Okavangon suisto

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kartta Okavangon suistosta.

Okavangon suisto eli Okavangon suoalue on Okavangojoen muodostama alluviaalikeila Kalaharin laidalla Botswanassa. Suistoalue alkaa Namibian puolelta Popan putouksista, mutta varsinainen suisto noin sadan kilometrin päästä putouksilta. Suisto on muodostunut kahden siirroslinjan väliin. Ne ovat pakottaneet Okavangon veden levittäytymään ja muodostamaan viuhkamaisen suistomuodostelman.

Okavango jakaantuu suistossa neljään pääkanavaan, ja ne edelleen pienempiin jokiuomiin. Vedenpinta on korkeimmillaan huhtikuussa, ja suurimmillaan suisto peittää keskimäärin 9 000 neliökilometrin alueen. Pääosa sinne virtaavasta vedestä haihtuu ilmaan, ja vain pieni osa siitä päätyy suistosta lähteviin jokiin. Suisto on jatkuvassa muutoksessa: vesi etsii uusia reittejä ja veden keskellä kasvaa uusia saaria. Suiston uomien elinikä on vain noin sata vuotta, sillä sedimentit ja kasvillisuus tukkivat niitä ja aiheuttavat veden purkautumisen reunustaville tulvatasangoille.

Vain Brasilian Pantanal on Okavangon suistoa monimuotoisempi kosteikko. Suiston alueelta löytyy monenlaisia elinympäristöjä. Pysyvän veden alueen papyruskaisla ja ruo’ot muodostavat tiheitä yksipuolisia kasvustoja, mutta kausittaisten tulvatasankojen kasvilajisto on huomattavasti monipuolisempaa. Nisäkäslajisto tunnetaan erityisesti suurista nisäkkäistä, ja Moremin riistansuojelualueen nisäkäsbiomassa on eteläisen Afrikan suurin. Monien suurten nisäkkäiden, kuten savanninorsun, virtahevon ja kafferipuhvelin yksilömäärät ovat jopa nousussa. Suiston linnusto on myös monipuolista, ja se on esimerkiksi ruskokurkkuhaikaran ja helttakurjen merkittävä asuinalue.

Sijainti ja laajuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Okavangon suiston alkukohtana pidetään Popan putouksia.

Okavangon suisto sijaitsee Botswanan luoteisosassa. Se on yksi maailman harvoista ”sisämaan suistoista”, joista ei ole laskujokea mereen. Okaganvojoki päättyy suistoon, missä sen vedet kuivuvat Kalaharin aavikoille. Suisto on Afrikan kolmanneksi suurin alluviaalikeila ja suurin sisämaan suisto.[1]

Suiston laajuus riippuu siihen tulevasta veden määrästä, joka taas vaihtelee sademäärän mukaan. Tulvahuipun aikana keskimäärin 9 000 neliökilometrin alue on tulvaveden alla, mutta pienimmillään vuonna 1996 tulvavedet peittivät vain 5 300 neliökilometrin laajuisen alueen ja suurimmillaan vuonna 1963 peräti 15 500 neliökilometrin alueen. Kuivankauden vesi peittää noin 5 000-6 000 neliökilometrin laajuisen alueen.[2]

Ilmasto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Okavangon suisto sijaitsee puolikuivassa ilmastossa, jonka vuotuinen keskisadanta on 480 millimetriä. Sadanta vaihtelee hieman suiston osissa; pohjoisessa vuotuinen sadanta on noin 490 millimetriä ja etelässä 460 millimetriä. Kuivalle ympäristölle tyypillistä on se, että vuotuisissa sademäärissä on huomattavaa vaihtelua.[3]

Vuoden korkeimmat lämpötilat ovat lokakuussa ja kylmimmät kesä-heinäkuussa. Päivän korkein lämpötila lokakuussa on 34–39 astetta ja heinäkuussa 24–25 astetta. Heinäkuussa yön alin lämpötila on keskimäärin kahdeksan astetta. Lämpötila laskee pakkasen puolelle hyvin harvoin, mutta joskus suiston matalimmat osat saattavat jäätyä.[3]

Geologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Okavangon suisto vasemmalla ja Makarikarin suolapannu oikealla ovat muodostuneet Kalaharin matalimpaan kohtaan.

Okavangon suisto lepää proterotsooisella peruskalliolla. Kallioperän päällä on kerros mesotsooisen Karoo-superryhmän kiviä, jotka ovat noin 20–300 metriä Kalaharin hiekan alla. Kallioperässä on kaksi linjaa, vanhempi kulkee luoteesta kaakkoon ja uudempi koillisesta lounaaseen. Jälkimmäisen muodostuman liike sai aikaan siirrossyvängön, johon suisto on muodostunut.[4] Noin kaksi miljoonaa vuotta sitten tapahtuneet siirrokset synnyttivät Botswanan pohjoisosaan, Itä-Afrikan hautavajoaman lounaiseen jatkeeseen kaksi syvännettä, joissa toisessa on Okavangon suisto ja toisessa Makarikari suolapannu. Tämän maaperän romahtamisen seurauksena suisto ja Makarikari sijaitsevat Kalaharin altaan matalimmassa kohdassa.[5]

Suiston syvänköön kuuluvat edelleen aktiiviset Thamalakanen, Kunyeren ja Gumaren siirrokset.[4] Gumaren siirros jakaa Okavangon uoman varsinaisen suiston alluviaalikeilaan. Kunyeren ja Thamalakanen siirrokset puolestaan estävät suiston veden virtaamisen pidemmälle kaakkoon ja näin pakottavat virtauksen hidastumaan ja levittäytymään. Näiden kahden siirroksen ansiosta suisto on saanut sille tyypillisen viuhkamaisen muodon.[5] Suistossa on useita pienempiä siirroksia, jotka aiheuttavat pieniä muutoksia laakson jyrkkyyteenä ja vaikuttavat paikallisesti veden hajontaan. Lisäksi horstit ovat synnyttäneet paikallisia kuivan maan alueita, kuten Chief’s Islandin.[6]

Nykymuodossaan Okavangon suisto on noin 120 000 vuotta vanha, sillä sitä rajoittavat Kunyeren ja Thamalakanen siirrokset syntyivät silloin. Nykyisen Botswanan pohjoisosat ovat kuitenkin olleet välillä nykyistä kosteampi ja toisaalta myös kuivempia. Laajimmillaan sedimentti peittää peräti 120 000 neliökilometrin alueen, johon kuuluu sekä suisto että Makarikarin suolapannu. Sambesijoki ja todennäköisesti myös Cuandojoki virtasivat suistoon vielä todennäköisesti 50 000 vuotta sitten.[7]

Hydrologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suisto ja sen jokijärjestelmät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Okavangon suisto on veden ja maan mosaiikkia.

Suistoalue voidaan jakaa suistoon johtavaan osaan Okavangojokea ja varsinaiseen suistoon.[8] Suistoalue alkaa Namibian puolelta Popan putouksista. Siitä Okavango jatkaa läpi laajan tulvatasangon ja jakautuu sen jälkeen laajaksi viuhkaksi, johon kuuluu yläjuoksun puoleiset pysyvät suot, alajuoksun kausittaiset tulvatasangot sekä saaret ja sandveld-niemekkeet.[9]

Popan putouksilta varsinaisen suiston alkuun on noin sata kilometriä, mutta voimakkaasti meanderoiva joki kulkee matkan aikana noin 200 kilometriä. Paikoin Okavangon uomaa rajoittavat geologiset siirrokset ja hiekkaselänteet, mutta paikoin sitä reunustava tulvatasanko on jopa 25 kilometriä leveä. Itse joen leveys on noin 50–100 metriä ja syvyys 5–6 metriä.[9] Joki meanderoi erityisesti Popan putouksilta Shakaween ulottuvalla pätkällä. Hiekkapohjalla lepäävä tulvatasanko on täällä kapea.[8]

Tyypillistä Okavangon suiston maisemaa: maasto vaihtelee jokiuomista soihin ja saariin.

