Oikeussääntö
Oikeussääntö on oikeusteoriassa oikeusnormi, jonka osat ovat tunnusmerkistö ja oikeusvaikutus. Oikeussäännöt ilmentävät konkreettista, yksityiskohtaista ja teknistä oikeudellisen sääntelyn muotoa, ja ne ovat käyttäytymisen ohjeina yksiselitteisiä ja ehdottomia. Oikeussäännöt asetetaan oikeusnormeina vastakkain oikeusperiaatteiden kanssa. Yleisemmässä oikeudellisessa kielenkäytössä oikeussääntö ja oikeusnormi ovat toistensa synonyymejä.[1][2]
Oikeussääntöjen voimassaolo ja soveltaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Oikeussääntöjen voimassaolo perustuu niiden muodolliseen syntytapaan eli lainsäätäjän, tuomioistuimen tai muun viranomaisen päätökseen. Lainsäädäntö muodostaa oikeussäännöille yleensä yksiselitteisen ja ehdottoman normiauktorin, jolloin oikeussäännöt aina joko ovat voimassa tai eivät ole voimassa. Voimassaolevat oikeussäännöt voidaan pääsääntöisesti aina tunnistaa yksiselitteisesti niiden muodollisen syntytavan perusteella.[3][4]
Oikeussäännöt soveltuvat yksittäiseen oikeustapaukseen joko/tai eli kaikki-tai-ei-mitään -tyyppisesti. Oikeussääntö joko soveltuu tapaukseen tai se ei siihen sovellu, mutta se ei voi soveltua siihen enemmän tai vähemmän. Oikeussääntöjen soveltamisessa on kyse subsumptiosta, jossa tapauksen oikeustosiseikasto alistetaan eräänlaiseen elementeittäin toteutuvaan yksi-yhteen kuvaussuhteeseen, jonka johtopäätös on, se, että oikeusvaikutuksista tulee säännön käskemiä. Oikeussäännöt ovat omalla sovellusalueellaan ehdottomia ja lopullisia, eli oikeussääntö kykenee yksinään määräämään tapauksen lopputuloksen, jos se soveltuu siihen. Kaksi keskenään ristiriitaista oikeussääntöä ei voi samanaikaisesti olla voimassa samassa oikeusjärjestyksessä, vaan jompikumpi säännöistä tulee katsoa osittain tai kokonaan pätemättömäksi normiristiriidan ratkaisemiseksi. Tällaiset oikeussääntöjen väliset ristriiidat ratkaistaan soveltamalla yleisiä ristiriitojen ratkaisuperusteita, joiden mukaan hierarkkisesti ylempi laki syrjäyttää alemman lain (lat. lex superior derogat legi inferiori), ajallisesti myöhempi laki syrjäytää aiemman lain (lat. lex posterior derogat legi priori) ja erityislaki syrjäyttää yleisen lain (lat. lex specialis derogat legi generali).[5][4]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Mattila, Heikki E.S. (päätoim.): Encyclopædia Iuridica Fennica VII: Oikeuden yleistieteet. Helsinki: Suomalainen Lakimiesyhdistys, 1999.
- Siltala, Raimo: Oikeudellisen ajattelun perusteet - Pääsykoekirja 2/2010. Turku: Turun yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta, 2010.
- Tolonen, Hannu: Oikeuslähdeoppi. Vantaa: WSOY Lakitieto, 2003.