prosenttia Okavangon suiston kasvilajeista kasvavat kuivalla maalla. Vaikka monet kasvit ovatkin maakasveja, niin niitä ei kuitenkaan tavata suistoa ympäröivillä kuivilla savannialueilla.[21] Botswanasta ei löydy toista yhtä monimuotoista kasvialuetta, ja maailman mittakaavassa vain Brasilian Pantanal on monimuotoisempi kosteikkoalue.[22]

Vesikasvin kukka Okavangon suistossa.

Okavangon suistoalueelta löytyy monenlaisia elinympäristöjä. Suurten jokiuomien ja järvien keskiosassa on avoimen veden elinympäristö. Jokikanavien varsilla ja monissa soissa kasvaa ruoko- ja kaislakasvillisuutta. Sädekaislojen ja Ruokojen hallitsemat alueet muodostavat omat erilliset kasvuympäristöt. Pysyvillä soilla kasvaa lisäksi norsunheiniä ja viikunoiden hallitsemaa kasvillisuutta. Matalilla soilla ja säännöllisesti tulvivilla tulvatasangoilla kasvillisuutta hallitsevat järvikaisloihin kuuluva Schoenoplectus corymbosus ja sädekaisloihin kuuluva Cyperus articulatus. Näiden lisäksi merkittäviä elinympäristöjä ovat kausittaiset tulvatasangot, saarten rannikkojen kasvillisuus, saarten keskustojen ruohokasvillisuus ja pienten lampien eliöyhteisöt.[21]

Pysyvän veden alueen elinympäristöt ovat melko yksipuolisia, ja niissä kasvaa noin 50–70 lajia. Papyruskaisla ja ruo'ot muodostavat usein laajoja kasvustoja, joissa muiden lajien on vaikea kilpailla elintilasta.[21] Jokiuomien rantoja hallitsee neljä lajia, papyruskaisla, järviruoko, afrikanruoko ja norsunheiniin kuuluva Miscanthus junceus. Papyruskaislat ja ruo'ot ovat yleisiä jokialueella ja suiston yläosissa, kun taas Miscanthus junceus on yleinen suiston matalan veden alueella. Pääuomien ulkopuolella ja kanavien perillä olevilla suoalueilla, joissa vesi on matalaa ja joissa Okavangon kuljettamia ravinteita on vähän, valtalajit vaihtuvat. Näillä alueilla kasvaa monipuolisemmin lajeja. Papyruskaisla on pysyvien soiden tunnusomaisin laji, sillä paikoin se vastaa 90 prosentista kasvibiomassasta. Siitä syystä se on myös merkittävin ekosysteemin muokkaaja, koska se suodattaa ison osan saapuvasta savesta ja ravinteista sekä aiheuttaa muutoksia veden virtauksessa.[23]

Suiston ympäristön kuivemman kasvillisuuden aluetta.

Kausittaisten tulvatasankojen lajisto on huomattavasti monipuolisempaa kuin pysyvien vesistöjen. Lajisto on tulvatasangoilla jopa kaksinkertainen. Kausittaisesti tulvivat alueet muodostavat hyvän kasvualustan sekä maalla kasvaville kasveille, semiakvaattisille kasveille että tulva-aikaan akvaattisille kasveille.[21]

Jokiuomien väliin syntyneiden saarten merkitys on suuri suiston säilymisessä makeanveden alueena. Niissä kasvaa myös suiston monimuotoisin kasvilajisto, sillä niissä esiintyy läheisessä yhteydessä sekä maa- että vesilajeja ja niiden maaperä muuttuu huomattavasti ranta-alueilta saarten keskiosiin. Lajisto muuttuu samalla selvästi maaperän mukana. Saarten keskiosiin kertyy suoloja, minkä takia keskiosissa kasvaa lähinnä vain muutamia suolaa kestäviä lajeja.[24] Saarten rantametsien leveys vaihtelee, ja joillain rannoilla kasvaa vain muutamia puita ja pensaita ja joillain saarilla metsän leveys on jopa 200 metriä.[24]