Shakawen jälkeen meanderointi vähenee, ja jokea alkavat reunustaa pysyvät suot. Joen törmät muuttuvat hiekkapohjaisesta aineksesta kasvillisuuden sitomaan turpeeseen, johon on kyllästynyt hienoa klastista ainesta. Okavangon eteläosassa vedenpinnantaso kohoaa ympäröivien soiden tasoon verratuna. Suurimmillaan joen pinta saattaa olla jopa 60 senttimetriä korkeammalla kuin sata metriä jokikanavasta sijaitsevan suon pinta. Jokia reunustava tiheä kasvillisuus ja turvekerros muodostavat puoliläpäisevän patorakenteen, jonka läpi jokiuomasta valuu hiljalleen vettä ympäröiville soille.[8] Alajuoksun suuntaan mennessä veden valuminen vähenee, mihin vaikuttavat paljon myös eläinten liikkeet. Erityisesti virtahevot liikkuvat öisin jokiuomasta toiseen ja avaavat näin vedelle uusia virtausreittejä.[6]

Okavangon pääuoma jakaantuu ennen alluviaalikeilaa neljään kanavaan, jotka ovat idästä länteen Selinda, Nqoga, Jao ja Thaoge. Nämä uomat jakaantuvat edelleen pienemmiksi jokikanaviksi.[10] Itse suisto jaetaankin neljään jokijärjestelmään, mutta niiden rajat ovat hyvin epämääräiset. Ainoa suurempi vedenjakaja on suiston läntiset osat muista alueista erottava Chief’s Island.[9] 2000-luvulla suurin osa vedestä on virrannut kaakkoon Nqogaan ja keskiseen Jaon uomaan. Sen sijaan koilliseen virtaava Selinda ja etelään virtaavat Thaoge ja Karongana saavat vettä vain runsaiden tulvien vuosina.[11] Thaoge virtasi aiemmin Ngamijärveen asti, mutta vuonna 1884 sen reitti järvelle tukkiutui.[12] Thaoge päättyy useisiin peräkkäisiin laguuneihin ja tukehtuu lopulta sedimenttikerrosten ja laajan kasvillisuuden sekaan.[9]

Nqoga on suiston pohjoisosan merkittävin jokikanava. Se on käytännössä Okavangojoen jatke, ja sen oikealta törmältä saa alkunsa myös Jao–Boro-järjestelmä.[8] Chief’s Islandin länsipuolella sijaitseva Jao–Boro–Xudum on suiston suurin jokijärjestelmä. Nqogasta virtaa Jaoon vain vähän vettä suoraan, mutta se saa vettä useista sen länsipuolella olevista pienistä uomista ja laguuneista.[12] Yläjuoksulla Jao virtaa selvässä uomassa, mutta Xon tasangolla se saapuu laajalle tulva-alueelle, jossa sen uoma häviää paikoin kokonaan. Tasangon eteläpuolella Jao muuttuu enää kausittaiseksi joeksi.[8]

Okavangon suiston kuivunut jokiuoma.

Nqogasta valuva vesi virtaa Maunachirajokeen ja siitä edelleen sivujokeen Khiandiandavhuun. Maunachira saa tasaisestä vettä Nqogasta, ja siksi siinä on vain vähäistä kausittaista vaihtelua. Maunachiraa ympäröi laaja pysyvien soiden verkosto. Kausittainen Khwaijoki saa vetensä Maunachirasta, josta vuotaa vettä sen keskiosista myös Mboroga–Santantibidi–Gomoti-verkostoon, joka sijaitsee Chief’s Islandin itäpuolella. Nqoga virtasi 1900-luvun alussa vielä suoraan Mborogaan, mutta sittemmin Nqogan tukkeutumisen takia virtaus on loppunut.[13]

Okavangon suistosta virtaa vettä kausittaista Thamalakanejokea pitkin, joka kulkee suiston koillisosista lounaaseen. Se virtaa Maunin kaupungin ohi ja joskus Ngamijärveen ja Botetijokeen asti.[14]

Suiston kehitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uomien muutokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Okavangon suisto on jatkuvassa muutoksessa: jokiuomat kasvavat umpeen ja uusia uomia syntyy. Sedimenttien kertyminen, uomien umpeenkasvaminen ja virtauksen suunnan muuttuminen aiheuttavat lopulta uoman tukkeutumisen. Joen kyky kuljettaa sedimenttejä heikkenee alajuoksun suunnassa. Ne eivät kuitenkaan pääse purkautumaan pois tiheän kasvillisuuden reunustamasta uomasta, joka alkaa tämän seurauksena hiljalleen täyttyä. Lopulta sedimenttien kuljetus lakkaa kokonaan ja kasvillisuus valtaa uoman.[15] Joki tukkeutuu lopulta kokonaan, ja patoutuneen veden pinta alkaa nousta. Lopulta jokivallit murtuvat padon yläjuoksun puolelta, ja vesi pääsee virtaamaan uuteen kanavaan alempana olevalle tulvatasangolle. Monet uudet uomat löytävät reittinsä vanhoista virtahepojen kulkuväylistä, mutta paikoin myös tulipalot polttavat reittejä kaislojen halki.[16]

Jokikanavien järjestäytyminen uudelleen aiheuttaa merkittäviä muutoksia veden kulkeutumisessa. Vanhan uoman ympäristö alkaa hiljalleen kuivua ja lopulta sinne kerääntynyt turve palaa luonnollisissa tulipaloissa, mikä puolestaan laskee pinnan korkeutta. Näin sinne syntyy joko kuivan maan tai kausittaisen suon alue. Suiston yhden kanavan keskimääräinen elinikä on vain sata vuotta.[15]

Saarien muodostuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jokiuomien muutosten lisäksi Okavangon suistoa värittävät muuttuvat saaret. Saaret ovat merkittäviä tekijöitä suiston suolapitoisuuden kontrolloinnissa, ja niiden ansiosta suistosta ei ole syntynyt samanlaista muodostumaa kuin esimerkiksi Makarikarin ja Etoshan suolapannuista. Saaria suistossa on noin 150 000, joista suurin osa on vain muutaman neliömetrin kokoisia. Suurimmat saaret ovat kuitenkin satojen hehtaarien suuruisia.[17]

Suiston tulvat ovat epäsäännöllisiä, ja vedenpinnan taso vaihtelee vuodesta toiseen. Joskus pienet kummut saattavat jäädä tulvaveden yläpuolelle. Osa kummuista on Macrotermes michaelseni -termiittien tekemiä pesiä. Useamman kerran tulvaveden yläpuolelle jääneelle kummulle alkaa itää siemeniä, joita lintujen uloste lannoittaa. Afrikantaateli valtaa usein pienet saaret, mutta niillä kasvaa myös esimerkiksi viikunoita. Puut imevät vettä maaperästä, mikä laskee pohjaveden pintaa saaren alla ja muuttaa vettä suolaisemmaksi. Pohjaveteen kertyy erityisesti piidioksidia ja kalsiittia.[18] Samalla, kun saaren alla oleva pohjavesi muuttuu suolaisemmaksi, tulvatasankojen ja jokiuomien pohjaveden makeanveden kerros kasvaa.[19]

Puiden valtaama saari kasvaa hiljalleen ja nousee ympäröivää tulvatasankoa korkeammalle. Saaren kasvaessa sen keskustaan valuva pohjavesi muuttuu koko ajan suolaisemmaksi ja lopulta kasveille myrkylliseksi. Afrikantaatelit kuolevat ensin ja sitten hieman paremmin suolaa kestävät keihäshaarapalmut. Suolaisimmilla alueilla kasvaa enää lähinnä suolakkokasveja, kuten Sporobolus spicatus -karisteheinälajia. Aivan saarten keskustoissa ei pärjää enää mikään kasvilaji. Siellä kapillaari-ilmiö ja haihtuminen pakottavat kyllästetyn veden maan pinnalle, ja jäljelle jää suolaesiintymiä.[18]

Virtaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suiston virtausta on tutkittu vuodesta 1934, ja tilastojen perusteella keskimääräinen virtaama vuodessa on 9,3 miljoonaa kuutiometriä. Pienin mitattu virtaama on vuodelta 1996, jolloin se oli 6 kuutiokilometriä, kun vuoden 1963 aikana vettä virtasi ennätykselliset 16,4 kuutiokilometriä. Poikkeamat virtauksessa riippuvat täysin sadannasta Okavangon valuma-alueella Angolassa.[20] Suiston kokonaishaihdunta on peräti noin 97 prosenttia, ja vain tulvakautena vettä riittää myös Thamalakanejokeen ja siitä edelleen Botetiin.[21] Vedestä 74 prosenttia haihtuu suoraan ilmakehään ja 24 prosenttia kasvien kautta.[10] Mohembon ohi virtaavasta vedestä vain noin kaksi prosenttia päätyy suistosta pois johtaviin jokiin.[6] Pääosa siitä menee Botetiin, mutta sitä kulkeutuu myös Ngamijärveen ja Mababen syvänteeseen.[10]

Veden määrään vaikuttavat virtauksen lisäksi edellisten vuosien ylijäämävesi ja suiston saamat vesisateet, jotka vaikuttavat sekä lisäämällä vettä että kosteuttamalla hiekkamaata. Suiston sadannan osuus tulvavedestä on noin 21 prosenttia, kun edellisen vuoden ylijäämän vaikutus on vain prosentin luokkaa.[2]

Suiston saaman veden määrä riippuu vuodenajasta. Vedenpinnan korkeus vaihtelee suistoon johtavassa jokiosuudessa enemmän kuin varsinaisessa suistossa. Korkeus siinä jokiosuudessa vaihtelee jopa kaksi metriä vuoden kuluessa. Suistoon virtaavan veden määrä on pienimmillään syys-lokakuussa ja suurimmillaan maalis-huhtikuussa. Lisäksi monena vuonna joulukuussa tai tammikuussa on pieni kausittainen piikki.[22] Suiston pohjukassa sen sijaan veden määrä on suurimmillaan heinä-syyskuussa.[6] Niinä vuosina kun suistossa sataa paljon, tammikuun tulvapiikki voi nousta niin korkeaksi, ettei se ehdi kuivua huhtikuun seuraavaa tulvaa ennen. Kausittaiset tulvatasangot ovat vuoden aikana keskimäärin 3–6 kuukautta veden peitossa, mutta ne olivat veden alla noin 12 kuukauden esimerkiksi 2010–2011, jolloin alueella koettiin tulvahuippu.[21]

Veden virtaus Mohembosta suiston alkuosaan Serongaan kestää yhdestä kahteen kuukauteen. Sieltä kestää kahdesta kolmeen kuukauteen ennen kuin se pääsee suiston perimmäisiin haaroihin Thamalakaneen, Kunyereen ja Khwaiin. Maunin kaupungissa Thamalakanen varrella virtaus on voimakkaimmillaan heinä-syyskuun aikana. Veden virtausnopeus suistoon johtavassa jokiuomassa on 120–300 senttimetriä sekunnissa, suiston suurimmissa uomissa 40–80 senttimetriä sekunnissa ja viimeisissä haaroissa 10–20 senttimetriä sekunnissa.[22]

Veden koostumus ja laatu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Okavangon suiston vesi on puhdasta ja kirkasta, sillä tiheät vesikasvikasvustot estävät monien aineiden pääsyn veteen. Veden sähkönjohtavuus on 15–20 kertaa matalampi (eli parempi) kuin Botswanan hallituksen mukaan on ihanteellisen juomaveden sähkönjohtavuus ja peräti noin 40 kertaa parempi kuin vielä hyväksyttävän juomaveden sähkönjohtavuus. Juomaveden laatuun vaikuttavat myös monet muut tekijät, mutta Okavangon suistossa tehtyjen tutkimusten perusteella veden laatu on erittäin hyvä. Veden pH-arvo on lähellä neutraalia, ja sen vaihteluväli on yleensä 5,9–7,6. Lievää happamuutta ja emäksisyyttä esiintyy paikallisesti orgaanisen aineen mätänemisen tai leväkeskittymien takia.[23]

Suistoon kulkeutuu vuosittain runsaasti ainesta veden mukana. Vuosittaisen pohjakulkeuman määrä on noin 170 000 tonnia, josta pääosa on kvartsihiekkaa, ja suspensiokulkeuman noin 30 000 tonnia ainetta, josta pääosa on savea ja orgaanista materiaalia. Lisäksi veden mukana kulkee suistoon noin 381 000 tonnia suoloja.[23]

Pohjavesi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suiston pohjaveden pinta on hyvin lähellä maanpintaa, tosin pohjavesi on syvemmällä suiston länsi- ja eteläosissa.[24] Pohjaveden pinnan korkeus vaihtelee maastonmuodon takia, ja veden pinta on 3–20 metriä metriä maanpinnan alapuolella.[25]

Epäorgaanisten aineiden ja isotooppien perusteella pohjavesi ei ole peräisin suiston suoalueilta, vaan se on vanhaa pohjavettä, joka saa paikallisten sateiden mukana lisätäytettä. Pohjavesi on hyvin heterogeenistä, ja esimerkiksi saarten keskiosien alla pohjavesi voi olla kolma kertaa niin suolaista kuin soilla tai tulvatasangoilla. Sadekausina pohjaveden pinta nousee. Pohjavesi ei juurikaan sekoitu sivuttaissuunnassa, joten pinta laskeutuu uudelleen vain transpiraation kautta.[26]

Elävä luonto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Okavangon suiston luonto

Kasvillisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Okavangon jokiuomia reunustavat usein kaislat ja ruo’ot.

Okavangon suiston alueella kasvaa yli tuhat kasvilajia. Lajeja on 530 suvusta ja 134 heimosta. Monimuotoisimpia heimoja ovat heinäkasvit, sarakasvit, asterikasvit ja hernekasvit, joista jokaisesta löytyy lajeja yli 20 suvusta. Noin 60 prosenttia Okavangon suiston kasvilajeista kasvaa kuivalla maalla. Vaikka monet kasvit ovatkin maakasveja, niitä ei kuitenkaan tavata suistoa ympäröivillä kuivilla savannialueilla.[27] Botswanasta ei löydy toista yhtä monimuotoista kasvialuetta, ja maailman mittakaavassa vain Brasilian Pantanal on monimuotoisempi kosteikkoalue.[28]

Vesikasvin kukka Okavangon suistossa.