Pienet sadealtaat peittävät vain hyvin pienen osan suistoalueesta, mutta ne ovat ekologisesti tärkeitä, koska ne ovat ravinteiden keskittymiä. Noin kolmannes lammikoiden lajeista elää myös satunnaisissa vesistöissä.[24]

Eläimistö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Okavangon suiston alueella elää 122 nisäkäslajia, jotka kuuluvat 12 heimoon ja 34 sukuun. Alue on tunnettu suurista nisäkkäistään, jotka ovatkin kasvavan matkailun päävetonauloja, mutta suurin osa suiston nisäkkäistä on kuitenkin pieniä nisäkkäitä. Melkein puolet lajeista kuuluu joko lepakoihin tai jyrsijöihin. Moremin riistansuojelualueeen nisäkäsbiomassa on huomattavasti suurempi kuin muualla eteläisessä Afrikassa ja vastaa lähes Ison hautavajoaman runsaslajisia savanneja.[25]

Likiantilooppi (Kobus leche) hyppäämässä jokiuoman yli Okavangon suiston alueella.

Yleisimmät suurista nisäkkäistä ovat impala, liki, kafferipuhveli. Impaloita laskettiin vuonna 2002 olevan suistoalueella 140 000 yksilöä, kun kafferipuhveleita ja likejä on noin 60 000 yksilöä. Savanninorsujakin on runsaasti, noin 35 000 yksilöä. Savanninorsujen lukumäärä on kasvanut selvästi 1900-luvun lopulla, ja niiden määrä on jo niin suuri, että se saattaa aiheuttaa uhan suiston puustolle. Norsujen lisäksi myös kafferipuhveleiden ja virtahepojen lukumäärä on ollut kasvussa, kun taas monien pienempien nisäkkäiden yksilömäärät ovat olleet laskussa.[25]

Kafferipuhvelia lukuunottamatta kaikki nisäkäslajit tulevat toimeen suiston monilla elinalueilla. Impaloita on tulvatasangoilla ja ruohikkomailla, ja liki suosii kausittaisia tulvatasankoja syvien vesien läheisyydessä. Virtahevon lisäksi sitatunga, valkoposkisaukko, täpläsaukko viihtyvät syvemmissä ja yleensä pysyvissä joissa, laguuneissa ja järvissä. Suistoalueen kosteikoilla elää huomattavasti vähemmän nisäkäslajeja kuin jokikanavia reunustavissa kuivemmissa elinympäristöissä. Näillä alueilla elää noin 110 nisäkäslajia, ja lajisto on tyypillistä itäisen ja eteläisen Afrikan savanneille.[25]

Afrikaniibishaikara (Mycteria ibis) kuuluu suistoalueella esiintyviin haikaralajeihin.

Suiston linnusto on runsaslukuista, ja haukat on suiston suurin lintuheimo. Peräti 38 haukkalajia elää suistoalueella, ja niihin kuuluvat muun muassa tyypilliset kosteikkojen lajit kiljumerikotka ja afrikansuohaukka. Okavangon suiston ainoa lähes kotoperäinen laji on ruskokurkkuhaikara. Arviolta peräti 85 prosenttia koko maailman ruskokurkkuhaikaroista elää suiston alueella.[26] Okavangon suisto on merkittävä myös uhanalaiselle helttakurjelle. Lajin yksilöitä elää siellä 1 200–1 450 kappaletta, jotka muodostavat lajin suurimman yksittäisen populaation.[27] Näiden lisäksi aluelta löytyy 20 uhanalaisen lajin merkittävä populaatio.[28]

Normaalisti suiston linnusto noudattaa päivärutiineja, jotka alkavat auringon noustessa. Rutiineihin kuuluvat ruokailu ennen keskipäivän lepohetkeä, jonka jälkeen voi tapahtua uusi ruoanetsintä, kunnes linnut rauhoittuvat yöksi turvalliseen pesäpaikkaan. Päivärytmiin tulee muutoksia lisääntymisaikana ja aikana, jolloin ravintoa on poikkeuksellisen paljon saatavilla. Kausittaisten soiden ja tulvatasankojen eläinplankton ja kalanpoikaset houkuttelevat paikalle massoittain haikaroita ja kattohaikaroita. Kuivuviin järviin ansaan jäävät kalat puolestaan keräävät puolestaan muun muassa pelikaaneja. Ruoan poikkeukselliset esiintymät ovat epäsäännöllisiä, mutta lisääntymisaika tulee joka vuosi suiston useissa yhdyskunnissa. Suiston 14 merkittävässä haikaroiden pesimäpaikassa pesii satoja pareja. Saksinokilla ja mehiläissyöjillä puolestaan on yhdyskuntia suistoon johtavalla jokialueella.[29]