Okavangon suistoalueella on monenlaisia elinympäristöjä. Suurten jokiuomien ja järvien keskiosassa on avoimen veden elinympäristö. Jokikanavien varsilla ja monissa soissa kasvaa ruoko- ja kaislakasvillisuutta. Sädekaislojen ja Ruokojen hallitsemat alueet muodostavat omat erilliset kasvuympäristöt. Pysyvillä soilla kasvaa lisäksi norsunheiniä ja viikunoiden hallitsemaa kasvillisuutta. Matalilla soilla ja säännöllisesti tulvivilla tulvatasangoilla kasvillisuutta hallitsevat järvikaisloihin kuuluva Schoenoplectus corymbosus ja sädekaisloihin kuuluva Cyperus articulatus. Näiden lisäksi merkittäviä elinympäristöjä ovat kausittaiset tulvatasangot, saarten rannikkojen kasvillisuus, saarten keskustojen ruohokasvillisuus ja pienten lampien eliöyhteisöt.[27]

Pysyvän veden alueen elinympäristöt ovat melko yksipuolisia, ja niissä kasvaa noin 50–70 lajia. Papyruskaisla ja ruo’ot muodostavat usein laajoja kasvustoja, joissa muiden lajien on vaikea kilpailla elintilasta.[27] Jokiuomien rantoja hallitsee neljä lajia, papyruskaisla, järviruoko, afrikanruoko ja norsunheiniin kuuluva Miscanthus junceus. Papyruskaislat ja ruo’ot ovat yleisiä jokialueella ja suiston yläosissa, kun taas Miscanthus junceus on yleinen suiston matalan veden alueella. Pääuomien ulkopuolella ja kanavien perillä olevilla suoalueilla, joissa vesi on matalaa ja joissa Okavangon kuljettamia ravinteita on vähän, valtalajit vaihtuvat. Näillä alueilla kasvaa monipuolisemmin lajeja. Papyruskaisla on pysyvien soiden tunnusomaisin laji, sillä paikoin se vastaa 90 prosentista kasvibiomassasta. Siitä syystä se on myös merkittävin ekosysteemin muokkaaja, koska se suodattaa ison osan saapuvasta savesta ja ravinteista ja aiheuttaa muutoksia veden virtauksessa.[29]

Suiston ympäristön kuivemman kasvillisuuden aluetta.

Kausittaisten tulvatasankojen lajisto on huomattavasti monipuolisempaa kuin pysyvien vesistöjen. Lajisto on tulvatasangoilla jopa kaksinkertainen. Kausittaisesti tulvivat alueet muodostavat hyvän kasvualustan sekä maalla kasvaville kasveille, semiakvaattisille kasveille että tulva-aikaan akvaattisille kasveille.[27]

Jokiuomien väliin syntyneiden saarten merkitys on suuri suiston säilymisessä makeanveden alueena. Niissä kasvaa myös suiston monimuotoisin kasvilajisto, sillä niissä esiintyy läheisessä yhteydessä sekä maa- että vesilajeja ja niiden maaperä muuttuu huomattavasti ranta-alueilta saarten keskiosiin. Lajisto muuttuu samalla selvästi maaperän mukana. Saarten keskiosiin kertyy suoloja, minkä takia keskiosissa kasvaa lähinnä vain muutamia suolaa kestäviä lajeja.[30] Saarten rantametsien leveys vaihtelee, ja joillain rannoilla kasvaa vain muutamia puita ja pensaita, joillain saarilla taas metsän leveys on jopa 200 metriä.[30]

Pienet sadealtaat peittävät vain hyvin pienen osan suistoalueesta, mutta ne ovat ekologisesti tärkeitä, koska ne ovat ravinteiden keskittymiä. Noin kolmannes lammikoiden lajeista elää myös satunnaisissa vesistöissä.[30]

Eläimistö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Okavangon suiston alueella elää 122 nisäkäslajia, jotka kuuluvat 12 heimoon ja 34 sukuun. Alue on tunnettu suurista nisäkkäistään, jotka ovatkin kasvavan matkailun päävetonauloja. Suurin osa suiston nisäkkäistä on kuitenkin pieniä nisäkkäitä, ja melkein puolet lajeista kuuluu lepakoihin ja jyrsijöihin. Moremin riistansuojelualueeen nisäkäsbiomassa on huomattavasti suurempi kuin muualla eteläisessä Afrikassa ja vastaa lähes Ison hautavajoaman runsaslajisia savanneja.[31]

Likiantilooppi (Kobus leche) hyppää jokiuoman yli Okavangon suiston alueella.

Suurista nisäkkäistä yleisimpiä ovat impala, liki, kafferipuhveli. Impaloita laskettiin vuonna 2002 olevan suistoalueella 140 000 yksilöä, kun kafferipuhveleita ja likejä on noin 60 000 yksilöä. Savanninorsujakin on runsaasti, noin 35 000 yksilöä. Savanninorsujen lukumäärä on kasvanut selvästi 1900-luvun lopulla, ja niiden määrä on jo niin suuri, että se saattaa aiheuttaa uhan suiston puustolle. Norsujen lisäksi myös kafferipuhveleiden ja virtahepojen lukumäärä on ollut kasvussa, kun taas monien pienempien nisäkkäiden yksilömäärät ovat olleet laskussa.[31]

Kafferipuhvelia lukuunottamatta kaikki nisäkäslajit tulevat toimeen suiston monilla elinalueilla. Impaloita on tulvatasangoilla ja ruohikkomailla, ja liki suosii kausittaisia tulvatasankoja syvien vesien läheisyydessä. Virtahevon lisäksi sitatunga, valkoposkisaukko, täpläsaukko viihtyvät syvemmissä ja yleensä pysyvissä joissa, laguuneissa ja järvissä. Suistoalueen kosteikoilla elää huomattavasti vähemmän nisäkäslajeja kuin jokikanavia reunustavissa kuivemmissa elinympäristöissä. Näillä alueilla elää noin 110 nisäkäslajia, ja lajisto on tyypillistä itäisen ja eteläisen Afrikan savanneille.[31]

Afrikaniibishaikara (Mycteria ibis) kuuluu suistoalueella esiintyviin haikaralajeihin.