Niilinkrokotiili on yksi Okavangon suiston vesielämään sopeutuneista matelijoista.

Matelijalajeja Okavangon suistossa on löydetty yhteensä 64. Niistä neljä Pelomedusidae-heimon kilpikonnalajia, niilinvaraani, niilinkrokotiili ja käärmelaji Crotaphopeltis barotseensis elävät vedessä tai sen lähettyvillä ja kalliokäärme sekä neljä tarhakäärmelajia suoalueilla. Loput ovat maaeläimiä. Pääosa lajeista on keskisen ja eteläisen Afrikan lajeja, mutta seitsemän lajeista elää suistossa levinneisyysalueensa etelärajalla. Sammakkoeläinlajistoon kuuluu 33 lajia. Suurin osa niistä elää lähellä vettä, ja vain 3–5 lajia on pääosin maaelämään sopeutuneita. Täysin vesielämään sopeutuneita lajeja on vain kaksi, afrikankynsisammakko ja sen lähisukulainen Xenopus muelleri.[26]

Okavangon valuma-alue on ollut yhteydessä Sambesijokeen, joten Okavangon suiston kalastoa voidaan pitää osana Sambesin kalastoa. Okavangon suiston alueelta Popan putousten eteläpuolelta on löytynyt 71 lajia, eikä suistossa elä yhtään kotoperäistä kalalajia. Koko Okavangon valuma-alueelta ei ole löytynyt myöskään vieraslajeja, mikä on poikkeuksellista eteläisen Afrikan vesistöissä.[30] Moniin muihin vesistöihin verrattuna kalatiheys on melko pieni. Kausittaisissa tulvatasangoilla tiheys on huomattavasti suurempi kuin pysyvissä soissa ja joissa[31] Avointen ja puoliavointen vesien nopeista uimareista Okavangossa elää tetroihin kuuluva Hydrocynus vittatus sekä muita tetrakaloja ja joitakin särjet. Avoimissa vesissä viihtyy myös haukitetra, joka, toisin kuin Hydrocynus vittatus, elää erityisesti hitaasti virtaavissa kanavissa ja laguuneissa. Puoliavoimessa vesissä elää myös hitaasti liikkuvia kalalajeja, joihin kuuluu kaksi tilapialajia suvusta Oreochromis ja kolme suvusta Tilapia. Matalassa vedessä elää pinnalla muutamia hammaskarppeihin kuuluvaa Aplocheilichthys-lajia. Pohjaolosuhteisiin sopeutuneista kalalajeista Okavangossa elää kuusi ankeriasmonnilajia. Lähes kaikkiruokaisilla ankeriasmonneilla merkittävä ekologinen asema, ja Clarias gariepinus -lajia voi pitää jopa avainlajina. Muita pohjalajeja ovat muun muassa ripsimonneihin kuuluvat Chiloglanis fasciatus ja kuusi Synodontis-lajia sekä pienet Leptoglanis-sukuun kuuluvat lajit. Tiheään papyruskaislakasvillisuuteen on tottunut erityisesti käärmemäinen puikkokalalaji Mastacembelus frenatus. Lisäksi afrikkalaisesta norsukalojen heimosta Okavangon suistossa elää kuusi tiheään kasvillisuuteen tottunutta lajia.[32]

Okavangon suiston selkärangattomat tunnetaan melko huonosti. Entomologi Elliot Pinheyn tutkimusten ansiosta suiston sudenkorento- ja perhoslajisto on tutkittu hyvin. Löydetyistä sudenkorentolajeista 33 kuuluu hentosudenkorentoihin ja 61 aitosudenkorentoihin. Monet lajeista on keskisen Afrikan sudenkorentoja ja elävät suistossa levinneisyysalueensa etelärajalla. Pinhey kokosi tietonsa sudenkorennoista useiden 1967–1976 tekemiensä matkojensa aikana. Jens Kipping tutki vuonna 2003 sudenkorentoja uudelleen ja löysi Pinheyn löytämistä lajeista vain 70. Lajiston häviämiseen on mahdollisesti vaikuttanut 1970-luvulta lähtien pienentyneet tulvat ja toisaalta tsetsekärpästen takia tehdyt myrkytyslennot. Perhoslajeja Okavangon suistoalueelta on löytynyt 115, mutta niitä ei ole tutkittu laajamittaisesti vuoden 1976 jälkeen. Täpläperhoset ja sinisiipiset ovat runsaslukuisimmat perhosheimot. Täpläperhosista erityisesti Belenois aurota ja Catopsilia florella olivat runsaita keskikesällä, jolloin ne vaeltavat koilliseen läpi alueen.[33]

Eläinplanktonia elää suistossa kolmella erilaisilla asuinalueilla, pysyvissä järvissä, kausittaisilla tulvatasangoilla ja väliaikaisissa sadealtaissa. Kausittaisilla tulvatasangoilla on monimuotoisin eläinplankton, ja korkeimman tulvan aikaan raakkuäyriäisten, hankajalkaisten ja vesikirppujen tuotanto voi olla huomattavan suuri.[33]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Botswanan pohjoisosissa on ollut asutusta ainakin 100 000 vuoden ajan. Okavangon suiston ympäristöstä on löytynyt arkeologisia todisteita useasta paikasta. Lähellä suistoa on esimerkiksi Tsodilon kukkuloiden kalliopiirrokset. Varhaiset ihmiset ovat todennäköisesti käyttäneet hyväkseen suiston kaloja, riistaa ja vettä. Ihmiset ovat saattaneet tulla myös pitkän matkan takaa kuivemmilta alueilta keräämään ruokaa Okavangoon.[34] Ensimmäiset pysyvät asutukset perustettiin suiston alueelle vasta, kun bantut toivat karjanhoidon ja maanviljelyn.[35] Alueelta löydetystä keramiikasta arkeologit ovat päätelleet, että suistoa asuttaneet khoisanit ja bantut olisivat kohdanneet ensimmäisen kerran noin vuonna 200 eaa. Laajamittainen bantujen vaellus alueelle tapahtui ensimmäisinä vuosisatoina ajanlaskun alun jälkeen, ja alkeellista kivikautista tekniikkaa käyttäneet khoisanit joutuivat muuttamaan kuivemmille alueille.[36] Varhaisista maanviljelijöistä ovat todennäköisesti kehittyneet alueen nykyiysetkin kansat.[35]

Suiston historiaan kuuluu olennaisena osana ihmisten liikkuminen. Monet heimot ovat vaeltaneet ympäriinsä uusien luonnonvarojen perässä tai tautien, konfliktien, kuivuuden tai tulvimisen takia. Tawanat tulivat esimerkiksi Ngamilandiin alkujaan metsästysmaiden perässä. He perustivat ensimmäiset asutuskeskuksensa noin vuonna 1800, ja seuraavien reilun sadan vuoden aikana he muuttivat pääkaupunkiaan kahdeksan kertaan. Toisaalta matabelejen hyökkäysten takia monet kylät autioituivat 1800-luvun jälkipuoliskolla, ja hererot puolestaan pakenivat suistoalueelle Saksan Lounais-Afrikasta 1900-luvun alun herero-sotien aikana.[35]

David Livingstone ja hänen kanssaan matkanneet William Cotton Oswell ja Mungo Murray olivat todennäköisesti ensimmäiset länsimaalaiset, joiden vierailusta Okavangon suiston alueella on todisteita, kun he saapuivat Ngamijärvelle vuonna 1849. Heidän jälkeensä alueelle alkoi saapua useita muitakin tutkimusmatkailijoita sekä metsästäjiä ja kauppiaita. Alueen varhaisimpiin tutkijoihin kuuluvat muun muassa Charles John Andersson ja Thomas Baines.[37]