Suiston linnusto on runsaslukuista, ja suiston suurin lintuheimo on haukat. Suistoalueella elää peräti 38 haukkalajia, ja niihin kuuluvat muun muassa tyypilliset kosteikkojen lajit kiljumerikotka ja afrikansuohaukka. Okavangon suiston ainoa lähes kotoperäinen laji on ruskokurkkuhaikara. Suiston alueella elää koko maailman ruskokurkkuhaikaroista peräti noin 85 prosenttia.[32] Okavangon suisto on merkittävä myös uhanalaiselle helttakurjelle. Lajia elää siellä 1 200–1 450 yksilöä, ja ne muodostavat lajin suurimman yksittäisen populaation.[33] Niiden lisäksi alueella on 20 uhanalaisen lajin merkittävä populaatio.[34]

Normaalisti suiston linnusto noudattaa säännöllistä päivärytmiä, joka alkaa auringon noustessa. Siihen kuuluu ruokailu ennen keskipäivän lepohetkeä, ja sen jälkeen voi olla vielä toinen ruoanetsintä, kunnes linnut rauhoittuvat yöksi turvalliseen pesäpaikkaan. Päivärytmiin tulee muutoksia lisääntymisaikana ja silloin, kun ravintoa on saatavilla poikkeuksellisen paljon. Kausittaisten soiden ja tulvatasankojen eläinplankton ja kalanpoikaset houkuttelevat paikalle massoittain haikaroita ja kattohaikaroita. Kuivuviin järviin ansaan jäävät kalat puolestaan keräävät puolestaan muun muassa pelikaaneja. Ruoan poikkeukselliset esiintymät ovat epäsäännöllisiä, mutta lisääntymisaika tulee joka vuosi suiston useissa yhdyskunnissa. Suiston 14 merkittävässä haikaroiden pesimäpaikassa pesii satoja pareja. Saksinokilla ja mehiläissyöjillä puolestaan on yhdyskuntia suistoon johtavalla jokialueella.[35]

Niilinkrokotiili on yksi Okavangon suiston vesielämään sopeutuneista matelijoista.

Matelijalajeja Okavangon suistossa on löydetty yhteensä 64. Niistä neljä Pelomedusidae-heimon kilpikonnalajia, niilinvaraani, niilinkrokotiili ja käärmelaji Crotaphopeltis barotseensis elävät vedessä tai sen lähettyvillä ja kalliokäärme ja neljä tarhakäärmelajia suoalueilla. Loput ovat maaeläimiä. Pääosa lajeista on keskisen ja eteläisen Afrikan lajeja, mutta seitsemän lajeista elää suistossa levinneisyysalueensa etelärajalla. Sammakkoeläinlajistoon kuuluu 33 lajia. Suurin osa niistä elää lähellä vettä, ja vain 3–5 lajia on pääosin maaelämään sopeutuneita. Täysin vesielämään sopeutuneita lajeja on vain kaksi, afrikankynsisammakko ja sen lähisukulainen Xenopus muelleri.[32]

Okavangon valuma-alue on ollut yhteydessä Sambesijokeen, joten Okavangon suiston kalastoa voidaan pitää osana Sambesin kalastoa. Okavangon suiston alueelta Popan putousten eteläpuolelta on löytynyt 71 lajia, mutta yhtään kotoperäistä kalalajia suistossa ei elä. Koko Okavangon valuma-alueelta ei ole löytynyt myöskään vieraslajeja, mikä on poikkeuksellista eteläisen Afrikan vesistöissä.[36] Moniin muihin vesistöihin verrattuna kalatiheys on melko pieni. Kausittaisissa tulvatasangoilla tiheys on huomattavasti suurempi kuin pysyvissä soissa ja joissa.[37] Avointen ja puoliavointen vesien nopeista uimareista Okavangossa elää tetroihin kuuluva Hydrocynus vittatus sekä muita tetrakaloja ja joitakin särkilajeja. Avoimissa vesissä viihtyy myös haukitetra, joka, toisin kuin Hydrocynus vittatus, elää erityisesti hitaasti virtaavissa kanavissa ja laguuneissa. Puoliavoimissa vesissä elää myös hitaasti liikkuvia kalalajeja, joihin kuuluu kaksi tilapialajia suvusta Oreochromis ja kolme suvusta Tilapia. Matalassa vedessä elää pinnalla muutamia hammaskarppeihin kuuluvia Aplocheilichthys-lajeja. Pohjaolosuhteisiin sopeutuneista kalalajeista Okavangossa elää kuusi ankeriasmonnilajia. Lähes kaikkiruokaisilla ankeriasmonneilla on merkittävä ekologinen asema, ja jättikonnamonnia voi pitää jopa avainlajina. Muita pohjalajeja ovat muun muassa ripsimonneihin kuuluvat Chiloglanis fasciatus ja kuusi Synodontis-lajia sekä pienet Leptoglanis-sukuun kuuluvat lajit. Tiheään papyruskaislakasvillisuuteen on tottunut erityisesti käärmemäinen ohjaspuikkokala. Lisäksi afrikkalaisesta norsukalojen heimosta Okavangon suistossa elää kuusi tiheään kasvillisuuteen tottunutta lajia.[38]

Okavangon suiston selkärangattomat tunnetaan melko huonosti. Entomologi Elliot Pinheyn tutkimusten ansiosta suiston sudenkorento- ja perhoslajisto on tutkittu hyvin. Löydetyistä sudenkorentolajeista 33 kuuluu hentosudenkorentoihin ja 61 aitosudenkorentoihin. Monet lajeista on keskisen Afrikan sudenkorentoja, ja ne elävät suistossa levinneisyysalueensa etelärajalla. Pinhey kokosi tietonsa sudenkorennoista useiden 1967–1976 tekemiensä matkojensa aikana. Jens Kipping tutki vuonna 2003 sudenkorentoja uudelleen ja löysi Pinheyn löytämistä lajeista vain 70. Lajiston häviämiseen on mahdollisesti vaikuttanut tulvien pienentyminen 1970-luvulta lähtien ja toisaalta tsetsekärpästen takia tehdyt myrkytyslennot. Perhoslajeja Okavangon suistoalueelta on löytynyt 115, mutta niitä ei ole tutkittu laajamittaisesti vuoden 1976 jälkeen. Täpläperhoset ja sinisiipiset ovat runsaslukuisimmat perhosheimot. Täpläperhosista erityisesti Belenois aurota ja Catopsilia florella olivat runsaita keskikesällä, jolloin ne vaeltavat alueen halki koilliseen.[39]

Eläinplanktonia elää suistossa kolmella erilaisella asuinalueilla, pysyvissä järvissä, kausittaisilla tulvatasangoilla ja väliaikaisissa sadealtaissa. Kausittaisilla tulvatasangoilla on monimuotoisin eläinplankton, ja korkeimman tulvan aikaan raakkuäyriäisten, hankajalkaisten ja vesikirppujen tuotanto voi olla huomattavan suuri.[39]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Botswanan pohjoisosissa on ollut asutusta ainakin 100 000 vuotta. Okavangon suiston ympäristöstä on löytynyt arkeologisia todisteita useasta paikasta. Lähellä suistoa on esimerkiksi Tsodilon kukkuloiden kalliopiirrokset. Varhaiset ihmiset ovat todennäköisesti käyttäneet hyväkseen suiston kaloja, riistaa ja vettä. Ihmiset ovat saattaneet tulla myös pitkän matkan takaa kuivemmilta alueilta keräämään ruokaa Okavangoon.[40] Ensimmäiset pysyvät asutukset perustettiin suiston alueelle vasta, kun bantut toivat karjanhoidon ja maanviljelyn.[41] Alueelta löydetystä keramiikasta arkeologit ovat päätelleet, että suistoa asuttaneet khoisanit ja bantut olisivat kohdanneet ensimmäisen kerran noin vuonna 200 eaa. Laajamittainen bantujen vaellus alueelle tapahtui ensimmäisinä vuosisatoina ajanlaskun alun jälkeen, ja alkeellista kivikautista tekniikkaa käyttäneet khoisanit joutuivat muuttamaan kuivemmille alueille.[42] Varhaisista maanviljelijöistä ovat todennäköisesti kehittyneet alueen nykyiysetkin kansat.[41]

Suiston historiaan kuuluu olennaisena osana ihmisten liikkuminen. Monet heimot ovat vaeltaneet ympäriinsä uusien luonnonvarojen perässä tai tautien, konfliktien, kuivuuden ja tulvimisen takia. Tswanoihin kuuluvat tawanat tulivat esimerkiksi Ngamilandiin alkujaan metsästysmaiden perässä. He asettuivat noin vuonna 1796 Ngamijärven ympäristöön ja kukistivat seuraavien 50 vuoden aikana yeyit ja monet jokivarren heimoista. Vuoteen 1895 mennessä tawanat hallitsivat käytännössä koko suistoa. Suistoalueelle muutti hereroja Saksan Lounais-Afrikasta 1900-luvun alun herero-sotien aikana.[41][43]

David Livingstone ja hänen kanssaan matkanneet William Cotton Oswell ja Mungo Murray olivat todennäköisesti ensimmäiset länsimaalaiset, joiden vierailusta Okavangon suiston alueella on todisteita; he vierailivat Ngamijärvellä vuonna 1849. Heidän jälkeensä alueelle alkoi tulla muitakin tutkimusmatkailijoita sekä metsästäjiä ja kauppiaita. Alueen varhaisimpiin tutkijoihin kuuluvat muun muassa Charles John Andersson ja Thomas Baines.[44] Ensimmäiset Okavangon suistosta tehdyt kartat esittelivät käytännössä vain suiston reuna-alueita. Vaikka jo Livingstone kuuli paikallisilta, että maa oli ”täynnä jokia”, kului vuosikymmeniä, ennen kuin tutkimusmatkailijat ja kartografit perehtyivät tarkemmin suiston sisäosiin. Vasta tutkimusmatkailija Siegfried Passarge esitti vuonna 1905 julkaistussa kirjassaan Das Okawango-sumpfland und seine Bewöhner (”Okavangon suo ja sen asukkaat”) ensimmäisen kartan, johon oli piirretty suiston muoto ja jokiverkosto.[44]

Batawanat perustivat vuonna 1962 riistansuojelualueen, jonka he nimesivät entisen päällikkönsä Moremin mukaan. Se käsitti alkujaan vain pienen alueen, mutta 1970-luvulla siihen liitettiin kuninkaalliset metsästysalueet Chief’s Islandilta. Sitä laajannettiin uudelleen vuonna 1992.[45]

Väestö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Asukasluku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maun on alueen suurin kaupunki, ja siellä on useita matkailuyrityksiä, jotka järjestävät safareja Okavangolle.

Ngamilandin alueella asui vuonna 2001 yli 122 000 asukasta, ja heistä noin 90 000 asui suiston ympäristössä. Väestö on kaksinkertaistunut vuodesta 1976, jolloin Ngamilandissa oli 53 870 ja suiston ympäristössä noin 40 000 asukasta. Väestö on kasvanut tasaisesti, mutta kasvu on keskittynyt erityisesti Maunin kaupunkiin, jossa oli vuonna 2001 lähes 50 000 asukasta. Selvästi ovat kasvaneet myös muutamat suuremmat kylät, kuten tli 7 000 asukkaan Gumare ja Shakawe.[46]

Asutus on keskittynyt suiston ympärille. Pääosa asutuskeskuksista on pieniä, ja ne sijaitsevat suiston itä- ja länsipuolelta kulkevien pääteiden varrella. Esimerkiksi suiston itäpuolella Mohembo Eastin ja Gudingwan välissä on noin 35 asutusta kylistä karja-asemiin. Niiden etäisyys toisistaan on keskimäärin viisi kilometriä.[47] Suiston sisäosissa asutus on hyvin harvaa.[48]

Asukkaiden toimeentulo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kalastajia suistolla.

Väestön toimeentulon tuottivat pitkään keräily, metsästys ja kalastus. Perinteisten järjestelmien hajoamisen ja asukasluvun kasvun jälkeen asukkaiden tärkeimmäksi toimeentulon lähteeksi on tullut karjankasvatus. Lisäksi Botswanan hallitus on tukenut maanviljelyä ja karjankasvatusta, mikä on vaikuttanut väestön siirtymiseen pois luontaistaloudesta.[49]

Okavangon suiston alueen tärkein tulolähde on karjankasvatus. Karja tuottaa väestölle lihaa, maitoa, työvoimaa ja yhteiskunnallista statusta. Karjaa pidetään yleensä kylien ulkopuolella vesipisteiden ympärille kasvaneilla karja-asemilla.[49] Karjankasvatusta rajoittavat veden saatavuus ja tsetsekärpästen esiintyminen suiston läheisyydessä. Lisäksi ala koki kovia 1990-luvun puolivälissä, kun naudan tarttuvan keuhkoruton takia suistossa ja sen läheisyydessä piti teurastaa 320 000 nautaa. Ala on toipunut hiljalleen, ja 2000-luvun alussa Okavangon suiston ympäristössä oli jälleen yli 100 000 nautaa.[50] Keuhkoruttoepidemia oli paha takaisku suiston väestölle: köyhyysaste oli ollut vuosina 1993–1994 17 prosenttia, mutta 2002–2003 se oli peräti 43 prosenttia. Vuoden 2003 arvion mukaan Ngamiland olikin Botswanan köyhintä aluetta.[51]

Noin 75 prosenttia kotitalouksista viljelee maata. Tärkeimmät viljelykasvit ovat maissi, hirssi ja durra, ja niiden rinnalla viljellään usein muitakin kasveja. Hirssiä ja maissia viljellään ruoaksi, mutta durraa käytetään erityisesti oluen panemiseen.[52] Suurin osa kotitalouksista käyttää lisäksi sekä ravinnokseen että lääkkeenä villejä kasveja. Köyhät perheet tukeutuvat ravinnossaan usein villikasveihin, joista tärkein on tähtilumme.[53]

Okavangon suiston alueella on kalastettu todennäköisesti vuosisatojen ajan, ja se on Botswanan tärkein kalastusalue. Osa kalastajista käyttää edelleen perinteisiä kalastusmenetelmiä, mutta nykyaikaiset kalastusvälineet ovat 1980-luvun jälkeen alkaneet hiljalleen syrjäyttää niitä.[54] Tärkeimmät saaliskalat ovat tilapialajit Oreochromis andersonii, Oreochromis macrochir ja Tilapia rendalli, Serranochromis angusticeps, jättikonnamonni ja sen sukulaislaji Clarias ngamensis sekä afrikantetroihin kuuluva Hydrocynus vittatus.[55] Suiston asukkaat ovat metsästäneet vuosisatojen ajan. Kuivankauden aikana alueen asukkaat ovat vaeltaneet suiston sisäosiin metsästämään veden äärelle kerääntyneitä eläimiä ja sadekauden aikana läheisille ylänköalueilla, joissa on ollut saatavilla runsaasti hedelmiä. Metsästys on nykyään säädeltyä, ja monet asukkaat kokevat menettäneensä synnyinoikeutensa. 2000-luvulla tehdyn tutkimuksen mukaan 36–61 prosenttia kotitalouksista metsästi. Vuosisaaliina metsästäjät saivat noin 102 tonnia nisäkkäitä ja noin 60 000 lintua. Merkittävimmät saalisnisäkkäät olivat jäniksiä, piikkisikoja ja pieniä antilooppeja.[56]