Ensimmäiset Okavangon suistosta tehdyt kartat esittelivät käytännössä vain suiston reuna-alueita. Vaikka jo Livingstone kuuli paikallisilta, että maa oli ”täynnä jokia”, tutkimusmatkailijoilta ja kartografeilta meni useita vuosikemmeniä, kunnes he alkoivat ymmärtää suiston sisäosien yksityiskohtia. Vasta tutkimusmatkailija Siegfried Passarge esitti vuonna 1905 julkaistussa kirjassaan Das Okawango-sumpfland und seine Bewöhner (”Okavangon suo ja sen asukkaat”) ensimmäisen kartan, johon oli piirretty suiston muoto ja jokiverkosto.[37]

Väestö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Asukasluku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maun on alueen suurin kaupunki, ja siellä on useita matkailuyrityksiä, jotka järjestvät safareita Okavangolle.

Ngamilandin alueella asui vuonna 2001 yli 122 000 asukasta, ja niistä noin 90 000 asui suiston ympäristössä. Väestö on tuplaantunut vuodesta 1976, jolloin Ngamilandissa oli 53 870 asukasta ja suiston ypäristössä noin 40 000. Väestö on kasvanut tasaisesti, mutta kasvu on keskittynyt erityisesti Maunin kaupunkiin, jossa oli vuonna 2001 melkein 50 000 asukasta. Muutamat suuremmista kylistä, kuten Gumare ja Shakawe, joissa on yli 7 000 asukasta, ovat kasvaneet selvästi.[38]

Asutus on keskittynyt suiston ympärille. Pääosa asutuskeskuksista on pieniä, ja ne sijaitsevat suiston itä- ja länsipuolelta kulkevien pääteiden varsilla. Esimerkiksi suiston itäpuolella Mohembo Eastin ja Gudingwan välissä on noin 35 asutusta kylistä karja-asemiin. Niiden välissä on keskimäärin viiden kilometrin matka.[39] Suiston sisäosissa asutus on hyvin harvaa.[40] Siellä elää arviolta alle 3 000 ihmistä.

Talous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kalastajia suistolla.

Keräily, metsästys ja kalastus tuottivat pitkään väestön toimeentulon. Perinteisten järjestelmien hajoamisen sekä asukasluvun kasvun jälkeen asukkaiden tärkeimmäksi toimeentulon lähteeksi on tullut karjankasvatus. Lisäksi Botswanan hallitus on tukenut maanviljelyä ja karjankasvatusta, mikä on vaikuttanut väestön siirtymistä pois luontaistaloudesta.[41]

Karjankasvatus on Okavangon suiston alueen tärkein tulojen lähde. Karja tuottaa lisäksi väestölle lihaa, maitoa, työvoimaa ja yhteiskunnallista statusta. Karjaa pidetään yleensä kylien ulkopuolella vesipisteiden ympärille kasvaneila karja-asemilla.[41] Noin 75 prosenttia kotitalouksista viljelee myös maata. Tärkeimmät viljelykasvit ovat maissi, hirssi ja durra, ja niiden kanssa viljellään usein muitakin kasveja. Hirssiä ja maissia viljellään ruoaksi, mutta durraa käytetään erityisesti oluen panemiseen.[42]

Okavangon suiston alueella on kalastettu todennäköisesti vuosisatojen ajan, ja sen on Botswanan suurin kalastusalue. Osa kalastajista käyttää edelleen perinteisiä kalastustapoja, mutta nykyaikaisia kalastusvälineet ovat syrjäyttäneet hiljalleen vanhemmat välineet 1980-luvun jälkeen.[43] Tärkeimmät saaliskalat ovat tilapialajit Oreochromis andersonii, Oreochromis macrochir ja Tilapia rendalli, Serranochromis angusticeps, jättikonnamonni ja sen sukulaislaji Clarias ngamensis sekä afrikantetroihin kuuluva Hydrocynus vittatus.[44]

Suojelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suojelualueet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Okavangon suistossa on useita erillisiä suojelualueita. Niistä suurin on Moremin riistansuojelualue, joka käsittää noin 40 prosenttia suistosta. Sen lisäksi suiston alueella on 18 villieläinten hoitoaluetta ja valvottua metsästysaluetta.[45] Moremin riistansuojelualue on jaettu kolmeen vyöhykkeeseen, keskivilkkaaseen matkailuvyöhykkeeseen, matalan vilkkauden matkailuvyöhykkeeseen ja erämaavyöhykkeeseen. Riistansuojelualueen laitamilla ihmiset keräävät hieman ruohoa ja ruokoja. Yhteisöjen hallinnoimilla suojelualueilla on sallittu rajattu metsästys ja vähäinen karjan pitäminen.[46] Suistoa suojelevat Botswanassa kansalliset lait, menettelytavat ja strategiat. Luonnonsuojelu- ja kansallispuistolaki muun muassa suojelee Moremin riistansuojelualuetta ja villieläinten hoitoalueita.[47]

Suisto on myös kansainvälisten suojelusopimusten alaisuudessa: se on Ramsar-alue ja Unescon maailmanperintökohde. Okavangon Ramsar-alue käsittää suiston lisäksi Okavangojoen, Ngamijärven ja osia Cuandojoen valuma-alueesta. Kokonaisuudessa Okavango oli 68 640 neliökilometrin laajuisena listausvuonnaan 1997 maailman suurin Ramsar-alue.[48] Maailmanperintöluetteloon Okavangon suisto valittiin vuonna 2014.[45]

Uhat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kemialliset saasteet eivät ole olleet merkittävä ongelma suistossa, mutta uhka on olemassa kuitenkin alueen asutuskeskuksista ja toisaalta turistien majoista ja veneistä.[49] Matkailijoiden määrän kasvu aiheuttaa painetta jätehuollolle, ja erityisesti nestemäinen jäte saattaa helposti saastuttaa suiston veden ja alueen pohjaveden. Lisäksi matkailuoperaattoreiden käyttämät moottoriveneet ovat aiheuttaneet muun muassa virtahepojen ja monien lintujen muuttamisen alueelta toiselle.[50] Tsetsekärpästen takia tehdyt myrkytyslennot ovat sen sijaan aiheuttaneet selkärangattomien kuolemia. Vuosien 2001 ja 2002 koko suistoon levitettiin deltametriiniä lentokoneesta useita kertoja. Vaikka se ei kerrykään ravintoverkkoon, se oli tappava monille selkärangattomille. Lajisto väheni monin paikoin peräti 25–65 prosenttia.[49]