Alueen asukkaat saavat suistosta ruoan lisäksi monia materiaaleja. Yli puolet suiston keski- ja pohjoisosien kotitalouksista kerää ruohoja, joita käytetään erityisesti olkikattojen tekemiseen. Vuonna 2005 koko suiston alueelta kerättiin noin 174 000 ruohonippua. Lisäksi suistossa kerättiin melkein 150 000 nippua ruokoja, joita käytettään eritysesti perinteisten talojen rakentamiseen. Niistä tehdään kuitenkin myös mattoja, koreja ja kalastusvälineitä.[57] Puuta käytetään alueella polttoaineena, rakennusmateriaalina ja kanottien rakentamiseen. Suurin osa kotitalouksista kerää puuta säännöllisesti, sillä sitä käytetään ruoan kypsentämiseen.[58]

Turismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Matkailuala on Botswanan toiseksi tärkein taloudenhaara timanttiteollisuuden jälkeen. Se oli vielä 1970-luvun alussa kehittymätöntä, mutta sen jälkeen sen merkitys on kasvanut. Okavangon suistoonkin on rakennettu lukuisia matkailumajoja, ja turisteja sinne kuljettaa useita safarimatkojen järjestäjiä. Turismi on keskittynyt erityisesti Moremin riistansuojelualueella ja sitä ympäröiville villieläinten hoitoalueille. Suurin osa matkailijoista saapuu alueelle Maunin kaupungin kautta.[59] Länsimaista tulevat turistit majoittuvat useimmiten yksityisten matkanjärjestäjien leireihin. Lähimaista saapuvat matkailijat puolestaan majoittuvat useimmiten julkisiin leirikeskuksiin, ja he eivät yleensä liiku järjestettyjen ryhmien mukana.[60]

Suiston tarjoamat harrastusmahdollisuudet liittyvät alueen luonnon hyödyntämiseen. Matkailijat voivat esimerkiksi seurata villieläinten elämää. Riistaeläinten tarkkailua tehdään yleensä kävellen, maastoautosta tai veneistä. Lisäksi suisto tarjoaa erityisesti keväällä ja kesällä hyvän mahdollisuuden tarkkailla lintuja. Suiston alueella on useita kalastusleirejä, joissa voi urheilukalastukseen. Joillekin metsästykseen varatuilla alueille voi tehdä myös metsästyssafareita. Alueella voi myös vaeltaa jalan tai autolla.[61]

Kasvavan turismin ansiosta Botswanan valtio panostaa Okavangon suiston ja sen ympäristön kehittämiseen. Alueen matkailuinfrastruktuuria on parannettu ja kehitetty, ja alueelle on noussut esimerkiksi hotelleja ja matkailumajoja. Lisäksi alueen lentoasemia ja tiestöä on parannettu, ja erityisesti Maunin ympäristön tukku- ja vähittäiskauppa on vilkastunut. Suurin osa turismin tuotosta eivät jää kuitenkaan Okavangon suiston ympäristöön, sillä lähes 80 prosenttia matkailulaitoksista on ulkomaalaisten omistamia. Turismin alueelle synnyttäneet yli 1 600 työpaikkaa ovat pääosin matalapalkkaisia töitä.[62]

Veden käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Namibia ja Botswana käyttävät Okavangon suistoalueen vettä. Namibialla ja Botswanalla on useita vedenottopisteitä varsinaiseen suistoon johtavassa osassa Okavangoa ja Botswanalla niitä on lisäksi suistossa. Namibiassa vettä kerätään erityisesti maanviljelyä varten, ja maa käytti vuoden 2005 arvion mukaan 0,154 prosenttia Okavangon virtauksesta. Botswana käytti suiston virtaukesta noin 3,84 miljoonaa kuutiometriä, eli 0,04 prosenttia. Määrän olisi tarkoitus kasvaa 2020-luvun alkupuoliskolle 11,04 miljoonaan kuutiometriin.[63]

Suojelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suojelualueet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Okavangon suistossa on useita suojelualueita. Niistä suurin on Moremin riistansuojelualue, joka käsittää noin 40 prosenttia suistosta. Sen lisäksi alueella on 18 villieläinten hoitoaluetta ja valvottua metsästysaluetta.[1] Moremin riistansuojelualue jakautuu kolmeen vyöhykkeeseen, keskivilkkaaseen matkailuvyöhykkeeseen, vähäisen vilkkauden matkailuvyöhykkeeseen ja erämaavyöhykkeeseen. Riistansuojelualueen laitamilla ihmiset keräävät ruohoa ja ruokoja. Yhteisöjen hallinnoimilla suojelualueilla on sallittu rajattu metsästys ja vähäinen karjan pitäminen.[64] Suistoa suojelevat Botswanassa kansalliset lait, menettelytavat ja strategiat. Luonnonsuojelu- ja kansallispuistolaki muun muassa suojelee Moremin riistansuojelualuetta ja villieläinten hoitoalueita.[65]

Suisto on myös kansainvälisten suojelusopimusten piirissä: se on Ramsar-alue ja Unescon maailmanperintökohde. Okavangon Ramsar-alue käsittää suiston lisäksi Okavangojoen, Ngamijärven ja osia Cuandojoen valuma-alueesta. Kokonaisuudessa 68 640 neliökilometrin laajuinen Okavango listausvuotenaan 1997 maailman suurin Ramsar-alue.[66] Ramsar-listauksen yhteydessä Botswanassa otettiin käyttöön Okvangon suiston hoitosuunnitelma, joka on suoraan ympäristö- ja matkailuministeriön alaisuudessa ja jonka tarkoituksena on varmistaa suiston suojelu ja sen kestävä käyttö tulevaisuudessa.[67] Maailmanperintöluetteloon Okavangon suisto valittiin vuonna 2014.[1]

Uhat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kemialliset saasteet eivät ole olleet suistossa merkittävä ongelma, mutta alueen asutuskeskusten ja toisaalta matkailijoiden majojen ja veneiden muodostama uhka on kuitenkin olemassa.[68] Matkailijoiden määrän kasvu aiheuttaa painetta jätehuollolle, ja erityisesti nestemäinen jäte saattaa helposti saastuttaa suiston veden ja pohjaveden. Lisäksi matkailuyrittäjien moottoriveneet ovat aiheuttaneet muun muassa virtahepojen ja monien lintujen muuttamisen alueelta muualle.[69] Tsetsekärpästen takia tehdyt myrkytyslennot ovat aiheuttaneet selkärangattomien kuolemia. Vuosien 2001 ja 2002 aikana suistoon levitettiin lentokoneesta useita kertoja deltametriiniä. Vaikka se ei kerry ravintoverkkoon, se oli tappava monille selkärangattomille. Lajisto väheni monin paikoin peräti 25–65 prosenttia.[68]

Ulkopuolisen uhan suiston luonnolle aiheuttavat myös vieraslajit, joista tähän mennessä kellusaniaislaji Salvinia molesta on aiheuttanut vakavimman uhan. Sitä on torjuttu sekä tuomalla alueelle kovakuoriaslaji Cyrtobagous salviniae, joka käyttää kasvia ravinnokseen, että poistamalla kasvustoja käsin. Kasvin leviäminen on pystytty toistaiseksi estämään hyvin. Suistosta on havaittu myös muitakin vieraita kasvilajeja, mutta vieraita kalalajeja siellä ei ole. Niilintilapian leviäminen Sambesista on mahdollista, mutta epätodennäköistä.[70]