Ulkopuolisen uhan suiston luonnolle asettaa myös vieraslajit, joista tähän mennessä kellusaniaislaji Salvinia molesta on aiheuttanu vakavimman uhan. Sitä on torjuttu sekä tuomalla alueelle koppakuoriaslaji Cyrtobagous salviniae, joka käyttää kasvia ravinnokseen, että poistamalla kasvustoja käsin. Kasvin leviäminen on pystytty tähän mennessä hyvin estämään. Suistosta on havaittu myös muitakin vieraita kasvilajeja, mutta vieraita kalalajeja sieltä ei ole löydetty ainuttakaan. Niilintilapian leviäminen Sambesista on mahdollista, mutta epätodennäköistä.[51]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Arntzen, Jaap: Livelihoods and biodiversity in the Okavango Delta, Botswana (pdf) 4/2005. Gaborone, Botswana: Centre of Applied Research. Viitattu 21.8.2014. (englanniksi)
  • McCarthy, T. S. & Bloem, A. & Larkin, P. A.: Observations on the hydrology and geohydrology of the Okavango Delta. South African Journal of Geology, 1998, 101. vsk, nro 2, s. 101–117. Geological Society of South Africa.
  • McIntyre, Chris: Botswana: Okavango Delta - Chobe - Northern Kalahari. Windhoek: Bradt Travel Guides, 2010. ISBN 978-1-84162-308-5. Teoksen verkkoversio (viitattu 26.10.2014). (englanniksi)
  • Mendelsohn, John: Okavango Delta: Floods of Life. Windhoek: RAISON, 2010. ISBN 978-99916-780-5-4.
  • Okavango Delta Management Plan (pdf) Gaborone, Botswana: Department of Environmental Affairs. Viitattu 15.7.2014. (englanniksi)
  • Okavango Delta World Heritage Nomination Dossier (pdf) 1/2013. Republic of Botswana. Viitattu 16.7.2014. (englanniksi)
  • Tooth, Stephen & McCarthy, Terence S.: Wetlands in drylands: geomorphological and sedimentological characteristics, with emphasis on examples from southern Africa. Progress in Physical Geography, 2007, 31. vsk, nro 3, s. 101–117. SAGE. Artikkelin verkkoversio Viitattu 5.10.2014. (englanniksi)
  • Turpie, Jane & Barnes, Jon & Arntzen, Jaap & Nherera Bertha & Lange, Glenn-Marie & Buzwani Baleseng: Economic value of the Okavango Delta, Botswana (pdf) 2006. Gaborone, Botswana: IUCN. Viitattu 10.10.2014. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Okavango Delta SA Places
  2. Okavango Delta Bush Ways Safaris
  3. a b Mendelsohn, s. 44.
  4. a b Okavango Delta World Heritage Nomination Dossier, s. 29.
  5. a b Okavango Delta World Heritage Nomination Dossier, s. 30.
  6. a b Mendelsohn, s. 20.
  7. a b c d Tooth & McCarthy, s. 14.
  8. Mendelsohn, s. 25.
  9. a b c d e McCarthy & Bloem & Larkin, s. 103.
  10. a b c d Okavango Delta Management Plan, s. 25–26.
  11. Mendelsohn, s. 46.
  12. Mendelsohn, s. 48.
  13. a b Okavango Delta World Heritage Nomination Dossier, s. 36–37.
  14. McCarthy & Bloem & Larkin, s. 104.
  15. Turpie et al., s. 7.
  16. a b Mendelsohn, s. 40.
  17. Mendelsohn, s. 42.
  18. a b Mendelsohn, s. 53.
  19. a b Tooth & McCarthy, s. 15.
  20. a b McIntyre, s. 49–50.
  21. a b c d Okavango Delta Management Plan, s. 31–32.
  22. Mendelsohn et al., s. 68–69.
  23. Mendelsohn et al., s. 72.
  24. a b c Mendelsohn, s. 78, 80.
  25. a b c Okavango Delta World Heritage Nomination Dossier, s. 41–43.
  26. a b Okavango Delta Management Plan, s. 39–40.
  27. Mendelsohn, s. 98.
  28. Okavango Delta World Heritage Nomination Dossier, s. 50.
  29. Mendelsohn, s. 97.
  30. Okavango Delta Management Plan, s. 38.
  31. Okavango Delta World Heritage Nomination Dossier, s. 53.
  32. Ramberg et al., s. 323–325.
  33. a b Okavango Delta Management Plan, s. 36–37.
  34. Mendelsohn, s. 111.
  35. a b c Mendelsohn, s. 112.
  36. McIntyre, s. 5.
  37. a b Mendelsohn, s. 10.
  38. Artnzen, s. 25.
  39. Okavango Delta Management Plan, s. 47.
  40. Mendelsohn et al., s. 116.
  41. a b Turpie et al., s. 29–30.
  42. Turpie et al., s. 33.
  43. Turpie et al., s. 47.
  44. Turpie et al., s. 48.
  45. a b Okavango Delta Unesco World Heritage Centre. Viitattu 11.10.2014. (englanniksi)
  46. Okavango Delta World Heritage Nomination Dossier, s. 92.
  47. Okavango Delta World Heritage Nomination Dossier, s. 122–123.
  48. Okavango -- the world’s largest Ramsar site Unesco World Heritage Centre. Viitattu 11.10.2014. (englanniksi)
  49. a b Mendelsohn, s. 128.
  50. Okavango Delta World Heritage Nomination Dossier, s. 104.
  51. Mendelsohn, s. 129–130.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]