Ilmaston lämpeneminen saattaa olla suurin yksittäinen uhka suiston tulevaisuudelle. Se voi vähentää sekä virtausta suistoon että sademääriä suiston alueella. Lisäksi kohoava lämpötila kasvattaa kokonaishaihduntaa. Seisminen toiminta on luonnollinen uhka, joka saattaa vaikuttaa suistoon, joka on edelleen tektonisesti aktiivista aluetta. Maunissa sattui esimerkiksi vuonna 1954 6,4 Richterin maanjäristys. Pienet maanjäristykset voivat muuttaa veden virtausta, mutta suurilla maanjäristyksillä voi olla huomattavia vaikutuksia suiston dynamiikkaan.[71]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Arntzen, Jaap: Livelihoods and biodiversity in the Okavango Delta, Botswana (pdf) 4/2005. Gaborone, Botswana: Centre of Applied Research. Viitattu 21.8.2014. (englanniksi)
  • McCarthy, T. S. & Bloem, A. & Larkin, P. A.: Observations on the hydrology and geohydrology of the Okavango Delta. South African Journal of Geology, 1998, 101. vsk, nro 2, s. 101–117. Geological Society of South Africa.
  • McIntyre, Chris: Botswana: Okavango Delta - Chobe - Northern Kalahari. Windhoek: Bradt Travel Guides, 2010. ISBN 978-1-84162-308-5. Teoksen verkkoversio (viitattu 26.10.2014). (englanniksi)
  • Mendelsohn, John: Okavango Delta: Floods of Life. Windhoek: RAISON, 2010. ISBN 978-99916-780-5-4.
  • Okavango Delta Management Plan (pdf) Gaborone, Botswana: Department of Environmental Affairs. Viitattu 15.7.2014. (englanniksi)
  • Okavango Delta World Heritage Nomination Dossier (pdf) 1/2013. Republic of Botswana. Viitattu 16.7.2014. (englanniksi)
  • Tooth, Stephen & McCarthy, Terence S.: Wetlands in drylands: geomorphological and sedimentological characteristics, with emphasis on examples from southern Africa. Progress in Physical Geography, 2007, 31. vsk, nro 3, s. 101–117. SAGE. Artikkelin verkkoversio Viitattu 5.10.2014. (englanniksi)
  • Turpie, Jane & Barnes, Jon & Arntzen, Jaap & Nherera Bertha & Lange, Glenn-Marie & Buzwani Baleseng: Economic value of the Okavango Delta, Botswana (pdf) 2006. Gaborone, Botswana: IUCN. Viitattu 10.10.2014. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Okavango Delta Unesco World Heritage Centre. Viitattu 11.10.2014. (englanniksi)
  2. a b Mendelsohn, s. 44.
  3. a b Okavango Delta World Heritage Nomination Dossier, s. 29.
  4. a b Okavango Delta World Heritage Nomination Dossier, s. 30.
  5. a b Mendelsohn, s. 20.
  6. a b c d Tooth & McCarthy, s. 14.
  7. Mendelsohn, s. 25.
  8. a b c d e McCarthy & Bloem & Larkin, s. 103.
  9. a b c d Okavango Delta Management Plan, s. 25–26.
  10. a b c Mendelsohn, s. 46.
  11. Mendelsohn, s. 48.
  12. a b Okavango Delta World Heritage Nomination Dossier, s. 36–37.
  13. McCarthy & Bloem & Larkin, s. 104.
  14. Turpie et al., s. 7.
  15. a b Tooth & McCarthy, s. 15.
  16. Mendelsohn, s. 51.
  17. Mendelsohn, s. 55.
  18. a b McIntyre, s. 49–50.
  19. Mendelsohn, s. 56.
  20. Mendelsohn, s. 42.
  21. a b Okavango Delta World Heritage Nomination Dossier, s. 33.
  22. a b Mendelsohn, s. 40.
  23. a b Mendelsohn, s. 53.
  24. McCarthy & Bloem & Larkin, s. 109.
  25. Jones, M. J. (toim.): The Groundwater Hydrology of the Okavango Basin (pdf) FAO. Viitattu 25.11.2014. (englanniksi)
  26. McCarthy & Bloem & Larkin, s. 124.
  27. a b c d Okavango Delta Management Plan, s. 31–32.
  28. Mendelsohn et al., s. 68–69.
  29. Mendelsohn et al., s. 72.
  30. a b c Mendelsohn, s. 78, 80.
  31. a b c Okavango Delta World Heritage Nomination Dossier, s. 41–43.
  32. a b Okavango Delta Management Plan, s. 39–40.
  33. Mendelsohn, s. 98.
  34. Okavango Delta World Heritage Nomination Dossier, s. 50.
  35. Mendelsohn, s. 97.
  36. Okavango Delta Management Plan, s. 38.
  37. Okavango Delta World Heritage Nomination Dossier, s. 53.
  38. Ramberg, Lars & Hancock, Peter & Lindholm, Markus & Meyer, Thoralf & Ringrose, Susan & Sliva, Jan & Van As, Jo & VanderPost Cornelis: Species diversity of the Okavango Delta, Botswana. Aquatic Sciences, 2006, 68. vsk, s. 323–325. Springer. (englanniksi)
  39. a b Okavango Delta Management Plan, s. 36–37.
  40. Mendelsohn, s. 111.
  41. a b c Mendelsohn, s. 112.
  42. McIntyre, s. 5.
  43. Larson, Thomas J.: Tales from the Okavango, s. 7. Lincoln, NE: iUniverse, 2002. ISBN 0-595-23945-5. Google-kirjat (viitattu 8.11.2014). (englanniksi)
  44. a b Mendelsohn, s. 10.
  45. Moremi Game Reserve Bradt Travel Guides. Viitattu 8.11.2014. (englanniksi)
  46. Artnzen, s. 25.
  47. Okavango Delta Management Plan, s. 47.
  48. Mendelsohn et al., s. 116.
  49. a b Turpie et al., s. 29–30.
  50. Jansen & Madzwamuse, s. 145.
  51. Okavango Delta Management Plan, s. 61.
  52. Turpie et al., s. 33.
  53. Turpie et al., s. 42.
  54. Turpie et al., s. 47.
  55. Turpie et al., s. 48.
  56. Turpie et al., s. 50–51.
  57. Turpie et al., s. 37–39.
  58. Turpie et al., s. 45.
  59. Turpie et al., s. 24.
  60. Okavango Delta Management Plan, s. 51.
  61. Okavango Delta Management Plan, s. 52–53.
  62. Mbaiwa, Joseph E.: Enclave tourism and its socio-economic impacts in the Okavango Delta, Botswana. Tourism Management, , 26. vsk, nro 2, s. 157–172. Elsevier. Artikkelin verkkoversio (pdf) Viitattu 11.12.2014. (englanniksi)
  63. Okavango Delta Management Plan, s. 50–51.
  64. Okavango Delta World Heritage Nomination Dossier, s. 92.
  65. Okavango Delta World Heritage Nomination Dossier, s. 122–123.
  66. Okavango -- the world’s largest Ramsar site Unesco World Heritage Centre. Viitattu 11.10.2014. (englanniksi)
  67. Okavango Delta World Heritage Nomination Dossier, s. 85–86.
  68. a b Mendelsohn, s. 128.
  69. Okavango Delta World Heritage Nomination Dossier, s. 104.
  70. Mendelsohn, s. 129–130.
  71. Okavango Delta Management Plan, s. 75.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]